Jou jou

Nyt on niin railakas joulu että alta pois pojat ja porsaat, täältä tullaan. Ei vittu mitenkä voi olla? Vuosiin ensimmäistä kertaa mulla oli varsin rauhallinen ja jopa hyvä olla, en mene kotiin en ota stressiä en näe äitiä en välitä syyllisyydestä en yhtään mistään enkä valmistaudu varustaudu virittäydy millään tavalla. Tulkoon joulu, minä olen tässä. Ja kuinkas sitten käykään?

Ystävä on kuolemassa. Muutama kuukausi elinaikaa, viesti tulee toverilta itku kurkussa, mitään ei ole tehtävissä se oli tässä sitten se. Juon sen kanssa oluen, vien kotiin, lupaan soittaa ja hoitaa, surraan yhdessä.

Sitten alkaa joulu.

Jouluaattoaamu, ovikello soi, Täti Tee on sen takana kapsäkki kainalossa toiselta puolelta Suomea, sanoo että hän lähti nyt neljänkymmenen vuoden avioliitosta tuli tänne mitä teen. Täti Tee on päästänsä kaheli hänkin, sitä (tätä) menee meillä suvussa vinksin vonksin, en minä ole ensimmäinen en varmasti viimeinen jollei koko suku suloinen tästä sammahda kun lapsia ei meistä lapsista kukaan taida tehdä ehdoin tahdoinkaan. Täti Tee puhua suoltaa taukoamatta ummet ja lammet ja lammen ulpukatkin koirista kissoista lapsuudesta elämästä äidistä ja tyttäristä, pojistaan ja miehestään, ajamattomasta ajokortista punkkulasillisista uusista aluista ja Rovaniemestä, se on niin irrallaan tästä maailmasta että sen näkee paljaaltaan kai kuka vaan ja jos ei näe niin herra mun jee jee jesaja miten tässä koskaan kukaan toistansa voi kohdata. Realiteettitsekkaus ei toimi hänellä ei ollenkaan, psykoosia pukkaa sellaisella vimmalla etten muista milloin olisin viimeksi moista nähnyt.

Vein sen hotelliin, komensin saunaan ja sen jälkeen unilääkkeen kanssa peiton alle pötköttämään, soitan huomenna vien kävelylle katsotaan jutellaan ollaan vaan vaikka maailma kaatuu ympäriltä.

Kun loskaa sataa ikkunan raosta sisälle, sataa sitä sitten suorana viivana kinokseksi asti. K lohduttaa, se leikkii joulupukkia hetken ja varustautui ottamalla viinapullon laukkuunsa mukaan. Lasken minuutteja, kyllä se soittaa vielä tänään, pyytää mukaansa, me mennään yhdessä jonnekin eikä haittaa vaikka maailma kuinka huojuisi ympäriinsä.

Joulun odotusta

Tuntuu pahalta. Ja tämä yllätti kenet, käsi ylös reippaasti vaan niin ope antaa oppilaalle omenan. Tai selkään risukimpulla, olen arvaamaton opettaja. Saisin varmaan potkut samoin tein epäpätevien opetusmetodien käyttämisen nojalla. No jaa, olo on siis apea ja synkeä, meinaan pillahtaa itkuun jo nyt eikä kello ole vielä paljon paskaakaan, koko pitkä päivä on vielä ihan edessä päin hipiti hei. Minä toivon olevani jo peiton alla tutisemassa ja mutisemassa kirouksia elämäni päälle. Ehkä olen nimenomaan itse itseni kironnut ja vaikken uskokaan kohtaloon tai ennaltamääräytymiseen, niin silti kummasti houkuttaa ajatus siitä, että jostain minua jotenkin rangaistaan. Kuka rankaisee ja mistä, ne kysymykset jäävät ilmaan roikkumaan niin kuin kaikki minun aikomukseni ja meinaamiseni ja hetkelliset innostumiseni yhtään mistään yhtään koskaan.

Olen niin tuhottoman uupunut. Nukun arkiviikoilla helposti yhdeksän, kymmenenkin tunnin yöunia unilääkkeiden voimalla, mutta aamulla herätessäni olen yhtä itkuinen, vihainen ja väsynyt kuin illalla pään tyynyyn painaessani. Kauheeta elämää. Siis ihan kauheeta, hirvee paniikki jyskii mun sisällä tän kaiken kauheuden edessä enkä mä pääse sitä tälläkään kertaa minnekään pakoon. Mun elämä on just niin hirveetä kun miltä se tuntuukin ja just niin uuvuttavaa kun mitä tämä väsymys kertoo, enkä mä keksi yhden yhtäkään asiaa mitä voisin kaikelle tälle kauheudelle tehdä. Mä en tiedä, missä ja miten mun olis hyvä olla, vaikka tiedän että ainakaan tässä ei ole. Aina tätä samaa: tiedän mitä en halua ja tiedän mistä en pidä, mutta en saa otetta niistä asioista joista pitäisin. En saa niitä hahmotettua, ja hahmottomaksi sitten koko päätön ravaamiseni jääkin.

Kahden viikon päästä olisi viimein vapaata. Koko syksy on mennyt ylipitkiä työviikkoja tehdessä, keikkatöitä haaliessa, jatkuvassa paineessa ja sen vastapainona surkean liioitellussa päihteilyssä kun ei kerran sitten vähinä vapainaan voi vain ollakaan, olisi pakko mennä ja tehdä ja päästä pakoon kotiseiniä. Ne kaatuu niin herkästi herkkänä olevan mielen päälle. Kahden viikon päästä ei ole mitään, on jouluviikko eikä silloin ole missään mitään, ei missään ketään, ja se kuulostaa taivaalliselta. Tiedän kyllä, että valtava määrä toisenlaisia rästihommia olisi jemmaamassa itseään sille viikolle, mutta toivon niidenkin hommien sijaan vain nukkuvani ja itkeväni koko viikon putkeen, tyhjentäväni itseni kaikesta surusta, pahasta mielestä, uupumuksesta ja toivottomuudesta niin, että kun uusi vuosi sitten alkaa tyhjänä edessäni, olisin minäkin kuin tyhjä taulu johon paremmat lupaukset voi kirjoittaa.

Miten tämä vuosi vain vilahti ohi, vasta äskenhän oli helmikuu.

Aikuisuudestani

Rupesin tässä aikani kuluksi miettimään vessassa istuskellessani (tulin sieltä pois jo, kissa kiehnäsi jalassa niin ettei sinne voinut päiväänsä jäädä päättämään), että olisiko oma elämä kauhistus vai helpotus tulevaisuudenkuvana 15-vuotiaalle itselleni. Tai kelle vaan, mitä ajattelisi vaikka nippanappa täysi-ikäinen ihminen minun menoani katsellessaan, näkeekö se auktoriteetin ja aikuisen vai näkeekö se jonkun sekavan hanttapulin vai näkeekö se moniulotteisen ihmisen vai näkeekö se yhtään mitään. Jos se lukisi elämäni kipuiluja, ajattelisiko se kauhuissaan että ei helvetti, eihän sen elämän tollasta pitäisi kolmikymppisenä olla.

En suoraan sanottuna muista, mitä silloin nuorempana ajattelin tekeväni tuplasti vanhempana vai ajattelinko mitään kun olen niin hetken lapsonen hetkessä heiluva heinän korsi, enkä oikein uskalla suunnitelmia tehdä seuraavaa tuntia pidemmälle jos vaikka sitten kuitenkin huvittaakin joku muu. Miten siihen muuten muut pystyvät, suunnittelemaan viikon ruokalistat ja varaamaan etelän matkat puolen vuoden päähän, minä en ensi viikkoonkaan uskalla mitään ruksata töitteni ohelle. Tämä on tietysti samalla vaivaavan päämäärätöntä päätösten lykkäämistä, miksen minäkin vain ryhdistäydy ja päätä että pim nyt olen onnellinen ja ala tehdä asioita A ja B ja C, ja lisää mausteeksi aerobicciä ja jumppaa terhakkaat kannikat saadakseni, niillä miesten päät kääntyy ja mitäs sitä nainen muuta voi tahtoa kuin pakaroiden voimalla kääntyviä päitä. Vakavammin ajateltuna päämäärättömyydessä roikkuminen saattaa olla pitkäkestoisen epävarmuuden, tulevaisuudettomuuden ja sitoumusten jatkuvan väliaikaisuuden tuottama luuppi, joka uudentaa itseään silmukoiksi aina silloinkin kun hetkellisesti jotakin sitouttavampaa on tarjolla. Työtä, siippoja, harrastuksia, kaikki on elämässäni väliaikaista vain väliaikaista kaikki on vaan ja niin siitä tulee itseään toteuttava loitsu.

En tunnusta ajatelleeni perhettä uraa työpaikkaa autoa asuntoakaan osakseni tälle ikää, varmaankaan en ole siis vain ajatellut asiaa sen kummemmin. Kun nyt katson itseäni ja tätä tempoiluani paikasta toiseen aivan yhtä hukassa ja ihmeissäni kuin aina ennenkin mietin, että luultavasti en kauheasti koskaan mihinkään muutu ja elämä liukuu, lipuu, liplattaa niine hyvineen menemään olin iältäni tätä tai sitä, antaa tulla vaan vuosikymmenet, minä en teistä mitään ajattele edelleenkään. Koska näin se on, minä en toden totta ajattele mitään nelikymppisestä itsestäni, en yhtään mitään, miksi ajattelisin. Toisilla ihmisillä on to do -listoja ja käsityksiä siitä, mitkä asiat kuuluvat mihinkin elämänvaiheeseen ja miten elämästä rakennetaan etenevää kokonaisuutta, ja etenkin nuorilla tietysti aikuisuus tuntuu olevan ihan kulman takana ja jo 25-vee on iso ja vakiintunut ihminen, mutta minun elämääni nämä eivät hetkauta. En vakiinnu enkä jaksa keksiä tehtäviä asioita itselleni. Sen sijaan kipuilen samoista jutuista kuin teininä tiedättehän, yhyy tykkääkö se musta ääh mitä se nyt tolla tarkoitti (kävin eilen K:n ja sen velipojan kanssa kapakassa katsomassa, velipoika kyseli että mitä kuuluu, minä murehdin rahapulaani ja kiristäviä hermojani, ja se totesi että mitäs noista kun on rakkautta ilmassa, ja nyt mä mietin että auuuu mitä se tolla tarkotti tarkottiks se että ei se voinu tarkottaa mutta jos se ei sitä tarkottanu niin mitä se tarkotti ja mitä tää tarkottaa). Ei se ihmismieli mihinkään tyydy ei totu, antaa asioiden tulla iholle ja ihmetyttää jos ihmetyttääkseen ovat.

Olenkohan kovinkin lapsellinen höppänä vai päinvastoin melkoisen riemastuttava aikuinen, sitä arvon itsekin välillä. Päästänkö itseni helpolla kun en panosta töihin ja lapsiin ja rutinoidu, rutiineissa on turvaa, vai teenkö kaikesta nimenomaan vaikeampaa menemällä joka ryteiköstä läpi ilman kompassia ja tiekarttaa. Minne on mentävä, missä on oltava, mikä on paikkani auringossa?

Sekava vatsa

Mua sattuu ja särkee niin että taju lähtee. Hei hei, hyvää matkaa, minä vilkutan satamalaiturin nokassa valkealla liinalla kaukomaihin suuntaavia valtamerialuksia, viekää terveisiä tutuille. Tai tuntemattomille, mitä minä niistä. Heräsin yöllä oksentamaan jotakin iljettävää lillinkiä sisuskaluistani pihalle, vatsa on edelleen niin arka ja kipuileva ettei sitä käy koskeminen eikä käskeminen, housuja en voisi päälleni ajatellakaan, sillä pienikin puristus tuntuisi varmaan piikkivyön pistokselta. Äsken yritin syödä ja maha ei siitä pitänyt, koetan istua tasaisesti kaikesta tutinastani huolimatta ja toivon, että ehkä se ruoka siellä jollain taikatempulla pysyy jos olen vain hissunkissun hiljuksiini.

Minä tahtoisin kirjoittaa tämän tarinan niin, että sillä olisi halutunkaltainen onnellinen loppu. Että johan tässä on ollut vastoinkäymistä tarpeeksi, tai jos ei vastoinkäymistä niin ainakin sitkeyttä ja sinnikkyyttä, että olenhan tässä uskollisesti ollut ja odottanut, on jo marraskuu ja minun kilisevästä koristani kyllä näkee sen. Jos vain annat, niin minä olen sinulle vähän aikaa hän, minä olen sinulle ihan kuka vain tahdot kunhan vain antaisit minun tulla iholle ja lähelle, viereen käpertymään syliin ota minut syliin ota nyt jo. Niin sen tarinan pitäisi mennä eikö vaan, eihän tästä muuten synny tarinaa ollenkaan, tarinoissa on alku ja keskikohta ja loppu, draaman kaari, ja minusta tämä kaari on venytetty jo niin pinkeäksi, että hiljaisen hiipumisen sijaan jouset saisivat jo singahdella.

Että niin, mä tunnen olevani niin helvetin umpikujassa kaiken kanssa aina vaan, enkä mä näe mitään ulospääsyä missään vaikka miten kimpoilisin ja pyörisin. Mahan ohella sydän on jatkuvasti krampissa ja riekaleilla, enkä osaa sitä kovettaa kolhuja kestämään. Toivoisin sille hellyyttä kolhujen sijasta, mutta hölmöydessäni kai yritän ulkoistaa sen hellinnän ulkopuolisille tahoille ja samalla tajuamattani pieksän arkana sykähtelevää pumppuani aina vain pahemmille mustelmille. Itsehän sitä omasta sydämestään vastuussa on tietenkin, ei sille kukaan muukaan voi hellä olla jos itse on aina ensimmäisenä nyrkki tanassa turpaan takomassa.

Auttasko karkki vai porkkana, keppi vai kinuskijätski, pullo limpparia ja kossuvissy?

Reilu peli

Heräsi aamulla ennen kuutta lumiauran kolinaan ikkunan alla. Siitä lähtien on kiukuttanut ja suututtanut, ja suuttumus vain kasvaa mitä pitemmälle päivä kuluun yritin sitten olla niin tai näin tai noin päin, mikään ei auta kaikki kaatuu kaikki sortuu kaikki on niin paskaa aina vaan koko ajan. Itkeä tirautin pari kyyneltä oikein omalle surkeudelleni ja maailman epäreiluudelle ennen kuin muistin että ai niin aijjoo, eihän se maailma sen kummemmin palkitse ei rankaise ketään yhtään mitenkään yhtään mistään, kaikki on tässä vaan miten kuten sitten onkaan. Joku puolituttu kommentoi kerran että kyllä maailmassa on pakko olla virhe jossei edes niin hyvä tyyppi kun N.N. saa töitä. Jepjep, koska ne kaikki kymmenet tuhannet työttömäthän sitten onkin vaan niin paskoja tyyppejä ja ihan oikeutetusti näin ollen ovatkin töitä vailla pihisi päässä silloin ja pihisee vieläkin, mikä helvetin tasapainotteleva reiluusvaaka te kuvittelette tämän maapallon olevan, että kaikille ansionsa mukaan ja taakkaa vain sen verran kuin jaksaa kantaa häh, mikä ukko isäjumala siellä on niitä punnuksia asettelemassa niin että kaikki kurjuus on ihan ok kunhan reilut tyypit ja muut sen sellaiset nyt ainakin sen palkintonsa hyvyydestään saavat. Hyi saasta sylkäsen ja otan lasin lisää minttuviinaa.

Kävin myös höyläämässä PJ:tä pitkästä aikaa, ja pitkästä aikaa on oikeen kaduttanu isommalla kädellä että miks helvetissä. En ollut edes päissäni, en saa siitäkään armahtavan suojaavaa tekosyytä ja verkkoa typerille teoilleni, kunhan ihan vaan munakipeyttäni aattelin että helvetti seksiähän sitä tarttee ja tuo tuossa on tarjolla miksi ihmeessä ei. Enkä oikeastaan tiedäkään että mikä tällä kertaa klikkasi, mutta jotenkin koko homma olis varmaan pitäny keskeyttää jo ihan alkutekijöissään kun jo siinä vaiheessa huomasin että eihän tästä nyt oikein tuu mitään että enhän mä ees oikeestaan haluu en mä oikeestaan halua tätä en tuon kanssa, mun mieli on jossain ihan muualla ja ihan toisessa tyypissä koko ajan, enkä mä pysty sitä puistamaan päästäni pihalle edes siksi aikaa että saisin oksitosiinit päässä liikkeelle toisen ystävällisten käsien ja elinten avulla. Että eivätpä sitten lähteneetkään liikkeelle, emmä pysynyt kun miettiin että olisinpa toisaalla ja toisen vieressä, olisinpa joku ihan muu ja muualla, olisinpa olematta tässä. Ei se PJ:n syy ollu, parhaansa se teki napsauttaakseen mut läsnäolevaksi, mutta minä se vaan pysyin jollain omalla avoluodollani kaukana avomerellä. Mulla on hyvin vahvasti sellanen olo, että tää oli viimenen kerta seksiä sen kanssa. Voi olla toki olemattakin, mun viimeset sitä-ja-tätä on kyllä nähty, mutta jotain tuntu nyt niksuvan päässä niin, että mun ei vaan tee mieli, ei sitä enää.

Kovin helposti ei kiinni saa
sitä kadonnutta nuoruuttaan.

No mikset sä oo jo siellä?

Heila koettaa kasvaa ihmisenä, se opettelee piirtämään omia rajojaan ja lopettamaan liian kiltteyden, se ei halua enää kuunnella joka toisen kahjon jorinoita ja horinoita, vaan oppia sanomaan ettei kiinnosta. Useimmat hullut on tylsiä ja uuvuttavia ihmisiä, kiinni ja käpertyneitä omiin mielenterveysongelmiinsa, eikä se vielä tee ihmisestä millään tavalla kiinnostavaa että sillä on elämässä asiat tai ajatukset kurjasti. Useimmiten se tekee ihmisestä vain rasittavan kitisijän. Needy.

Suoruusprojektissaan Heila myös sanoi K:lle kärsivänsä tilanteesta ja koetti nostaa maukuvaa kisulaista pöydälle. K kuunteli, muttei se mitään siihen(kään) sanonut, otti minut vain mukaansa kotiin kuunteleen vaikka jotain biisejä ja polttamaan savut toisensa perään niin, että äkkiä tuijoteltiin toisiamme silmiin ja se alkoi soittaa mulle jotakin rakkauslauluja ja ties mitä hidasta ja hempeää ja sitten kello olikin jo jotain kuus ja tämä tuhkimo loikki tossut lipsuen omaan kotiinsa ja petiinsä. Kaikki mun aistit koetti kertoa että no niin ota sitä kädestä kii tässä on nyt tilanne niin selkeesti eteen rakennettuna kun vaan olla voi, tee jotakin, tee nyt jo viimein jotakin mutta kun. Mä pelkään niin auttamattoman kauhistuttavasti torjuntaa ja koko tämän korttitalon romahtamista, että mä en uskalla edes onnen ja tähtisädetikkujen toivossa ottaa riskiä.

Mutta ei kai ole mahdollista, että se voi olla vaan niin julma tai ajattelematon, että hetki sen jälkeen, kun Heila suorin sanoin kertoo minun olevan lääpälläni siihen ja itsensä taas edelleen minuun, että se muka muina miehinä vaan soittelee mulle slovareita tarkottamatta sillä mitään? Vai voiko? Voiko se oikeesti ihan tarkotuksella leikkiä mun kanssa niin ettei se välitä vaikka se samalla läiskii mua märällä rätillä naamaan jos kaikki onkin vaan viatonta pelleilyä. Mun on niin vaikee uskoa että se olis sellanen, mutta mitä mä siitäkään loppujen lopuksi tiedän ja toisaalta jos omaa toimintahistoriaani tarkastelen, olen minäkin osannut olla aikamoinen mulkku niille joiden tiedän minuun ihastuneen mutta joille ei vastarakkautta ole herunut, minä olen niitä roikottanut narun päässä loikkimassa noin vain julmastikin pitkin kyliä istu kieri anna tassu, saanko tässä nyt ansioni mukaan muistaako universumi.

Mun iho huutaa että koske nyt jo jumalauta, mutta mä en uskalla purkaa sitä huutoa kosketukseksi tai sanoiksi.

Anna mennä ja feidaa rypyt sun otsassa

kun se tyttö sai perhoset lentämään vatsassa

Mitä sä vaiheilet?

Eih mä en kestä

Joskus jotkut asiat loksahtavat kuin itsestään halutulle tolalle. En olisi arvannut illan alussa, mutta lopulta sain Jänön viereeni yöksi edellisen päivityksen hilluntojen seurauksena. Voi hyvänen aika, kerrankin joku saa jopa minut sanattomaksi ja ujoksi, se oli kerta kaikkisesti jotenkin aivan liian suloista ja söpöstä, pehmeetä ja herkkää ja hellää ja miten se oli siinä mun vieressä ja silitteli mun kasvoja ja oli niin varovainen liikkeissään etten mä muista sellasta olleen varmaan edes silloin kun seksiä ensimmäisiä kertoja jonkun kanssa harrasti, nykyään kaikki sujuu niin rutiinilla ja vaikka jännittää ja pelottaa ja huolettaa niin omia liikeratojaan toistaa jo melkoisella lihasmuistilla, seksi on jossei nyt sentään suoritusta niin ainakin varmaa ja tuttua. En tarkoita sitä, että uuden ihmisen kanssa olisin edelleenkään mikään seksin ylipapitar, niin helposti sitä kuulostelee toisen liikkeitä koettaa miellyttää ja hakea toiselle hyvää oloa, että äkkiä jää itse kokonaan ilman jollei varaansa pidä, jossain syvällä selkäytimessä istuu huoli riittävyydestä kelpaavuudesta sopivuudesta vaikka kai se jo siinä vaiheessa todennettu on, kun toisen sinne sänkyynsä on selällensä saanut, mitä se hupsu mieli silloinkin vain murehtii. Helpommin sanottu kuin tehty ja kai se on parempikin että seksiin liittyy jännitystä kerta toisensa jälkeen. Muuten niin dominoivana tyyppinä minä, kuten tavallista hallitsevien hahmojen keskuudessa, tykkään tulla otetuksi, painetuksi seinää vasten, sinä viet minä vikisen, käske ja komenna ja minä tottelen mitä vaan miten vaan, ja nautin kyllä jos joku ottaa vällyjen välissä ohjat käsiinsä.

Nyt ei niin käynyt, ja se tässä varmaan tekikin myös oman itsen niin kuuntelevan herkäksi, epävarmaksi ja ujoksi. Jänönen ei ole sellainen, se on varmaan aika kokematonkin luulen, tai ei sille koskaan ainakaan kukaan tunnu kelpaavan, ehkä jännitys on liikaa tai kriteerit kertakaikkisesti kovin korkeat, en minä tiedä enkä sinänsä välitä koska minähän sen viimein nyt petiini sain. Sen kädet kulki pitkin mun kylkikaarta ja pakaroita, ei jeesus millainen täyttymys kun kämmenet viimein kulkee alushousujen rajan yli ja alle, sormet hakeutu toisien lomaan, voi herranjumala se piteli mua kädestä kiinni koko yön. Koko yö, käsi kädessä, sen huulet hakeutu mun niskaani tasaisin väliajoin näykkimään nuolemaan suutelemaan, rintakehä selkää vasten sydämen syke huokaava hengitys, voi hyvänen aika. Voi hyvänen aika.

Ja nyt Jänö varmaan on kuin ei olisikaan seuraavan kerran kun nähdään, niinhän se tietenkin tekee, näin nämä tarinat menevät kerta toisensa jälkeen, voi poikapoloiset kun te olette ennalta-arvattavia. Mutta tätä muistoa se ei minulta enää pois saa eikä voi mitättömäksi tehdä, minua hymyilyttää ja kiherryttää ja pelkkä ajatus siitä nostaa hellyyttä pintaan. Miten suloinen voikaan toinen ihminen olla.

YYA-euforiaa

Pihalla on kylmä viima, tuuli tuntuu puskevan otsalohkosta sisään suoraan avoihin ja palelluttavan verisuonet matkallaan jonnekin minne lie harmaan soossin luo mitä sitä kallon sisällä nyt sitten oikein olikaan. Piirroksissa aivot ovat vaaleanpunaiset, mutta oliko ne sittenkin oikeasti harmahtavat tai sinertävät, vai riippuuko kaikki vain verisuonista. Minä lämmittelen juomalla minttukaakaota ja ajattelin olla tänään aivot narikassa. Kirjailija ja Jänö ovat treffaamassa jossakin vaiheessa, liittynen heidän seuraansa juon itseni mukavaksi sammutan saunalyhdyt Pohjanmaalla ja tinaan kanssaihmiset kauniiksi. Päänsärky, minä olen tulossa.

Työtoveri aikoo lähteä Espanjaan asumaan, Pörröinen haaveilee Portugalista sohvalle sammuessaan ja jalkaterääni silitellessään, harrastustuttava lähti Englantiin ja yksi jos toinenkin kertoo kuinka tärkeää kansainvälistyminen on ja ulkomaillehan se mieli halajaa. Minun mieleni ei halajaa minnekään, en jaksa lähteä tästä kaupungista enkä oikeastaan keksi missä muka muualla edes etäisesti haluaisin olla. Tämä on hyvä paikka ja minä taidan tuntea tämän ainakin jokseenkin kotoisaksi. En ehkä kodiksi, sellaista ei kai ole missään, mutta ainakin vähemmän vieraaksi, vaivaannuttavaksi ja vastenmieliseksi kuin suurimman osan paikoista missä olen elämäni aikana ollut tai piipahtanut. Mitä minä missään tekisin, miksi sinne menisin? En haaveile enää edes lomamatkoista, ajatuskin tuntuu liian uuvuttavalta. Kaikki energia ja innostuminen on valunut aikaa sitten viemärin ritilästä lävitse hus-pois katuojiin.

Päästin viime aikojen levottoman ahdistuksen seurauksena Veen reisieni väliin lohdutusta antamaan. Pidän tällaisesta väljästä YYA-sopimuksesta, en minä sitä halua eikä se minua, ei sellaisella tavalla että tilanteesta voisi ikinä tulla vaikea, tämä on oikeastaan aika viehättävää kaveruutta vähentyvien vaatteiden ja rinnoille kupertuvien kämmenien siivittämänä. Pohdiskelin tilannetta psykedeelisiä päihteitä käytellessäni myöhemmin, ja koin aika syvää tyytyväisyyttä, yhteisymmärrystä ja nautintoakin itsestäni ja paikastani tässä maailmassa. Tästä suhteesta, omista ystävistäni kavereistani tuttavistani, omasta itsestänikin aika pitkälti sillä tottahan se on, että minusta on oman elämänkaareni puitteissa muovautunut hupsu, herkkä ja viisto tapaus, eikä sellaista passaa itseinholla kuorruttaa, päinvastoin pitää yrittää välttää moisia negatiivisia aikaahukkaavia tunteita aina kun voi, koska kyllä ne taas minutkin jahtaavat kiinni sopivan tilaisuuden tultua ilman erillistä yllytystä, melankolian katupiskit eivät hukkaa vainuaan eivätkä eksy kujilla kiemurrellessa, ne palaavat syliin paijattavaksi uudelleen ja uudelleen turkki takussa tassut känsillä kynnet ihoa raaputtaen. Onnen ohimenevän hetken valaisevana oma syksyinen kaupunkini oli kuitenkin niin sydämeen käyvän kaunis ja puhtoinen, että siinä hetkessä kihisin kilpaa katulamppujen kanssa ja kahisuttelin keltaisia vaahteranlehtiä dokubaarien ulkopuolella. Teki suorastaan mieli purskahtaa nauruun ja taisin ääneen nauraakin koko matkan kotiin saakka. Ai mitä euforiaa, tuntuisipa siltä useammin.

Jottei kaikki olisi liian siirappista, avaan kuitenkin punaviinipullon.

Notebook

Päivä kolme. Dear diary, päivittelen sinua nyt oikein urakalla. Eilen lähdin ryyppäämään. Piristi noin sata prosenttia tätä mieltä, taidan alkaa juopotella oikein urakalla. Oletko sinäkin sitä mieltä, että se on oikein hyvin huono idea? Pitää murheet loitolla ja ainakin voi pistää kaiken ahdistuksen alkoholin piikkiin. Pistä kyyppari kaikki suoraan piikkiin vaan, kyllä täältä luottoa löytyy, lompakko on paksu ettei paskalle taitu.

Pussailin illan päätteeksi Pörröistä toveriani ravintellin rappusilla kun se kysyi, saisiko suudella. Sillä on pehmeät huulet ja lämpimät kädet, ja se veti minua takinliepeestä syliinsä ja minä sitä repun hihnasta rintojani vasten. Mene kotiis siitä, se kuiskasi suuhuni ja minä vastasin kielen painalluksella niskan silityksellä pitkittyvällä suudelmalla. Sen tyttöystävä on sittenkin vielä kuvioissa, ja se ei erityisemmin pidä minusta. Huora, Pörröisen huora minä sille olen, liikun liikaa lähimaastossa ja ilmoittelen olemassaolostani epäsovinnaisilla tavoilla. Meillä on nimittäin yksi yhteinen juttu, minulla ja Pörröiselläni (enkä meinaa nyt sellaisia yhteisiä juttuja, ei me sellaisia puuhailla kuin joskus ja harvoin), ja se tuntuu kiusaavan tyttöystävää. Minä ymmärrän sen kyllä oikein hyvin, mutten osaa tuntea siitä syyllisyyttä. Pitäisikö minun? Pitäisikö minun jollakin tavalla pohtia myös toisten parisuhteita ja mukauttaa omaa käytöstäni yleisesti ajateltuihin normeihin sopivaksi, vaikka sellaisilla normeilla ei omassa maailmassani juuri sisältöä olisikaan. Onko Pörröisen huulet jotenkin vähemmän olemassa tyttöystävälle, jos ne koskevat joskus myös minun huuliani? Onko Pörröisen rakkaus jotenkin vähempää tai väljempää, jos siitä sydämestä löytyy joku kolo myös minulle? Enhän minä missään nimessä ole suhteen väliin tulossa, en minä halua Pörröistäni kiinteästi itseeni sitoa, ei se ole kummankaan tavoitelistalla. Klassinen vastaveto on kysyä, että miltä minusta tuntuisi, jos oma sussuni sutisisi toisten kanssa, miltä tuntuisi, jos minua petettäisiin. Se on kysymyksenä hyvä, ja siihen vastaus riippuu pettämisen luonteesta -- minä en siedä valehtelua enkä halua tulla huijatuksi, mutta seksi tai suutelu tai muunlainen viihtyminen jonkun toisenkin kanssa ei minulta ole mitään pois. Ehken siksi koe pörröisestä vehtaamisestani syyllisyyttä tai katumusta, vaikka tiedänkin sen olevan kyseenalaista toimintaa monen mielestä. Osittain omastanikin, koska en kai moista tyttöystävän silmien edessä tekisi. Monia asioita ei toistaalta toisten silmien alle tahdo alistaa syistä ja toisista.

Kielletty hedelmähän on se makoisin hedelmä, ja kiihottavuus piileskelee siinä, mitä ei saisi tehdä. Ai-jai tuhmaa ja samalla niin polttavan ihanaa. Jos kuitenkin ajattelen näin, pystynkö itse ikinä olemaan sillä tavoin uskollinen kenellekään, ettenkö aina olisi vastaantulevaan tilanteeseen suu supussa tarttumassa. Entä jos kumppanini haluaisi, että suuni ja pääni ja sydämeni on vain hänen ja hänen vain yksin, sanoisinko valheellisesti juujuujuu ja ratkoisin tilanteet hetken mukaan vai pitäisinkö itseäni piiskalla ruodussa huvitti tai ei. Minä en tiedä.

Mutta olo on siis parempi kuin eilen, johtui se sitten suukoista tai päihteistä tai mistä lie. Vielä kun seksiä sais, tai edes lisää suukkosia.

Tilanne jatkuu

Päivä kaksi. Ei muutosta olotilassa. Masentaa, päässä tuntuu harmaalta ja suupielet nuokkuvat varmasti kohti lattiaa. Yritän nostaa niitä, alkaa särkeä päätä. Olkoot alhaalla. Käytin eilisen masennuspäiväni siivoamiseen. Pudistelin matot, imuroin lattiat, pesin nurkkia myöten, tiskasin astiat, vein roskat ja pahvit ja biojätteet ja putsasin kissojen peitteetkin. Sen jälkeen olo oli tyhjä ja masentunut. Tässäkö tämä oli, nyt on koti siisti. Muttei tarpeeksi siisti, tai ei tarpeeksi koti, jotakin puuttuu enkä minä tiedä mitä. Tuijotin aikani seinää ja menin sitten nukkumaan kemikaalikopautuksen avulla yhdeksältä. Yksitoista tuntia myöhemmin heräsin jos mahdollista vielä väsyneempänä ja harmaampana.

Tuntuu, taas kerran, tämä on niin tuttua, aina tämä on tätä samaa, tuntuu tuntuu, mutten tiedä miltä. Ei tunnu hyvältä ainakaan, mutta vaikka miten pohdin ja käännän ja väännän, en löydä erityisempää syytä tälle ei-hyvälle, tälle harmaudelle ja surumielisyydelle, kiukkuiselle hermostuneisuudelle, kireälle vetäytyville hermoille ja kaukaisuuteen tuijottaville silmille, ja kun en löydä oikein mitään syytä, en löydä myöskään oikein mitään ulospääsyä. Ainoa, mikä oloa varmasti helpottaisi, olisi raha. On ihan paskapuhetta väittää, ettei raha tuo onnea, se on sellaista vakavaraisessa asemassa olevien ihmisten hourailua, jotka ovat niin etuoikeutetussa asemassa ettei niiden edes tarvitse ymmärtää etuoikeutettuutensa laajuuttaa. Etteikö raha tuo onnea, paskan vitut, rahattomuus tuo takuuvarmalla epäonnea, onnettomuutta, surullisuutta, pakokauhua, paniikkia ja pahaa. Jos minulla olisi rahaa, niin sitten kyllä -leikin aloitan päässäni aina uudestaan ja uudestaan, ja mietin, millaista auvoa esimerkiksi turvattu asuminen mahtaisi elämään tuoda, millaista voisikaan elämä olla jollei jokaikisen kuukauden ikuisesti kestävä murhe olisi asumiskustannusten kattaminen. Oma koti liian kallis, vassarinuorikin sen tietää mikä tässä maassa mättää, tulonsiirrot valtiolta rikkaiden asunnonomistajien taskuihin asumistukien muodossa on pääsääntöisesti typeryyttä. Vaan eihän sitä toimeentuleva ihminen tajua, millaista suota köyhä rämpii, millaista elämä on, kun kaikki on kiinni kympeistä ja penneistä ja ihan pikkuhiluista, ja elämän risukasa voi todellakin romahtaa kissan ripuliin tai talvitakin ratkeamiseen.

Ikuisten rahamurheideni lisäksi koen tyhjyyttä ja hiljaisuutta. Tähänkään en keksi vaihtoehtoa, ja juuri se minua eniten surettaakin. Että voinkin olla niin saamaton vesisanko, etten osaa edes kuvitella muuta, etten osaa edes keksiä, mikä voisi olla toisin ja mikä minut tekisi iloiseksi. Ei auta kuin jäädä odottamaan kerran en aktivoitusmismahdollisuuksiani osaa purkaa edes haaveiksi.

Epävakaa retkuli

Haluaisin kirjoittaa jostakin muusta kuin K:sta, koska ei minulla siitäkään ole mitään uutta sanottavaa, ei ole kerrottavaa, ei juonenkäänteitä etenemistä yllättäviä sattumuksia, ei mitään, nada. Kuitenkaan en osaa oikein muustakaan kirjoittaa, sillä aamulla ajatuksista lähes ensimmäinen on K ja illalla viimeisenä sängyssä sykkyrällä haaveilen K:n sylistä, olisinpa siinä pääsisinpä sinne. Miten kliseistä, miten hupsua, miten pakkomielteenomaista. Olenko rakastunut rakastumiseen, jumitanko ihastumisessani kuin yläasteikäinen minäni, joka haikaili saman pojan perään seiskalta ysille sydän syrjällään ikinä mitään uskaltamatta. Auttaisiko uskalluskaan kun tilanne kuitenkin on mikä on, eikä minun toiminnallani taida muuksi muuttua. Vai muuttuisiko? Mitä on tehtävä, kysyi jo toveri Lenin. Yläasteen poika teki lapsen ja talon. Minä tein elämästäni epämääräisen mössön.

Minä olen niitä naisia, jotka rakastuvat renttuihin. Retkuihin ja juoppoihin ja rikkinäisiin tallustajiin, sellaisiin joiden rahat kuluvat kapakassa ja keuhkot vinkuvat liiasta savusta, jotka tänään voivat hyvin ja huomenna ovat liian väsyneitä edes sängystä nousemaan, jotka turruttavat itseään kun eihän mitään kestä eikä voi, ja joiden kanssa kaikki on aina yhtä solmua ja sotkua alusta loppuun saakka. Niitä minä haluan, niihin minä tunnen vetoa. Koska minä olen renttu myös, epäluotettava epävakaa epämääräinen kulkija, en minä halua punaista tupaa tai perunamaata, en tahdo turvallista en luotettavaa kun en itse ole kumpaakaan, eikä minulle merkitse mitään pankkitilin saldo tai takin liepeessä merkkilogo. En kaipaa vakaata en varmaa, enkä varsinkaan siittäjää lapsilleni, niille olemattomille koskaan tulemattomille. Enkä näin ollen koe olevani mikään emo myöskään, joku sellainen, joka rakkaudella haluaa hajonneen korjata ehjäksi, pitää huolta ja hoivata, jonka masokismi kaipaisi sadistinsa piiskoineen. Minä koen kaipaavani kaltaistani hyvässä ja pahassa, ja ehkä romantisoin melankoliaa ja masennusta liikaa, kytken onnettomuuden älykkyyteen ja empaattisuuteen, vaihdan juoksulenkin kirjaan ja viinapulloon milloin vain silmää räpäyttämättä, rakennan itsetuhosta ihannetta.

Olen miettinyt miksi näin on ja miksi suurin osa ihmisistä jo yhdellä vilkaisulla tulee turhaksi tuomittua. Kuinka paljon voi toisesta nähdä vilauksessa, vain ulkonäöstä tai ensimmäiset sanat kuultuaan? Paljon? Vähän? Ei mitään? Kaiken? Itse sytyn sekunnissa jos syttyäkseni olen, joten joku toisen olemuksessa on sellaista, joka minut roihauttaa heti tai ei ollenkaan. K:lle roihuan soihtuna aina vaan, vaikka aikaa kuinka kuluu. Ärsyttävä pakkomielle, joku siinä ei päästä minua otteestaan ja niin kai se on, että niin kauan kun sen perään kaihoan, ei kellään muulla voi olla sauman vertaa tilaa sytytellä tulipaloja sisälläni. I only have eyes for you, dear.

Meneillään on masentava maanantai. Pelkään, etten onnistu ravistamaan tätä alakuloa päältäni pois koko päivänä, pahimmillaan tämä pitää otteessaan koko viikon ja kaikkein pahimmillaan käynnistymässä on kausittaisen vaihtelun seuraava heilahdusliike, kutsuuko depressio kuoppaansa. Joka toiselle kuoppaa kaivaa joka toiselle kuuseen kurkottaa, hilkun kilkun jokapoka. Mä en jaksa. Silmätkin tuntuu sumeilta, tahdon nukkumaan talviunta.

Sumu

Koko viikon väsyttänyt niin, että olen tainnut kulkea sumussa paikasta toiseen suorituksia velvollisuuksia töitä ja tehtäviä. Nyt on vapaapäivä, ensimmäinen vapaa viikonloppu pitkiin aikoihin ja kuinka käy? Totta kai herää yllättävän virkeänä jo ennen yhdeksää. Kun kerrankin saisi nukkua, ei silloin tietenkään nuku.

Ulkona on ihannan kolean näköinen syksy, ja minun tekisi mieli sinne. Ulos. Mutta kaipaisin mukaani jonkun, minusta olisi ihanaa olla nyt kapakassa juomassa kossukahvia, tiirailla ulos ikkunasta käydä ehkä kirpparilla miksei vaikka lounaalla tai jumittua sittenkin vain jonnekin kuppilaan. Haluaisin siis päiväkaljalle. Epäilen kuitenkin, etten nouse tästä sängyltäni koko päivänä mihinkään, en ainakaan ennen kuin saan jonkun kiinni, eihän kukaan lauantaina tähän aikaan ole vielä edes hereillä ja ne ketkä ovat, ovat sellaisia ihmisiä joilla on koira ja tuulipuku ja muutenkin terveellinen asenne elämään, enkä minä mitään terveellistä ainakaan halua vapaa-aikaani. Myrkkyjä. Myrkkypulloja litrakaupalla tänne kiitos.

Kaikki on siis aika hyvin. Tähän vielä jokin ihmiskontakti, niin päivähän on täydellinen.

Tekstailua

Aloitin taas jonkinlaisen tipattoman. Kuinkahan monennen elämässäni, sekä menneessä että olevassa ja kuinkahan tuhoon tuomitun tällä kertaa. En välitä (juuri nyt) koska en ole huolissani juomisestani (juuri nyt), elämä on sitä samaa oli sekaisin tai selvänä, jälkimmäisen kohdalla lähinnä tylsempää jos jotakin.

K laittaa viestiä ja ottaa yhteyttä, nähdään ja ollaan ja hermostutaan toisiimme ja sitten taas alusta sama, puhelin piippaa illalla kertoakseen jotakin ei-mitään kaivaten vastausta enkä minä tiedä mitä se haluaa kuulla, mitä se haluaa minusta. Mietin, olenko voinut tulkita kaiken väärin, olenko nostanut ihastuksen sokaisemat kakkulat silmilleni ja tiiraillut niiden läpi kaiken päin mäenpenkaa, vai näkevätkö tämän muutkin. Heilan mukaan se käyttää minua hyväkseen, että en ole tulkinnut väärin en mitään mutta se saa minusta pönkitystä ja hivelyä, siksi se pitää minusta kiinni ja kokeilee kuinka pitkälle juoksen sormia napsauttamalla kumipallona luoksesi pompin. Naapurin rouva tulkitsee tilannetta niin, että kukaan ei moisesta ruumiinkielestä erehdy ei puolin eikä toisin ja että mitä Hän on seurannut, on ihastuminen selviö vaan ajoitus paskoista paskin ja se siitä siksi sitten. Työtoveri arvelee koko kollia liukkaaksi ja lipeväksi, niitä on kuulema nähty enkä minä sitä epäile, näkemistä siis mutta itse en näe K:ssa samaa. M ei kommentoi mihinkään mitään, käskee nostamaan kisulin pöydälle niin ei tarvitse arvailla. Pragmatismi ei kuitenkaan lohduta romantiikan kaipuista mieltä kuten M toki itsekin hyvin tietää.

Itse arvelen, että koko touhuilussa on kyse ennen muuta lohdusta ja yksinäisyydestä, jonkun itsenäisen ja vankan tuomasta turvasta. Minä olen sellainen jalat maassa ja viisas ja kauhean älykäs ihmisten mielestä, ei sillä ole väliä olenko samaan aikaan sekaisin kuin seinäkello omissa ongelmissani, ei edes sillä että tajuaisi minun olevan sekava sotku, eikä silläkään kuinka ongelmainen tai mänttipäinen koen itse olevani kun oleellista on silloinkin tuikkiva mielen rikkaus ja ajatuksen nopeus. Suurimpana tragediana koenkin usein sen, etten realistisuudeltani kykene näkemään itseäni, toisia ja päällä olevia tilanteita sen kummemmin valoisammassa kuin synkemmässäkään sykkeessä, asiat ovat miten ovat ja minä pelaan armotta niiden realiteettien kanssa. Se vetää monta tuulessa ajautuvaa luokseen, minä olen se myräkän keskellä tyynenä kelluva lautta tai tynnyri, pimeän metsän kutsuva laavu, mikä lie saapuva bussi autiolla maantiellä valokiilassansa kojootti, kettu hipsimässä hiljaisella pihamaalla. Sehän se ihmistä rauhoittaa.

Dr. Phillillä oli joskus muinoin jonkinlainen persoonallisuustesti, jossa ensiksi piti etsiä kynä ja paperi jotta sai kirjattua vastaustensa numerot ylös jotta niiden perusteella sai sitten persoonan palikkansa analyseerattua, ja arvatahan voi että minä luovutin jo siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt etsiä se kynä. Mitä se sitten persoonastani kertookaan.

Lenssu

Mulla on flunssa. Nenä tukossa ja poskia pakottaa ja päässä takoo tum-tum-tum. Silti mietin, että olenko tarpeaksi kipeä jäädäkseni saikulle, ajattelevatko töissä että laiska lusmu luimuilija luikero, siellä se vaan makaa pulleana porsaana uunin pankolla palko suussa töitä vieroksuen, mokomakin rotta. Laivarotta ihan totta laulettiin ala-asteen kevätjuhlassa kun teemana oli laivat ja merirosvot, voi juman vittu että vihasin sitä koulua kai silloin tajuamatta kuinka paljon vihasinkaan, herra Tohtori sanoi kerran että olen täynnä vihaa ja se pihisee musta pihalle väkisin vielä joskus. Ehkä siksi olen sellainen jääprinsessareppana itkuinen raukka ja kuitenkin kova ja kylmä ja ilkeä ja paha ja mitä näitä määreitä nyt on joita minuun liitetään kun olen kertakaikkisen liian piikikäs ja nopea. Sanoistani, niillä viillän hitaamman haavoille ennen kuin sitä huomaakaan.

Työni on luonteeltaan sellaista, että tauti kannattaa ja pitää sairastaa pois ajoissa tai muuten työkyky saatetaan menettää pahimmillaan päiviksi ja viikoiksi, hommani ei puolikuntoisena pitkään onnistu ja tiedänhän minä sen kyllä kyllä. Luterilainen työmoraali se vain päässä kuiskii tuhmia sanoja korvaani, pitäisi sanoa sille että Hus! Vaiti! Mene pois! ja sen kun sairastaa kerran sairaus päällänsä on. Oli vakava tai ei, on lepo silti järkevin lääke ajoissa, silloin ei tarte isommilla tropeilla pelata myöhässä. Näin sanon itsekin jokaiselle työtoverille, joka tuskailee jäädäkö vai ollako vai tullakko vai mennäkkö, enkä minä niiden poissaoloja kyttää. Miksi sitä pelkää muiden sitten niin kovin kytistelevän?

Joten särkee ja palelee. Haluaisin jotakin turruttavaa ja mukavasti syliinsä tuuduttavaa, oli se sitten ihminen tai joku substanssi vaikkapa, ei tuolla nyt niin väliä kunhan olisi jotakin muuta kuin vuotava nenä ja kalvava ärtymys ja särkevä selkä. Halailisipa joku minuakin, sulkisi sisäänsä silittäisi hiuksia suutelisi niskaa hivelisi käsivartta nuolisi vatsaa reittä ja lantion kaarta, pitäisi hyvänä ja turvassa. En ole nyt itsekään ihan varma että kaipaanko opiaatteja vai miestä itseäni rauhaisammaksi silottelemaan. Vai sisääni olemaan, selän seinää vasten painamaan ja naimaan kivut pois, tuomaan tilalle toiset kolhut ja haavat joita tutkia viltin alla jäätelölusikan kanssa jalat sylissä tukka lintassa, yksinäisenä mutta ehkä kuitenkin tyytyväisempänä.

Jotain seuraa tartteis, voisikohan sairas sairastaja lähteä vähän sentään syystuuleen kävelemään? Viltin kanssa vaikka?

Itkeskelyä

Elokuu vilistelee ohi jättämättä oikein työtä kummempia merkintöjä elämäni kalenterin reunoihin. Se on hyvä, ei tarvitse miettiä mitään eikä tehdä mitään, kun ei kerta kaikkiaan ehdi eikä ole aikaa eikä voimiakaan, kaikki minusta ja minä kaikesta valun töihin. Työ työ työ, ihana kamala työ ja siihen päälle piinaavat rahahuolet pitävät huolta arkipäivän poljennosta. Eilen matkalla yhdestä työstä toiseen itkin katkerasti bussissa, työpaikan vessassa, kahvisalin takapöydässä ja vielä bussimatkalla takaisinkin, vaan kai se on sitten tällaista taas tällä kertaa. K lohdutti puhelimitse, että aina voi ryömiä sänkynsä alle syömään jotakin jätteitä ja pelkäämään elämää, itse otin koktailin (vai cocktailin) unilääkkeitä enkä siltikään nukkunut yötäni kuin pätkissä joka risahdukseen havahtuen ja kissojen makeita univinkunoita kadehtien. Käytänkö liikaa lauseenvastikkeita?

Postiluukusta kolahti kortti syntymäni kunniaksi velipojalta merten takaa, sekin itketti. Miksi sellaiset asiat, joiden kuuluisi tuottaa hyvää mieltä ja iloa elämään tai vaikka vain sitä pientä pilkahdusta arkipäivän pilvimassaan, aiheuttavatkin minussa surua ja ahdistusta ja kestämätöntä paniikkia, joka purkautuu surkeana vollotuksena ja pelkotiloina, telkeää minut joko kotiin tutisemaan tai päinvastoin minne tahansa muualle karkuun niin itseäni kuin elämääkin, omaa elämääni so. tätä. Ajattelin jo soittaa äidille ja itkeä että äiti auta minä en jaksa minä en vaan jaksa, mutta mitäpä sekään auttaisi, ei se äiti tätä elämää puolestani elä eikä sillä mitään taikakeinoa ole saada minua toimimaan jotenkin itselleni siedettävämmin ja mukavammin, huolestuisi vain moisesta itkupuhelusta koska eihän tämä pärjäävä tytär juurikaan poraa toisten nähden ja ennen kaikkea (tämä on oleellista), tämä pärjäävä tytär tajuaa niin viiltävän selvästi, ettei siitä ole mitään apua, ei kerta kaikkisen mitään lohtua ei minulle ei hänelle, murheen laajemmalle jakaminen toisinaan vain lisää murheen määrää kun huoli ei paina enää vain oman itsen puolesta vaan myös toisen huolestumisen puolesta. Kuinka murheellista sitten sekin on, sitä murehtii että toinen murehtii, ja tuplaa näin murheensa määrän. Ei sillä, en minä mikään vaikeneva simpukkakaan ole, koska senkin tajuan kirkkaan selvästi (on sitä kuulkaas terapioissa käyty meinaa, ei olla ihan ämpärissä kasvettu), ettei omaa taakkaansakaan aivan purkamatta kannata selkärepussaan kannatella voipaperiin käärittynä pienessä eväsrasiassa kansi tiukasti lukossa, ei kukaan ole saari en ainakaan minä, ja muut ihmiset lohduttavat, auttavat ja luovat yhteyden tuntua sekä maailmaan että sosiaalisiin verkostoihin, joten tottahan toki minä ahdistustani jaan kahmalokaupalla muillekin. Mutten mutsille, kun ei jotenkaan raaski. Vanhemmat suojelee lapsiaan, lapset vanhempiaan, vaikenemisen verkosto armeliaasti peittää mustelmaiset kohdat.

Ja lopuksi päivän kiukutuksen aihe: Naapurin perkele tepasteli työpaikalleni, vituttaa. Lähinnä ettei se halua minun persettäni, vaan on edelleen sen Rakkautensa kanssa. Vitun rakastavaiset, kuka niitä kestää.

Eloisa elämä

Tekee mieli juua päihdettä. Suukusta massuun massusta verenkiertoon verenkierrosta aivoon aivot hiljaseksi. En kuitenkaan lähde moiseen koska ei ole rahaa, ja vaikka se ei ole hidaste oikeastaan, en jaksa kuitenkaan lähteä etsimään mitään mistään kaupungin kartsoilta, olempahan vain kotona ja toivon olevani muualla. Näin tämä menee aina vain uudestaan ja uudestaan, minä olen täällä ja toivon olevani tuolla, ja tuolla ollessani olen toiveissani täällä. Miten se ruoho onkaan aina vihreämpää, pehmeämpää, houkuttelevampaa ja lohduttavampaa ihan jossakin lähellä mutta kuitenkin niin muualla, ja päivän polttavampi kysymys tätä itsestään selvää jokaiselle tuttua huomiota sinänsä vähättelemättä on, että eikö tämä koskaan lopu? Että tuleeko sellainen elämäntilanne, jossa olo on hyvä ja tyytyväinen edes hiukan pidempikestoisemmin, edes vaikka kuukauden ja puoli vuotta, ja johon voisi rakentaa pysyvämpää pesää kun nyt kaiken pitää väliaikaisena, kotinsa ja itsensä ja työnsä ja tekemisensä, kaikki on jotakin jonka voi märän rätin huiskauksella silpaista roskakoriin milloin vain jonkin uuden sisustuselementin tieltä joka ei sekään kuitenkaan ole kertakäyttöisyyttä kestävämpää.

En minä tiiä mitä muka kaipaan, kaikki kun on vain niin tykyttävän tässä ja nyt ja minun tassuni se vain lipsuu ja lipeää joka pinnalta, minä en saa otetta enkä niskalenkkiä elämästäni eikä elämä kai sitten minusta. Jään liikaa lipumaan jonnekin hämärän rajamaille kaiken vaiheille puolitiehen melkein-mutten-kuitenkaan, ja pidän kai tavoistani niin jääräpäisesti kaiken epävarmuuden keskellä kiinni, etten tiedä huomaisinko edes muutoksenpaikkoja vaikka niillä mäjäyttäisi mojovasti keskelle naamaa.

Kuuntelin tänään jotakuta tutun tuttua tai kai minäkin sen jostain tunnen, kuka sitä tutuistaan edes muistaa miksi ne tuttavuuksiensa joukkoon lukee, joka kertoi ostaneensa kaikki joululahjat nyt jo valmiiksi, koska onhan se halpaa ja helppo tapa olla rauhassa koko syksy kun eipä tarte stressailla. Meinasin tukehtua kahvipullaani, jaa että joululahjat mielessä ja tällä tavalla puoli vuotta rauhaa rahalla sieluun ostettu, no sehän se on näppärästi tehty. Myönnän, etten tajua en hevonhelvettiä tuosta ajatuksenjuoksusta tai mistään järjen hippusestakaan moisen käytöksen takana, enkä usko kestäväni hetkeäkään missään lähemmässä kontaktissa ihmisen kanssa, joka voi aivan todellakin tosissaan toimitella jotakin tuollaista arjen sankaruuden pikkutekostaan noin vain. Koska a) mitä vitun joululahjoja ja b) mitä vitun väliä ja c) mitä vittua tapahtuu? Kuka elää tuollaista elämää ja mitä on tämä minun elämäni suhteessa tuohon, onko tuo nyt sitten sitä otteen saamista ja tarttumista ja asioiden tekemistä ja elämän lenkittämistä hitaaseen hirttosilmukkaansa, sysäänkö minä sitä pois vain harhakuvitelmieni spontaanimman elämän toivossa, vaikka todellisuushan on minullakin kotona kököttelyä siinä missä muillakin, kai tuolla kaapissa voisi iha yhtä hyvin olla vaikka joululahja valmiina. Jollekulle, vaikka naapurin narkkarille jossen nyt tähän hätään muita keksi. En minä siis missää nimessä paheksu en tuomitse en väheksy joululahjatuttavaani, vaan en aivan todella mitenkään päin pysty käsittämään ollenkaan motiiveja, tarvetta, kykenemistä ja olemista tuollaisella tavalla. En saa siitäkään kiinni.

Ehkä minä oon just se, joka aina tarttuu siihen lyhimpään tikkuun ja raaputtaa tyhjän arvan kerta toisensa perään enkä siltikään osaa olla osaaottamatta sen paremmin tikkurinkeihin kuin arpakauppoihinkaan.

Ihmettelen miten kaikki lipuu ohi
tulee juhannus ja joulu
uudestaan.

Arkisia toimintoja

Selvistelyn viikko-ohjelmani etenee suunnitelmien mukaisesti. Kaksi tipatonta viime viikolle, kolme tälle viikolle ja jo nyt on yksi päivä takana, kaksi enää edessä. Lisäksi viime viikon ryypiskelyt olivat sikäli laiskanpulskeita, ettei oikein lähtenyt käyntiin ei missään vaiheessa ainakaan kaikkina päivinä ja kaiken lisäksi välttelin kapakoita oikein onnistuneesti (kesä ja piha ja puisto ja kauppa, mitä sitä ihminen muuta tarvitsee paitsi tietenkin vessan, ja sitä jos mitä ihmettelen, että miksi rakennetaan julkisia vessoja jotka kuitenkin ovat kiinni suurimman osan aikaa vuorokaudesta, ketä niiden tarkoitus on palvella ja onko todellakin parempi siivota niitä siivottomien miesten kusilätäköitä talojen nurkilta kuin sen vessan lattialta terveisin nimimerkki kusihätä-ei-kello-kaulassa-tule).

Seuraava osa tämän selvistelyn rutinoittamista on se, että pitäisi keksiä miten kestää tätä tylsyyttä. Miten selvitä päivästä toiseen ja mistä keksiä päivälle mielekästä sisältöä, kun mikään ei varsinaisesti kiinnosta eikä tuota kuitenkaan nautintoa (tai edes pientä ihan kivaa -tunnetta), vaan aamulla jo toivoo olevansa illassa jotta voisi nukkua ja illalla toivoo saavansa unta jotta voisi aamulla herätä. Minun täytyisi taas rakentaa itselleni oma, itsenäinen elämä, sillä tällä hetkellä olen liian kiinni K:ssa ja kaikessa tässä sen kanssa viettämässäni ajassa – hyvänen aika ja muita härrenduudeliksia sentään, tässähän ollaan joku viitisen kuukautta nähty joka vitun viikko kerran kaksi useamminkin, välillä joka päivä päivittäin – eikä sellainen voi jatkua loputtomiin etenkään, kun tämä ihastumiseni tunne ei ota itsestään laatuakseen. Se täytyy siis taltuttaa, ja taltuttelu käy päinsä vain muuta ehjää omaa kokonaisuutta kasaillessa. Siis suomeksi: tartteis tulla toimeen omillaan ja yksikseen. Olla riippumatta toisen, etenkään vain yhden ja ainoan, seurasta, sillä sellainen riippuminen tekee haavoittuvaksi ja jättää minut toisen päähänpistojen armoille murehtimaan puhelimen ääressä kuulumatonta soittoa.

Minullahan oli jo se oma elämäni kasautumassa keväällä. Tunnen ärtymystä siitä, että niin kovin helposti vaihdoin sen tähän päämäärättömään seurailuun ja tapailuun, oleiluun ja olemiseen, koska nyt joudun taas uudelleen itseäni kasaamaan. En mistään riekaleista sentään, mutta kuitenkin toisen ihmisen seuraan tottuneesta ja nojautuneesta yksinäisyydenpelkoisesta uuvatista. Amerikkalaisissa elokuvissa masennuksesta selviää vain ja ainoastaan rakkautta löytämällä, tyttö- tai poikaystävä pistää palaset paikalleen ja niin se mielen pilvimuuri päästääkin valonvälkettä lävitseen, ja hiljalleen ellei jopa yht'äkkiä elämä näyttää mieluisalta, päivässä on jotakin odotettavaa ja maailma on hippasen innostavampi hellempi anteliaampia ja sisältörikkaampi. Tulee sitä mieltä mielettömään.

Tämä tuntuu murheelliselta ajatukselta. Ei niin, etteikö olisi mukavaa toisen ihmisen kautta saada päiviinsä sisältöä vaan niin, että jos se on ainoa tapa sitä sisältöä saada jätetään siinä ensinnäkin hirmuinen taakka toisen ihmisen harteille ja vihjataan samalla, että pariton, puoliskoton, laumaton ihminen on ontto kuori joka kolkkouttaan kopistessaan odottaa vain täyttäjäänsä. Sillä entä jos en enää koskaan löydäkään ketään, ketä rakastaa? Entä jos kukaan ei enää koskaan rakasta minua? Voiko joku väittää ettei moinen huolettaisi?

Kesäteloilta skarppaamaan

Taas vilahti loppuviikko ohi enemmän päihtyneenä kuin selvillä vesillä. Niinhän tässä on jo vilahtanut aikakausi jos toinenkin, ja taas minä aloitan pyhien lupasten tekemisen, taas minä käännän uutta lehteä elämässä ja taas minä alan sen Uuden Elämän. Tällä kertaa en kovin ankarasti, koska vielä on kesää jäljellä ja kesällä saa ollakin pellossa pulikoimassa sen kerran kun valoa ja lämpöä riittää päämäärättömään ulkonaoleiluun, kyllä sitä edessä on taas se vuoden toinen puoli, kun vastassa on vain tahmeaa pimeää ja kylmää ja koleaa ja kauheaa, silloin toki pitää juua pysyäkseen lämpimänä mutta nyt pitää ihan vaan hauskanpidon takia ja äh. Tällasta tämä on, juopon sekakäyttäjän elämä, aina on ihan varmasti pakko ottaa kun tarjotaan ja silloinkin kun ei tarjota on otettava muuten vaan, koska huomenna voi olla vaikka kuollut. Ei tässä järjen hiventä ole vaan minkäs teet.

Heilan kanssa juttelin alkoholismistani, vertaistukeahan siltä saa kyllä ja pitkän omakohtaisen tutkielman aiheesta. Tuumattiin että ehkä minun kohdallani on parasta aloittaa viikko kerrallaan -projekti, jossa kasvatan hitaasti mutta varmasti viikossa täysin tipattomien päivien määrää. Eli viime viikolla yksi, tällä viikolla kaksi, ensi viikolla kolme ja sillälailla traitrai ryhtiä arkipäiviin. Vapaapäivät olkoot sitten sitä mitä ovat, mutta arkisen aherruksen keskeltä ne muutamatkin tuopit ja jointit hus pois jaloista pyörimästä. Että lopettaa tämän kesäriekkumisen ennen kuin kesä kääntyy syksyksi, ettei anna jäädä päälle jokapäiväisen sekoilun ja levottoman hikiset lakanoissa pyörimiset. Siis: pois kaikenlainen arki-iltojen maistelu, tinailu, dokailu ja kuosailu, kerta kaikkisesti pois koska kohta en muuten pysty selviytymään Aikuisen Elämästäni puhtain paperein, kohta en enää pysty muuhuin kuin kiihdyttämään tätä sivuluisuani peruuttamattomiin lopputuloksiin. Ja ollaan rehellisiä: selvähän se, että en minä sitä halua. Minä halua säilyttää kasvoni ja pitää ovia avoimena moneen suuntaan, ennen kaikkea minä haluan puuhailla omia juttujani omassa rauhassani ja olla kiinnittämättä niihin huomiota. Parempi siis huomioida oma tilanteensa itse ennen kuin siitä tulee puheenaihe muille.

Romaaneja ja elokuvia siis läjä päin, ovi lukkoon ja puhelin piiloon tyynyn alle. Ja lähteä ei voi ei minnekään, sillä se on minulle tuhon tie. A-klinikalla sanovat, että pitää tunnistaa tilanteet, joissa ajautuu ryyppäämään. Itse alan aina kun lähden jonkun kanssa istuskelemaan jonnekin, joten se niistä lähtemisistä ja istuskeluista.

Muista pyhittää työpäivä.

Hidasta alamäkeä

Ja aina vaan se minä hipsin K:n vanavedessä sen tummaa tukkaa tuijottelemassa ja katsekontaktia pyydystämässä. Sydän helähtää kun puhelin soi ja näytössä vilkkuu sen nimi, jokaisen viestin toivoisin siltä olevan (ja muuten melkein onkin koska enhän paljoa tekstaile, ja nimenomaan tekstaile koska olen jäärä ja kääpä ja älyaikaan siirtymättä, minulle on turha koettaa tsättäillä ja sillä viissiin moikkailla sillä jos on asiaa niin soita) ja hymy korvissa vilahdan ovestani ulos alta minuutin jos kutsu jonnekin käy. Siltä tämä tuntuu, se napsauttaa sormiansa ja minähän olen jo menossa, odota minua odota älä mee.

Vaan silti se menee, jotakin pikkulikkaa jututti uudessa kauheassa kapakassa jossa lauantaina piti hölmöillä kossulla vielä aamuyöstäkin. Kyllä siinä kulmat kurtistuivat ja samean mustat ajatukset valtasivat koko pään, vaikkei tilanteesta mitään ollutkaan edes syntymässä. Pakkohan tämän on jossain vaiheessa loppua, kyllä minä sen tiedän, joko hiivun ja hivenen vähin äänin takavasemmalle kun aika on kypsä ja kuviossa mukana Toinen Nainen, tai sitten tämä rojahtaa silmille jossain vaiheessa katkoen koko toveruuden siihen. Olenhan meinaan selvästi sittenkin se Laastari, mukava paikka mustelmilla olevan sydämen päälle, harmi että saan laastaroida ilman mitään miellyttävää fysikalisaatiota.

Sunnuntaina kun kiukuttelin edelleen sen seurassa menemään pitkin poikin kaupunkia, kai siinä jo neljättä päivää taas parivaljakkona mentiin hummani hei, ripitti sen veli sitä alkoholin käytöstä. Huolissaan ovat, koko suku ja kylänmiehet, ja syystähän ovat, olenhan sen minäkin sanonut ja merkille pannut joka lyhtypylväskin varmaan, että alkoholia menee kurkusta alas ihan reippaalla otteella niin, ettei paljon muuhun jää rahaa eikä mielenkiintoa eikä huvitusta ainakaan, kun koko elämä pyörii ryypätessä ympyrää. En kai tässä väitä itse pekkaa pahempi olevani kun päätäni liuotan milloin missäkin tynnyrissä aina sopivan tilaisuuden tullessa vastaan, joten mitäpä sitä huomauttelisinkaan toiselle vastaavasta käytöksestä.

Kohteliaana seuraneitinä en tietenkään tätä ripitystä kuunnellut liian läheltä, nojailin räystäisiin ja söin pähkinää, antaa veljesten kahdestaan selvittää asioitaan, mutta kyllä iski mieleeni heti että ei perkeleen perkele, tilanne on sellainen että se olen tuosta näkökulmasta minä joka tässä on huonoa seuraa, että tämän voi hahmottaa niin, että syitä juoda on varmasti yhdellä jos toisella (jos nyt syitä tai selityksiä edes kaipaa), mutta juomaseuraa sen sijaan ei niin vain saakaan. Ja minä olen sitä, aina alttiina valmiina menossa mukana milloin vain, joten todellakin, buustaanko minä juomaan vai buustaako se minun juomistani vai onko tässä seurustelussa kaljatuopin pohjan lisäksi ollenkaan muita puoliakaan. Voisi siis ajatella, että jos minut nakkaisi menemään, niin juominenkin laantuisi tai ainakin tasaantuisi, tai jos ei nyt sitäkään niin eipä olisi juopporemmiä joka tapauksessa nurkissa pyörimässä tassu ojossa viinaa litkimässä. Parempi alusta selvistelylle, sitä siinä takaa ajetaan.

Huonoa seuraa, bad influence, mitä sä tollasen kanssa pyörit kato nyt sitä tuollainen juoppo ja hukassa ja eksynyt kun sinäkin, seurahan tekee kaltaisekseen joten hanki hiukan parempaa seuraa, aseta rima korkeammalle.

Ei sitä usein ajattele olevansa itse juuri se, josta äiti varoitti.

Aurinko aurinko lettua paistaa

Meitsi streittaili! Ajattelin, että nyt tsemppaan ja oikein selvistellä selvistelen tämän viikon arkipäivät ja viikonloppuna sitten nautiskelen päihteitä jos niikseen sattuu kerran mahtavat kelitkin on tulossa.

Noh, streittailu kesti kokonaista kaksi päivää, olin niin ylpeä saavutuksestani että oikein taputtelin itseäni olkapäälle ja kehuskelin kuinka kaikki sujuu kuin sukkanauha, ja saman tien masennuin ja ahdistuin moisesta puuhasta niin, että soitin Pörröiselle ja lähdin lähikapakkaan sen kassan. Otin sen vielä viereeni yöksi, siinä sitä pussailtiin ja nukuttiin sylikkäin, sellainen vierihoito on ihmiselle tärkeää koska toisen ihon kosketus, lämpö ja pehmeät kädet tuovat turvaa enemmän kun mikään muu tässä maailmassa. Kissatkin käpertyy rintakehälle sydämen sykettä kuuntelemaan ja itsensä kehruulla rauhoittamaan, mikä poikkeusnisäkäs se ihminenkään muka olisi. Pidän sanasta nisäkäs, se kiteyttää luokkamme oikein oivallisesti kerran sellaisia nänneviä nisä-eläimiä olemme. Tunnen yhteenkuuluvuttaa siis lehmästä marsuun, mitäs me toveri-nisäkkäät, mitäs me. Siksi en syö eläimiä, en nisäkkäitä vaan en kaloja matelijoita hyönteisiä lintujakaan, ei toiseus tarkoita sitä, että rääkkääminen ja hyväksikäyttö olisi jotenkin näin perusteltavissa. Lihaanit, nuo maailman ruttopaise hedonistisine ajattelemattomine haluineen, saanevat paksusuolensyövän sulamattomasta lihamötikästä masussaan. Vegerimpula vieressä puree porkkanaa. Ja kuolee keuhkosyöpään tupakkia tuprutellessaan. Oh well such is life.

Streittaamiseni laatu oli sikälikin kyseenalaista koko ajan, että tasaisesti olen itseäni buustannut turruttanut nukuttanut herättänyt pkv-lääkkeillä pitkin poikin päiviä, eli eihän tässä itse asiassa taida olla sen sekunninkaan selvää hetkeä missään lähimaastoissa näkyvissä. Taidampa olla melkoinen päihdeturpa minä. Ko. substanssien ansiosta olen kuitenkin nytkin paitsi rauhallinen myös energinen, onnellinen, virkeä ja innostunut, haluaisin juoksennella pihamaalla päättömästi paikasta toiseen, halailla ihmisiä ja hupsutella kivoja pikku juttuja sille ja tälle ihmiselle, kenelle vaan kunhan se olisi vähintään yhtä vikkelä kuin minäkin, menossa vauhdilla paikasta toiseen hymy suupielissä rontin rivot ajatukset silmien takana vilkkumassa. Rontteilla ja ranttaloida, minä niin haluaisin haluaisin haluaisin tuonne pihamaalle valloittamaan uudet ihmiset valoisan vallattomalla minuudellani.

Eli vitut siitä streittailusta nyt sitten kumminkin, mulla on tötsä rauhottavia purkki nukuttavia kassi poltettavia kori kilisteltäviä, mitä mä tässä masentelen kun kerran se aurinkokin paistaa viimein laukaisten huumaavan kesätunnelman sykähtelemään pitkin kihisevää vartaloa.

Pikku tyhmeliini

Siitä on tullut jotenkin jo tapa, että käyn K:n kanssa sunnuntaisin nuohoomassa kapakoiden nurkkia ja juomassa oluita toisensa perään savukkeiden jointtien drinkkien täyttämässä ilmapiirissä hälisten ja häsläten. Se tuo sunnuntaihin lohtua ja tekemistä, ei tarvitse olla yksin kotona itsensä kanssa harmaantumassa, saa jakaa itseään ja toista ja luoda sillä tavalla mieltä maailmaan. Niinhän siinä puuhassa kului taas eilinenkin, hop hop hoppaillessa baarista toiseen ja nyt on tietenkin tukka kipiänä silmät väsyneenä mieli matalana, tällaista sitä ihminen sitten itsellensä tekee aina vaan uudestaan ja uudestaan.

Ja tämä alkaa käydä raskaaksi. Juopottelu itsessään tietenkin, miksi sitä jatkaa vaikka seuraukset pahenevat vuosi vuodelta eikä ihminen tästä enää ainakaan nuorru. Voisihan sitä keksiä muuta sisältöä elämäänsä ja kukkarollensa, voisihan sitä ja tätä ja tuota, ja silti ajatuskin kuvottaa. En minä halua katsella tätä maailmaa selvänä, minä olen niin väsynyt kaikkeen ja inhoan omaa realistista mielenlaatuani joka näkee hyvin selkeästi mitä mikäkin on ja mikä on oma paikkani siinä. Miten kukaan kestää tätä maailmaa selvänä? Millainen ihmispeto pitää olla, kuinka keskittynyt omaan napaansa, millaiset laput silmillänsä kulkee se otus, joka voi nauttia elämästä ja katsella maailmaa hyväksyvästi nyökäten, kun ympärillä ei ole mitään muuta kuin saastaa ja lokaa, kidutusta rääkkäämistä hyväksikäyttöä ja rumuutta, arkipäivän pahuutta joka nurkalla peitset tanassa. Minä en sitä kestä enkä jaksa, vaikka en minä väitä päätäni turruttavani sen takia että voih olen niin herkkä ja maailma on niin kova. Minä en vain väitä kovin vahvakaan olevani. Surullista kyllä viina on minun juttuni ja juopottelu luonteeni, sen taisin tajuta jo ennen kuin pisaraakaan olin maistanu. Että päihtyminen on avain tämän maailman kokemiseen, että ilman olen niin estynyt ja lukossa ja tuskissani koko ajan ettei mistään tule mitään kun tutisen ja kammoan kaikkea ja kaikkia. Että siitä se ajatus sitten lähti, ja nyt tässä juoppo yrittää jotenkin tekemisiään oikeuttaa ja selittää.

Sen lisäksi väsyttää sen K:n kanssa oleminen. Minä olen kerta kaikkiaan niin rakastunut siihen, ettei tästä tule lasta ei paskaa, sisällä hulisee lämpöä ja kaipausta toisen iholle ja ajatuksiin jatkuvalla syötöllä. Meillä on niin hauskaa yhdessä, puhuminen on nopeaa ja polveilevaa, huumorintaju kulkee samoja pururatoja luovasti yhdistellen ja muistaen, jatkuvaa tarinakudosta punoen ja solmien. Meillä synkkaa hyvin, minä jatkan siitä mihin se lopettaa ja se nappaa kiinni kun minä haparoin, ystävyys yhteistyö avunanto, minä näen sen niin erityisenä ja ainutlaatuisena, minun silmissäni se on uusi ja ihmeellinen ja houkutteleva, aivan erilainen kuin kukaan tai mikään. Ja kun silmät lukkiutuvat toisiinsa viriää toivo odottamaan josko jotakin kuitenkin, jospa kuitenkin sittenkin, jospa voisikin. Tämä se raastaa minua sisältä verille rips-raps raastinrauta riipii, minä niin haluaisin huutaa että miksi sinä et haluu minuu, haluu nyt minuu perkele ja samalla kuitenkin tiedän että ei on ei, eikä sille tarvitse olla syitä ja selityksiä. Että ei mene elämä kuin saduissa, vaikka saduthan ne kyllä julmia on mörökölleineen ja kuolemineen ja metsässä vaanivine pahalaisineen, eihän niissä onnea ole jaossa kellekään muuten kuin Disneyn sokerikuorrutteisina versioina. Meren tuuleksi se merenneitokin katoaa, ei kohtaa rakkaus onnettomasti rakastunutta eikä prinssi huomaa rakkauden rautakourassa kärsivää ihailijaansa. Tuuleksi kieppumaan sitä kai huljahtaa pitäisi itsekin, eihän tästä itserääkistä hyvää mieltä seuraa, kärähtää vielä näpeille koko keitos. Ja tämänkin tiedän aivan yhtä hyvin kuin juopotteluni mielettömyyden, vaan silti roikun sen ihmisen perässä ja kintereillä ja uskottelen itselleni että tällä kertaa en anna ihastuksen kaipauksen myrtää mieltäni, että tällä kertaa en mukamas palaa kotiin mieli maassa itseäni inhoten, että tällä kertaa kaikki sujuu hyvin ja nautinnollinen yhdessäolo jättää nautinnon tunteen vielä jälkeensäkin.

En taida olla mikään järjen jättiläinen enkä hyvää seuraa itselleni, liekö kellekään muullekaan. Kuinka monta miljoonaa onnetonta rakkaustarinaa maailmaan mahtuukaan, kuinka paljon murhetta ja kaipuuta ja loputonta toivomista. Olisihan se toki mukavaa, jos ennen onnetonta loppua olisi edes se tarina, yksipuoleinen tarinaseitti kun värittömän ankea ja ehdottoman epätyydyttävä.

You've got green eyes
You've got blue eyes
You've got grey eyes
And I've never met anyone quite like you before

Arkista

Tsirp tsirp tsirp sirkuttaa linnut tai oikeammin lokki se rääkyy pentunsa perään suoraan ikkunan takana, äkäsiä otuksia ovat ja hanakoita puolustamaan jälkikasvuaan nokkimalla ihmiseltä päänahan irti. Hyi. Vaikka ymmärtää kai sen, elämän ja kuoleman kysymyksiä ja mitä näitä nyt on. Omassa päässäni ei juuri pyöri mitään kysymyksiä, jollei nyt perinteinen ääh kun on tylsää mitähän sitä nyt tekis hmmm päihdyttäskö päänsä kuuppa sekasin kilinkolin kun ei kai muutakaan osaa. Jaksa. Viiti. Ei huvita. Odotan lämpimiä kelejä ja kietoudun sillä välin vilttien ja täkkien sisään suloisesti sekavana videoita katsomaan.

Eli hiljaista on, ei minulla ole mitään sanottavaa kellekään eikä kellään kai minullekaan, vatvon samoja vanhoja ja pudistelen turkkiani karistaakseni murheet jotka riippuu kiinni terävinä takiaispalloina. Päivä kerrallaan, ne sanoo, ja niin sanon minäkin, harmi homma että sanominen on aina niin helvetisti helpompaa kuin tekeminen. Sanoista tekoihin, teon sanoja, sanojasi älä syö.

Vee kyseli joku aika sitten näkemisten perään, oli maisemissa ja ehdotti tapaamista mutta en saanut silloin itseäni napattua niskasta tai turkistani kiinni. Kyselin siis minä sitten vuorostani, että mitenkäs beibe halusit nähdä, ja sehän se vastasi että mieluiten alasti pahoitellen jo tapahtunutta kaupunginvaihdostaan. Hymyilytti, pienistä asioista on hyvä tuuli kiinni.

Olispa olutta ja huumeita ja rajattomasti rahaa.

Kesäkuuma

Niin se kesäinen levottomuus sitten ilmeisesti teki pesän sisääni, ja nyt kaikki on jatkuvasti takovaa mentaalista kiirettä. Mieli halajaa sinne ja tänne muttei kuitenkaan tietenkään juuri siihen missä milläkin hetkellä sattuu olemaan. Aina vaan jonnekin muualle ja jonkun toisen aidan takana ruoho on varmasti vehreämpää.

Haluaisin seksiä. Olen nyt päättänyt todellakin siivota sen K:n päästäni, en ota siihen enää ollenkaan yhteyttä, ottakoon se jos on asiaa ja jos ei ole niin menköön menojaan, minä en nyt jaksa pahoittaa mieltäni tästä haluamattomuudesta ja mihinkään johtamattomuudesta, ja mielen pahoituksiahan tässä luvassa on, jos roikun sen kintereillä epätoivoisen toiveikkaana vuh hau annan tassu. Tämä kaveruus voi kehittyä tyydyttäväksi ja lujaksi ja mukavaksi ja antoisaksi, mutta se ei voi sellaiseksi kehittyä jos jatkuvasti toivoisin tilanteelta kuitenkin jotakin muuta. En pidä itsestäni mustasukkaisena ja närkästyneenä, enkä usko että olen sellaisena kovinkaan pidettävä myöskään muiden mielestä. Kiukuttelen ja olen myrtynyt, mitä mukavaa seuraa se sellainen vittupää on. Niinpä minun on todellakin oltava enemmän itseni kanssa ja kuljetettava itseni muihin suuntiin, etsiä muita ihmisiä ja huuhdella niillä sisintäni taas muutamaa kokemusta täyteläisemmäksi. Saada muuta ajateltavaa, innostua muista asioista, kokea onnistumisia jossain ihan muualla.

Joten: seksiä. Mistäs sitä nyt sitten taas saikaan, hyvä flow on tänä keväänä ollut ihan katkolla. Taasko pitää palata siihen pyörän satulaan ja vain uskoa, että tasapainon osaa kuin osaakin pitää kun sen kerran oppinut on. Kapakkaanko tässä on mentävä vai puistoonko vai onko sillä väliä kunhan nyt vaan jonnekin menee.

Vai soittaisinko vaan PJ:n panemaan mua, tutussa ihmisessähän on kuitenkin aina puolensa.

Elämän valinnoista

Pakokauhu elämästä hakkaa takaraivossa. Mitämäteenmitämäteenmitämäteen voi apua auttakaa nyt joku ja kertokaa että mistä tässä kaikessa on kyse miksi olen niin lukossa jumissa pulassa miksi mä hengitän hengitä hengitä hengitä syvään noin puhalla ulos .

Mä en kestä. Välillä oon tyytyväinen ja ilonen mun asioista. Ja sitten tulee taas näitä päiviä, kun kaikki onkin hetkessä ihan typerää ja turhaa. Että mä oon jo näin vanha, ja peruuttamattomasti esimerkiksi opiskellut itteni tietylle alalle. Enkä mä silti edelleenkään tiedä, olenko edes kiinnostunu siitä alasta. Tai että sisällöstä joo, mutta kuten varmaan kelle tahansa on jo selvää, niin olenhan humanisti, ja humanistien työt on sitä mitä sattuu, ja niistäpä en ole ollenkaan varma. Että haluanko tehdä yhtään mitään sellaista, mitä nyt teen ja mitä tällä paperinivaskalla voin tehdä. Saati että haluanko tehdä mitään edes etäisesti sellaista, mihin seuraava paperinivaskani voisi minut mahdollistaa, ja vaikka sen nivaskan hankkiminen kiinnostaa koko ajan vähemmän ja vähemmän, ei sisu anna periksi jättää touhua kesken koska olen Suorittaja ja Loppuunsaattaja ja Valmiiksi Tekijä, en osaa lopettaa kerran aloitettua vaikka tuotan sillä vain murhetta itselleni ilojen sijaan.

Ja jos se elämän sisältö ei liity työhön, sen on liityttävä johonkin muuhun, ja sinne kurkistaminen pelottaa tänään aivan sietämättömästi. Että kun ei sielläkään näy iloa ja tyydytystä ja tasapainoista nautintoa, siellä näkyy sen sijaan harmaata harmaan päälle eikä kerta kaikkiaan mitään mitä haluaisin. Mä voisin ihan mitä vaan ja mä en keksi mitään. Ihan mitä vaan, enkä mä saa ajatuksiani liikkeelle edes haaveilemaan siitä, että mitä se mitä vaan voisi olla.

Mä en viitsi, mua ei huvita, mä en keksi yhtä ainoakaan asiaa mitä mä voisin paitsi murehtia mennyttä ja ahdistua tulevasta. Miksi hitossa mä en halua edes matkustaa mihinkään? Miks mä en halua tavotella duuneja, joista sais vaikka vuoren korkusen rahakasan? Miks mä en halua vauvaa ja miestä ja kääpiökoiraa, se ratkasis sekä ajankäytölliset että sisällölliset ongelmat kerta heitolla kerta kaikkiaan, ja silti sekään ei mua kiinnosta ei ollenkaan. Miksi vitussa mua ei kiinnosta mikään pitkäkestosesti, miks kaikki valuu käsien läpi, miks mistään ei jää mun mieleen eikä minnekään mitään mihin mä voisin tuntea elämisen paloa ja intohimon riemua, miks kaikki maistuu aina lopulta vain tuhkalta, kaikki muu paitsi lapsuuden Suuri Haave jota en edes yrittänyt toteuttaa ja jonka kanssa nyt vaan on auttamatta liian myöhä ja mä tiedän sen ja mulla ei ole muuta vaihtoehtoa kun vaan päästä siitä yli pääse nyt jo siitä yli ja keksiä jotakin muuta. Sillä pakkohan on olla jotakin muuta, koska miten mä kestän elämäni loppuun jollen mä keksi jotakin, ihan sama mitä, joka saa mun tikityksen kiihtymään.

Vai tätäkö se elämä on kaikilla muillakin, intohimotonta päätöntä rutiinilla kulkemista koska muutakaan ei voi eikä osaa. TUNTUUKO MUISTA ELÄMÄ HYVÄLTÄ? HÄH?

Sunnuntaimelankolia

Sunnuntaikiukku päällä. Syitä sille: sunnuntai olemuksellisesti, minä tuottamuksellisesti eli mitäs olen kiskonut päihdettä naamaan taas monta päivää putkeen, Pörröinen lähtökohtaisesti eli mitä se sekin soittelee ja miksi minä kuitenkin haluaisin senkin nähdä ja miksi sitä ja miksi tätä, ja sitten vielä K tilanteellisesti, koska itseänihän minä tässä nyt rikon ja riepottelen taas jokaiseen sellaiseen suuntaan, josta ei voi jäädä tassun pehmeällä pinnalle kuin haavoja. Opetus: vedä tassusi pois haavoja tekevien asioiden ulottuvilta. Oppi vain ei tunnu menevän tähän paksuun kalloon.

K puhuu naisten pokaamisesta ja siitä, ettei se tule toimeen naisten kansa. Minä loukkaannun aiheesta, koska pitääkö se siinä tapauksessa minua jonakin epänaisena ja miksi minun seurani ei riitä. Se ei ymmärrä närkästymistäni ollenkaan, koska miksi ei saisi ja voisi katsella ja kokeilla ja yrittää, ja minä siihen huikkaan että anna mennä vaan, senkus pokaat niin paljon kun vaan kerkeät, senkun. Mistä se taas tulkitsee minun loukkaantuneen ja näin se keskustelu polveilee tunteja toisensa perään vaikka miljöö ympärillä muuttuisi.

En tiedä, yrittääkö se jankkaamisellaan nyhtää minusta ulos jonkunlaisen ihastumisen tunnustuksen, koska sitähän se kiertää kun kissa kuumaa kiisseliä, enkä minä taas tajua, että mitä se sellaisella tunnustuksella oikein kuvittelee tekevänsä. Vastaus kun ei selvästikään olisi mikään "oooooh ihanaa niin minäkin sinua mennään naimisiin naidaan kun minkit", niin mitä tarkoitusta se ihastumisen ääneen julkaiseminen leimalla paperiin ikuistaminen nyt sitten palvelisi? Minun nöyryyttämistäni? Säälimistäni? Kaveruuden katkaisemista? Itsetunnon pönkittämistä? Vai voiko se olla mukamas oikeasti niin sokea, ettei se tajua, miksi naisten pokaileminen saa minut närkästymään jo siinä vaiheessa, kun itse toiminta on vasta puheentasolla ja mille tasolle se pääosin kai on jäämässäkin ainakin jos K:n omiin sanoihin huonosta naistenmieheydestä on luottamista; voiko se oikeasti olla ymmärtämättä, että siinä toiminnassa se ulkoistaa minut vähemmän kiinnostavaksi kuin minkä tahansa muun naisen samassa tilassa ja alleviivaa paksulla tussilla tämän suhteen toissijaisuutta johonkin ihanampaan ja parempaan verrattuna tai ainakin vetää samaisella tussilla paksut henkselit minä+sinä -ajatusten päälle? Jos se ei tätä tajua, niin ainoa selitys lienee todellakin se, että se pitää minua jonkinlaisena epänaisena josta on tullut sille jonkinlainen bestistyyppi iltoja täyttämään ja aikaa jakamaan, mutta joka emotionaalisesti ei ole tarpeellinen tai huomioitava. Siis joka sanalla sanoen on epäseksuaalista maaperää.

Mitä kai tässä nyt jankkaan itselleni parhain päin on se, että typerä aivoni haaveilee kuitenkin edelleen siitä, että yhtenä päivänä se vain havahtuisi siihen, että tässä  minä olen, ja minä olen kaikki mitä se etsii, että minä olen ihana ja innostava ja täysin uniikki ja juuri sitä sellaista mikä vastaan kävelee kerran elämässä, ja että meidän yhteensopivuus huokuu joka helvetin huokosesta ja lävestä kissan kokosin kirjaimin, että sellainen synkkaaminen on aina riskin arvoista. Että sellaiseen se havahtuisi, koska nythän se kääntää kasvojaan raivokkaasti toiseen suuntaan, ja ei ne kirjaimet kai sinne sitten näy. Tällaista se aivoni päässä puuhailee menemään, eikä se suostu näköjään pysyvästi uskomaan, että toiminnallaan K on jo tehnyt hyvin selväksi sen, ettei ko. haavekuvat toteudu eikä se sellaista halua, ja että minun pitäisi vain uskoa ja ottaa sana todesta ja ymmärtää, että kaveruuden kestävyyden takia hupsut tunteet pitää nyhtää juurineen pois ja heittää johonkin samaan likasaaviin mustasukkaisuuden kanssa. Eikä sitä likasaavia saa aina uudelleen ja uudelleen nostaa esiin, se ei kuulu yhteisiin pöytiin ollenkaan.

Vitun miehet, kaikki on aina niin paskaa niitten kanssa. Niitä ei saa, joita haluaa, ja ne joita ei halua eivät vittuakaan kiinnostakaan millään tavalla tietenkään, ja sen lisäksi on sitten vielä epämääräinen kasa jotakin pörröisiä tovereita, joiden haluista ei kukaan ota selvää kun ei itsekään saa tolkkua omasta halustaan moisia kohtaan. Taidan lähteä naisissa istumaan iltaa ja unohtaa hetkeksi koko Toisen Sukupuolen.

No voi ny vitun vittu

Niin että kattelemaan juu kun ei muutakaan keksi. Ihan vaan vähän kattelemaan ja silleesti ja kotia maate ajoissa ja turvassa ja ei mitään hilluskeluja eihän. Voi perseen suti sanon minä, sillä se katteleminen päätyi sitten hämärän katkonaisiin muistikuviin totta kai, kun päivän ainoa ateriakin koostui vaan perunakeitosta lounasaikaan, ja vaikka keitto on lempiruokaani monessakin mielessä, ei se kuitenkaan yhden kokonaisen aikuisen ihmisen päivän ruoka-annokseksi ihan kauhean kummoinen pläjäys ole. Johan se pitäisi tietää, että syömättömyys juominkeihin yhdistettynä ei voi tuottaa mitään muuta kun paskaa niskaan, ja sitähän tässä sitten saa niskastaan koko päivän häpeissään siivota.

Lähdinpä nimittäin Pörröiseni matkaan sitten illan päätteeksi hiipimään, ja sitähän se taas oli mitä arvata saattaa, eli alasti heräsin peiton mutkasta aamulla tokkurassa ihmettelemään tätäkin kurvausta elämässäni. Voi jumaliste, miksi vitun vitun vitussa lähdin sen mukaan. Miksi? Miksi en koskaan opi miksi aina teen samoja asioita uudestaan ja uudestaan vielä kerran kerta kiellon päälle aina vaan, vaikka ihan hyvin tiedän mitä siitä seuraa ja mitä on seuraamatta. Miksi olen vajaa kilipää pöljäke? Miksi kaipaan jo heti takaisin toista silittelemään, miksi olen ihoni orja helposti selätettävä mutkalle vääntyvä himosta kiljuva kosketusta huutava hepsankeikka joka muutamasta suudelmasta myisi vaikka mummonsta. No se on kyllä jo kuollut, että eipä taida olla kummoistakaan valuuttaa suukkosista kilpailtaessa.

Siltähän se näyttää, että nyt on mennyt pörröpäällä viimeinkin poikki nipsnaps sen tyttönsä kanssa, sillä aamulla kun hiippailin vaatteitani keräilemässä asunnon nurkista lattioilta tasoilta ja pinnoilta kiinnitin huomioni puolityhjään kirjahyllyyn joka voisi kieliä siitä, että joku ne kirjat on pois kuskannut kuleksimasta muihin hyllyihin. Tuskin mikään kirjavoro kylässä on käynyt, vaikka mistä sitäkään tietää mitä ne vorot puuhailevat ja keiden asuntoihin tunkeutuvat. Posket punasta kuumottaen suudelmista jätin lapun pöydälle että soitellaan ringring, ja solahdin sitten aamun hulinaan vilinään hölinään ja pölinään itseni ihmiseksi rakentamaan.

Ehkäpä tämä riitti taas tätä settiä kummallekin. Nuolen haavani ja hölmöilyni enkä ikinä ikinä koskaan enää milloinkaan missään nimessä missään tapauksessa mistään hinnasta sorru samaan virheeseen.

Enpä vissiin. Vittu. Kuula kalloon poks.

Elämän kysymyksiä

Vaikeaa orientoitua lisääntyneeseen työtilanteeseen. Raha ilahduttaa tai lähinnä asiat, mitä rahalla voi tehdä, päättömien päivien katoaminen ei murehduta koska rutiineissakin on puolensa, mutta miten tasapainotella täysipainoisesti tekemisen ja tekemättömyyden kanssa on se suurempi dilemma. Aika kuluu töissä juu vaan mitä tehdä silloin kun ei ole töitä, kun mikään ei oikein huvita eikä mitään jaksaisi. Maata röhnöttäisi sohvalla? Puistossa? Sängyllä? Tuijottaisi kattoa?

Ongelmani pikkulikasta lähtien on ollut se, ettei minulla ole mitään tekemistä. Kyse ei ole siitä, etteikö tehtäviä asioita ole maailma pullollaan vaan siitä, että sellaisia asioita joiden tekemisestä nauttisin ja jotka todella minua huvittaisivat, on valitettavan vähän. Kaikki muu on suorittamista ja ähkimistä ja puhkimista ja vaivaantumista asioiden x-y-z eteen, enkä minä vain viitsisi. Kun minä en kerta kaikkiaan viitsisi. Ja voilà, siksi minulla ei ole tekemistä. On niin kovin kovin tylsää.

Todellisuudessa ainoa asia, joka minua huvittaisi, on päihtyminen ja mieluusti jossakin seurassa, vaikka käy se yksinkin ihan mallikkaasti. Ei huvita olla selvinpäin, koska on niin kovin tylsää, ja päihtyneenä se tylsyyskin on edes hippasen verran kiinnostavampaa. Muka. Tajuan toki ongelman, koska en ole ihan junttiporsas: jotta aivoni nauttisivat selvistelystä ja löytäisivät mielihyvää muustakin kun sumenevista hetkistä pitäisi minun olla useampi viikko suu tiukalla viivalla sormi ojossa kieltäytymästä nautinnoista, mutta kun hitto vie en keksi yhtään hyvää syytä että miksi. Miksi hitossa? Jotta jaksaisi töitään paremmin luoja paratkoon johan siinä olisi elämän syyt ja seuraukset pahasti häränpyllyä viskomassa. Muuten vain, itseisarvollisesti, koska elämä on parasta huumetta ja paras huume nautitaan kirkkaalla kuupalla, juujuu niin varmaan ei kiinnosta enkä näe syytä moiselle, koska ihan yhtä paljon vituttaa ja kenkuttaa ja kolottaa ja nolottaa oli selvänä tai vähemmän selvänä, sillä ei se elämä itsessään ole mitään, ei yhtään mitään, nada ja nolla, sitähän itse tehdään ja koetaan ja muokataan ja suodatetaan. Ei elämä ole mitään vaan se on minä joka jotakin on, joka on se kokijasubjekti elämän rajattomalle ei-millekään ja kaikelle, ei sitä elämää ole olemassa jonakin itsenäisenä entiteettinä ilman minuutta.

Joten kai minä menen kaljalle sitten vähän katselemaan, kerran ei ole mitään muutakaan tekemistä.

Hellää kirkkautta

Olen melkonen asiat kuntoon -mies nytten, ja virtaa piisaa hymyillä ja iloita ja olla ja tulla ja mennä. Olen hyvällä tuulella, kiitos erinäisten substanssien. Palikat pään sisässä paikalleen niin sanotusti, ja tämä palikoitten uudelleenorganisointi paljasti minulle sen, että asiani ovat oikeastaan aika kivasti ja kivalla tolalla, ja kevään dokaamisputkesta selvisin kuin ihmeen kaupalla nahka ehjänä mieli puhtaana kokemuksia rikkaampana ystävyyttä löytäneenä. Minullahan on homma hanskassa ja hanska hallussa ja sitä hanskaa ei parane pudottaa mihinkään katuojaan ollenkaan. Kesä!

K soittelee ja tahtoo tavata, tämä on nyt sitten tällaista ja sellaista ja yhdessä vonumista, mutta en minä sitä siltä kiellä, koska tilanne on edelleen häikivän kirkkaasti selkeänä edessäni ja minä olen kuin viilipytty zenmestari, mieleni ei järky ei horju ei pelkää ei torju, se on oikeastaan helpottunut. Luulen, että yhteiset tuttumme välttelevät K:n seuraa, sillä liika juopotteleminen alkaa näkyä ja rassata muita ihmisiä jotka ratkaisevat tilanteen olemalla ottamatta yhteyttä ja jättämällä puhelimiin vastaamatta. Se on ikävästi mutta ymmärrettävästi tehty, onhan se helppo tie sillä poissa silmistä poissa sydämestä, mutta itse olen niin sydämellinen ja empaattinen ihminen, etten minä toista jätä huomiotta vaan nostan kissan pöydälle pöydän puhtaaksi sopivan hetken tullen. Sen korkin on mentävä kiinni tai kohta on laiva kivisellä karilla.

Zenpyttyni viileän hallituun pintaan yritti naarmuja raapimaan toinenkin juopposankari, nimittäin pörröpäinen pupulaiseni otti yhteyttä noin vain nipsnaps kun sattumalta samalla hetkellä kävelin samaan kapakkaan taikakepin heilauksesta. Pörröinen on selvistellyt monta kuukautta, se parka on ihan luuta ja nahkaa ja pieni ja hento ja jonnekin pehmoiseen pesäänhän se pitäisi silitellä nukkumaan peiton alle piiloon pahaa maailmaa, vaan en minä lähtenyt mukaan vaikka se pyysi koska mitä sitä siitäkin sitten käteen jäisi. Mitä siitä kumpikaan saisi ja mitä siitä kummallekaan jäisi, se on parempi kun pysytään vain julkisten paikkojen ystävinä. Sillä en minä sitäkään kiellä en torju, tämänkin minä näen kristallinkirkkaana vesimaljana silmissäni, eikä siinä vesimaljassa mikään kultakalan vonkale aarteena uiskentele ei.

Mielen solmuvyyhti on hetkeksi auennut, ja pakko on myöntää että pidän näkemästäni ja tahdon olla sille hyvä. Sille eli minulle eli itselleni, sillä kuka sitä itseyttä eniten hellii ja piiskaa jossei minä ihan itse. Piiskan sijasta hellyyttä olkoon tämän kesän mottoni.

What a drag it is getting old

Välillä on raskasta huomata kuinka aikuinen on ja mitä se tarkoittaa oman elämän hallinnan kannalta. Haluaisin heittäytyä lattialle ja kiukutella, haluaisin kitistä ja vinkua ja toistella että miksi miksi ehkä kuitenkin entä jos näin tai mitenkäpä jos kuitenkin. Miksi miksi miksi en suostu en tästä nouse en en en minä tulen kurahousut jalassa ruokapöytään minä tulen huudan naama punaisena pikkutyttönä kylpyhuoneen ammeessa räkä poskella pipo silmillä. Ei se toiminut silloin, ei se toimi nytkään, ja lattialle heittäytymisen sijaan minä tajuan aivan selkeän kirkkaasti itseni, toisen, muut ja koko tilanteen, ja vaikken haluaisikaan sen olevan näin tiedän samalla, ettei se voisi toisinkaan olla. Näin on ainoa vaihtoehto.

Sillä eihän se K voi alkaa minun kanssani mitään. Toden totta, halusin vain olla sokea sille seikalle, että sekin on aikuinen ja vasta eronnut pitkästä suhteesta, ja jos se nyt rupeaisi milläänsäkään minulle, olisin minä joko yhden illan lupaus, laastarimainen puuduke ja turruke tai toiseen kohdistuvien tunteiden likasanko. Ja vaikka ehkä alussa ajattelinkin, että ainakin kaksi ensimmäistä näistä sopisi minulle ihan mainiosti, sopisi sopisi juujuu, tiedän minäkin koko mittani voimalla että enää ei ole niin, enkä minä suostu enkä voi olla mikään näistä kolmesta vaihtoehdosta sille eikä se suostu eikä voi minusta itsellensä narria tehdä. Koska toden totta, sehän pitää minusta valtavasti, mikä onni ja auvo ja sattumien summa, eikä sellaiselle ihmiselle josta välittää ja jota arvostaa vain kerta kaikkiaan voi tahallaan tehdä mitään sellaista, mikä toisen vetäisi likaan ja tahraan. Minuun se koskisi vain siinä tapauksessa, että ihon pinnalla olisi todellakin herkkää orastavaa rakkautta, ja sitä taas ei voi olla nyt, koska kaikki rakkauden reseptorit ovat vielä kiinni siinä entisessä.

This leaves me kind of nowhere.

Näen tilanteen niin läpikuultavan selvästi edessäni että kipeää tekee, enkä ole surullinen enkä vihainen, ja miten voisinkaan kun tilanne nyt vain on näin, eikä se ole kenenkään käpälissä toiseksi taiottavissa. Jos se entisensä haluaa systeemistään ulos, voi se toki naida kiksauttaa jotakuta uuden alun merkiksi, mutta minä en voi tuo joku satunnainen olla. Olen jo liian lähellä ja liian tärkeä, ja ainoa mihin minulla on sanani sanottavana on, ettei minua sentään tarvitse pyytää viereen katsomaan jonkun hetken lohdun etsintää tai löytämistä. Siitä minä voin kävellä pois ja siihen minua ei voi alistaa.

Ja ulkona ajaa paloauto, äänet kaikuvat talojen seinistä siellä täällä tuolla niin, että suunnat menevät sekaisin eikä voi tietää missä palaa vai palaako missään. Valo siivilöityy äänen mukana sälekaihtimien lävitse sisälle hämärään, kissa kiertää kehää ja haukottelee ja tässä on ihan hyvä olla. Tässä on ihan hyvä olla.

Ikuisuus

Oon taas menny lueskeleen nuorten tyttöin foorumeita ja voi että latistaa. Meitsi kun on kovasti korkeesti koulutettu ja ajan hermolla muutenkin ammatikseni, niin seurailen keskusteluja tietenkin kulttuurisia kerrostumia tarkastelevien silmälasien lävitse. Se, mikä surullisen murheellisen tuskastuttavasti paistaa läpi, on tyttöjen edelleen jatkuva sosiaalistuminen seksuaalisuuden portinvartijoiksi poikain kahlitsematonta villi-ihmistä vastaan, jolloin kaksoisstandardit asettavat tyttöset katsoa-saa-ei-koskea -tapaisesti seksikkäiksi vaan ei liian seksuaalisiksi, haluttaviksi vaan ei liian halukkaiksi, seksuaalisesti toimeliaiksi vaan ei liian aktiivisiksi ja sanalla sanoen objekteiksi alituista maskuliinista katsetta varten ja vasten. Aina oon ollu sitä mieltä, että naiset ne toistensa pillua tarkoimmin kyttää, miehiä ei edes niin kiinnosta kuka pani ja ketä, ja sehän se näyttää vieläkin pätevän vanhat kaavat uudet muodot vain ne saavat. Niin kauhean uuvuttavaa aina vain uudelleen luoda kuvaa alati haluavasta miehestä ja miehen haluja kontrolloivasta naisesta sekä seksuaalisuuden tai vaikka elämän kaikkinensa säännöistä, moraalisista koodekseista ja muka-totuuksista.

Juu juu tiedänhän minä että suurin osa tämän huomaa kyllä varttuessaan ja eläessään, elämä on siitä ilahduttavaa että sehän kulkee kuin junan vessa kilin kolin noin vain, eikä paljoa kysele että mitä siinä Kultaisessa Käytöskirjassa tästäkin asiasta mahdettiin sanoa. Kuitenkin samalla toivoisin niin kovasti, että ihmiset eivät aina olisi paitsi pettymys myös niin helvetin typeriä. Koska sehän se ei ikävä kyllä ole iästä kiinni.

Tämän lueskelun lisäksi kävin toisen kaupungin Kauppakadulla siinä kapakassa missä alakerrassa näytellään paskaa teatteria ja jossa oluttuoppi olikin hitosti kalliimpi kuin muistin, ja hetken tepsuteltuani löysin sitten aseman läheltä ilahduttavan hillbilly-juottolan, jossa tintata viinaa suukusta massuun kaksin käsin kolmea kohti. K:ta näin kun tulin takaisin ja lohdutin sitä parhaan taitoni mukaan erotuskan päälle puskiessa, ja näin vain se on lujittumassa kaveruudeksi tämä tarina. Nyt olen miellyttävän väsynyt ja toivon viimein saavani unta, jotta jaksaa vielä hetken heilua ennen kuin tämä elämä asettuu taas vakaammille uomasille toviksi tai toisekseen, ja minä etsin Aikuisen Ihmisen naamioni kaapin hyllyltä pölyttymästä taas aamuvuoroon nutukseni. Toivottavasti nutussa ei ole mitään kovin pahasti falskaavaa reikää, ettei vanha elämä tee vuoreen pesää.

Kaikki tämä hitaus ja oleminen ja tapaaminen saa minut kiintymään vain lujemmin ja lujemmin siihen K:hon. Enkä edelleenkään ole päässyt pitämään sitä edes kädestä, tällä menolla varmaan uusioneitseydyn koska tuntuu niin kovin kovin vaikealta nyt katsella mihinkään muihin pöytiin muiden seurojen toivossa. Mutta pakkohan se jossakin vaiheessa on, koska miksi kaveruuden takia jäisin seksittömään tilaan kun en sitä rakkaudenkaan takia voinut tehdä?

On siis kevät

Kauheeta humppaamista koko viikko, koska K soitti sitten edellisenkin vinkunan jälkeen lohdutteluseuraksi krapulaansa, ja yhden välipäivän jälkeen on taas mennyt kaksi päivää kimpassa kitaten. Outoa lohtuahan tämä tuo puolin ja toisin, kyllä sen kaikki enemmän juoneet tietävät vallan hyvin, kuinka tärkeää on olla samassa (uppoavassa) veneessä samanhenkisen seuran kanssa ja hiljaa hissutella sitä kaljaa napaansa. On sellainen vaivaava mielikuva jostakin drinkeistä ja shoteista ja saunan lauteista ja siitä, että olisi puhuttu tätä tilannetta selväksi sille tolalle, että kaveruus olisi se, mitä tarjolla on. No eihän sitä hitto vie kehtaa kysyä, että tosiaanko näin puhuttiin vai kuvittelenko omiani vain, mutta puhuttii tai ei niin eilinenkin vielä tinattiin kimpassa koko päivä loiskispolskis. Autopilotti ollu taas vissiinkin päällä ja teleporttikänneillä kotiinkin päästy.

Aloitan taas kerran uuden elämän, tällä kertaa tosin yritän pysyä siinä jollain tavalla myös kiinni. Harmi vaan, että ensi viikko on maanantaita lukuunottamatta täyttä tyhjää täynnä aamusta iltaan, ja senhän tietää kuinka sellainen ajan rajattomuus saa rajat repeytymään ja jäsenet kipeytymään, kissat unohtumaan radan kutsumaan rahat hupenemaan. Mutta ehkä onnistun täyttämään päämäärättömiä päiviäni hampaat irvessä Opinnoilla ja uimahallilla. Sinnehän on soma vaikka hukuttautua huviksensa.

Jos K onnistuu ryhdistäytymään myös, niin somasti loppunee tämä tapailuntynkäkin siinä sitten, sillä kaiken tämän yhteisjuopottelun jälkeenkään on vaikea tietää, onko kaveruus oluttölkkiä vahvemmalla pohjalla vai humahtaako se palautuspullona automaatin mustaan aukkoon muitten hylsyjen kanssa arjen koittaessa. Ja onko se kaveeraaminenkin sitten vain kidutusta lemmenkipeälle sielulle, jos ihanat ihastumiset on poissuljettua haavetta vain haaveissa mun haavi auki.

No eihän se ole, eli kyllähän minä tässä kiinni pysyn niin kauan kun kiinni pidetään. Ja joutessani juon jo giniäkin taas, eiköhän sen uuden elämän ehdi aloittaa maanantaina.

Hirsipuu, kutsuu
risun lailla niskanikamani taittuu.

Ring-a-ling

No soittiha se sitten. Ja sitten minä soitin sille. Ja sitten se soitti minulle.  Ja näissä väleissä nähtiin ja oltiin ja juotiin ja juteltiin ja sitä sun tätä. Ja nyt olen tässä, krapulassa taas tai ehkä vielä humalassa, oon ihan sydän säpäileinä ja kiukkunen edelleen, eikä mun silmät tarkenna kunnolla. Ja se voi johtua kyllä katupölystäkin, kärsii kuivasilmäisyydestä tai jostakin tahmeasta paskasta verkkokalvoilla ja maisema näyttää kelmeen harmaalta. Ja kaikki. Ja no koko elämä vittu.

Rupeen oleen aika varma, ettei tästä hommasta nyt tule tän kummempaa hommaa, että ajotus on huono ja minä taas kerran vaan eräänlainen toisen sukupuolen äijä, että ei tässä päästä pussaamaan eikä silittelemään toista kun unissaan vaan. Voi mikä mega-mälsyys kerrakseen, vaan kuten oon aikaisemminkin sanonu, niin oman elämänsä Herra(tar)han sitä jokainen on, eikä siihen auta toisen tulla ojentamaan kohentamaan sen kummemmin koheltamaan omia olemisiaan toisen kautta. Sille luu kurkkuun joka moista yrittää.

Joten: silmät jonnekin muualle ja uusia tuulia purjeisiin. Koska olen kuitenkin oma vetisen surkea itseni, niin en millään uusilla kikoilla tätä(kään) uutta elämääni aloita vaan ajattelin ruveta ryyppäämään oikeen kaksin käsin ja olan takaa. Sillähän ne murheet muistaakseni ei lähde.

Latistaa

Nyt ratkes. Rupes töissä aivan kirkkaalta taivalta kesken kaiken sen kaiken ihanuuden vituttamaan niin, että mustaakin mustemmat pilvet vyöryi mun mieleni horisontiin jostain laakson reunojen takaa noin vaan vauhdilla täyttämään koko taivaan harmaan ja mustan ja ruskean painavilla sävyillä, ja vitutus sen kun kasvoi kasvamistaan kulminoituen siihen, että kävin ostamassa pullon giniä ja juon sitä sitten yksikseni, kun en muutakaan osaa tai keksi.

Oon vihanen ja surullinen ja ennen kaikkea yksinäinen enkä tiiä, että mihinkä tämän levottomuuteni nyt sitten taas kanavoisin, koska en a) uskalla soittaa K:lle ja b) tiedä kelle muulle soittaisin koska c) suurin osa tuttavista on jossakin yksissä ja samoissa juhlissa joihin d) minua ei ole kutsuttu (mikä on ihan hyvä, kosken liity siihen hommaan niin maan mitenkään, enkä halua mennä jatkoillekaan kuokkimaan koska jatkot on ihan paskassa paikassa ja jos tämä ilta tätä menoa etenee hamaan hautaansa niin tuun olemaan kiukkunen piikkipallo kimpoilemassa seinästä toiseen ja mitä sitä sillon jonnekin juhlahumupoppoon helmoihin änkeämään muita ärsyttämään) mistä päästään tilanteeseen e) taidampa tehdä toisen (kolmannen, neljännen) GT:n itselleni iloksi.

Voi miksi miksi miksi se ei soita?

"Isä anna anteeksi
äidille että synnytti
minut teidän taakaksi
ja tytöt tilatkaa taksi.
Vaikka onnenmaa
liukuu aina kauemmas
en silti lannistu, sen sanon
ja silti lannistun."

Early one morning

Uni ei edelleenkään tule, ei ainakaan nyt, kun yläkerran narkkarinaapuri päätti pitää jatkot asiaan kuuluvine kilinöineen ja kolinoineen, ja kun jatkovieraat lähtivät kuka tietää minne vai sammuivatko, bailaa sankari yksikseen lauleskelemalla jotakin paskaa. Ja se kaikki kuuluu tietenkin suoraan tänne, eli unen sijaan seuraankin sitten tätä tarinaa. Noh, ei kai aamulla mitään parempaa tekemistä olisikaan kuin nukkua yön valvomista pois, joten voinen venyttää aamutorkut reippaasti puolille päiville ja sillä keinolla hoitaa myös päivän ruokapolitiikan, sillä sehän se on vanha totuus, että nälkä ei tahdo tulla koko päivänä, jos ylös ponkaisee vasta iltapäivän puolella. Tosi kuin vesi hanhen selästä.

Osaltaan valvomiset johtuvat toki edelleen myös siitä K:sta, jota olen nähnyt jo vakiintuneeseen tapaan kertoja jos toisiakin joka viikko, joka viikko samat setit humalassa jossakin kapakassa ja kaduilla, joka viikko samaa odottamista ja kaipaamista ja tilanteen miettimistä, ja joka viikko yhtä vähän etenemistä. Eräs oleellinen elämänmuutos astui voimaan tällä viikolla, K:n suhteen riekaleet on nyt lakaistu kasaan ja laatikkoon ja uusi elämä odottaa, ja sydän syrjällään odotan minä tässä, että miten se mahtaa vaikuttaa meidän kahden suhteeseen. Tai viitsiikö tätä minkään sortin suhteeksi vielä sanoa, kaverisuhteeksikaan, kun alla on vain alkusävelten tapailua ja ekstensiivistä dokailua. Huoh.

Faktahan on nimittäin se, että itse en nyt uskalla tehdä mitään. Koen liian vahvasti, että toinen on sellaisessa tilanteessa, jossa sen pitää itse tilanteensa selvitellä suuntaan tai toiseen ja toimia sen mukaisesti asioidensa kanssa, ja minulla ei siihen soppaan voi olla enempää hämmentämisen sijaa kuin se, mitä olen jo tehnytkin, eli olla olemassa ja seurassa ja kuuntelemassa ja tavoitettavissa ja saatavilla jos ottamista on. Huolettaa, että siihen se jääkin ja jumahtaa, eikä ottamisista ja saamisista sitten tule sen enempiä, sillä niinhän kaikenlaisten kivojen poikien kanssa nyt tuppaa käymään; ne eivät jää enkä minä niitä saa, vaan jumahdan jätkäksi jätkien joukkoon enkä profiloidu Potentiaalisena Naisena. Olen niin spessu, ja meidän spessujen kohtalona on elellä spessua elämää.

Ja näin ollen mietin, pitäisikö antaa tilaa vai olla lähempänä, pitäisikö olla aktiivisempi vai sittenkin vielä passiivisempi, pitäisikö puhua enemmän vai vähemmän, pitäisikö sitä vai tätä. Vai pitäisikö katsella ihan muualle ja pokata joku yhdentekevä kevätheila hetkeksi helpottamaan tai ehkä koko kesäksi ja ehkä löytää joku uusi ja innostava juttu jostakin ihan toisaalta. Meinaan lyökö sitä tässä nyt vain päätänsä seinään paijailujen toivossa, sillä niitähän minä haluan: minä haluan sinne syliin ja viereen ja petiin ja suukkoja ja suudelmia, pehmeitä käsiä vatsoja reisiä selkiä kietoutuneina toisiinsa lakanoissa kodeissa aamulla kahvia radiosta uutisia. Jossen sitä voi saada tästä, täytyy se löytää jostain toisaalta, ja kuinka kauan on kohdallista tuijottaa vain yhteen suuntaan?

Varmaa ja epävarmaa

Kevät jatkuu ja mieli on oudon sees eli seesteinen eli tyyni eli kuohuton. Tai kai siellä aina välillä loiskii polskii sitä sun tätä, mutta pääosan aikaa olen uteliaalla, odottavalla ja hyvä(hkö)llä mielellä. Syy siihen on edelleen jatkuva tapailunpoikanen K:n kanssa. En tiedä missä mennään vai mennäänkö missään, mutta joka viikko tässä nyt on nähty ainakin kertaalleen. Oho, kuulostaapa itseasiassa aika paljolta näkemiseltä, ja ehkä se sitä onkin, koska Partaäijä tuossa jo kysäisikin että niin mikäs homma teillä on oikein meneillään eli tulilla. Sanoin, että en minä tiiä, mikä totta onkin, sillä mahdollisuuksiahan on monia. Pääosin ollaan soiteltu toisemme pihalle dokaamisen merkeissä tai tekosyyllä, olenhan juoppo ja niinhän on sekin, joten sikälikin kyseessä voi olla vain kaltaisensa seuran kestäminen sillä tuohan se lohtua omaan risaan elämään. Toisaalta taas olen aivan varma, että syystä tai toisesta se ihminen totta vie pitää minusta ja haluaa aikaansa kanssani viettää, mikä taas saa toivomaan mahdollisuuksia johonkin muuhunkin kuin vain päättömään ryypiskelyyn.

En tiiä. Olo on ihana ja kamala ja ihan kauhea. Positiivista on kuitenkin ainakin se, että työasioiden tuottamat paniikkioireet loistavat poissaolollaan, koska eihän tässä mitään niin tylsää kuin työnhaku ehdi stressailla mahdollisen ihastelun pauloissa. Voi olla, että tästä vielä tullaan rytisten alas, alati arka ja pessimistinen mieleni se sellaisia seikkoja korviini kuiskuttelee Elämän Vääjäämättömistä Laeista, mutta toisaalta, olisikohan tuo nyt aivan mahdotonta ja poissuljettua, että joskus asiat saattaisivatkin edetä juuri toivotulla tavalla ilman katastrooffeja ja hurrikaaneja? (Mieli huutaa heti vastaan ei-ei-ei, koska mieleni pelkää pettymystä, joka liiallisesta itsevarmuudesta mahdollisesti seuraa; mieleni pelkää nöyryytystä, joka väärintulkituista tilanteista päälle jumahtaisi pitkäksikin aikaa; mieleni pelkää häpeää ja murhetta, joita murskaantuvat haaveet sen säikeisiin repisivät, ja siksi mieleni kehottaa maltillisuuteen, odottamiseen, passiivisuuteen ja tarkkailuun. Toivottavasti mieleni ei sillä tee itselleen karhunpalvelusta, sillä joskus pitäisi myös tunnistaa hetki toimia.)

Kevätmyrsky

Olen mennyt ihastumaan tukkaani myöten jalat alta sydän syrjälleen suin päin rähmälleni. Kyseessä on se K, joka soitti kuin soittikin, ja joka tapaaminen tapaamiselta vaikuttaa aina vain ihastuttavammalta. Tämä on sitä monesti kuvattua klassista: en pysty nukkumaan, ruoka ei pysy sisällä, en voi keskittyä mihinkään en kehenkään enkä ajatella mitään muuta, en tiedä miten pän olisin ja mihin menisin ja etenkään mitä se toinen mahtaa ajatella vai mahtaako mitään ja sekös on omiaan aiheuttamaan unettomia öitä, ruokahaluttomuutta, keskittymiskyvyttömyyttä ja ympäri ämpäri kierros kierrokselta taas sitä mennään.

En ole enää ihan eilisen puun linnunpöntöstä tipahtanut tipunen, joten tiedostan toki tällaisen hullaantumisen mahdollisen hetkellisyyden, epätodellisuuden ja etenkin vastakaikuasaamattomuuden. Lähinnä haluan tai oikeammin minun on pakko kirjata tämä tunnekuohu ylös, sillä näin tajunviepää ihastumista ei ole tapahtunut viimeksi kuin Heilan kanssa, vaikka senkin jälkeen olen tottahan toki varsin ihastuttavia, kiinnostavia ja ehdottoman puoleensavetäviä herrahenkilöitä tavannut ja tapaillut, jokseenkin kaveripohjalla toki ja pääosin seksuaalisten aktien merkeissä, mutta kuitenkin. Että en nyt missään tunnekylmiössä ole elänyt ja nyt PAM rakastunut roihuten. Tai ehkä olen, mutta oleellista on se, että jos vaikka tästä ei minkäänlaista jatkuvampaa, pidempää tai edes alkuunsa etenevää kohtaamista syntyisikään, niin muistaisin tulevaisuudessakin, että sellaiset vauhdilla mukanaan vievät totaalisen joka paikassa tuntuvat tunteet ovat kuitenkin minunkin kohdallani mahdollisia, enkä ole aina rationaalisen laskelmoiva mulkku, joka tappaa itsekin itseltään ilon liian varhain eikä edes ehdi ihastumiseen mukaan.

Tätä kyseistä K:ta en ole pitänyt edes kädestä, ja silti olen jo mennyttä.

Ja taas on kaikki paremmin

Mua rakastaa kaikki, koska olen ilmeisesti hyvin kovin ihana! Minä! Minä olen ihana, ihana, ih-hah-haa, ih-hah-haa, hepo hirnahtaa-aa, ihanaa ihanaa onhan olla ihana. Tai näin minulle kerrottiin (ok ei ihan justiinsa noilla sanoilla, ei saa valehdella, se on synti ja siitä joutuu paholaisen lihapataan muhimaan muiden syntisäkkien kanssa ja kukapa sinne nyt tahtoisi päiviensä päätteeksi) kolmeen eri otteeseen vain muutaman päivän viiveellä.

Tapaus yksi. Korjasin M:n treffailutakin repsottavan taskun, eikä se ollut ollenkaan vaikea homma vaikka M luuli koko takin jo olevan aivan kelvoton resupekan varuste. Hupsut miehet, kiitoksena korjauspalvelustani M kertoi minun olevan ihana ihminen.

Tapaus kaksi. Olin kapakissa ja näin sen alkukuun ihanan tummatukkaisen rillipään, ja juteltiin sen kanssa yhdestä hekumallisimmasta riistäjäkapitalistikokemuksestani joka pitää sisällään voimasilmäpullia. Silmälasipäinen ystävä totesi hupaisaan tarinaani, että te, hyvä nainen, olette kerta kaikkisen ihana.

Tapaus kolme. Seurassamme oli herrahenkilö K, jota olen tavallaan vähän katellu tiätteks, mutta en kuitenkaan kovin kummoisesti koska se oli tahoillaan suhteissa ja minä heilastelin Heilan kanssa. Tilanne on nyt se, että kyseinen K erosi ja surusi, ja sillä on tapana katsella syvälle syvälle silmiin ja olla kovasti hupaisa, ja lopulta tupakalla se sanoi että minä olen ihana, se tykkää minusta ja meidän olisi syytä tutustua enemmän. Vaihdoimme puhelinnumeroita oooo how romantic is that ja ihastumisen perhoset saman tien vatsanahan alle tilattu.

Loppupäätelmä: olen mielettömän ihana. Ja nyt on selvästi kevät ja jännitystä ilmassa.

Pikkuisen vaikeaa

Olin tänään aamupäivän yhdessä kokouksessa, koska olen sillä tavalla Reipas Ihminen, että hoitelen monenlaisia asioita noin vain niinq joutessani vasemmalla kädellä. Kokoustauolla huomasin, että jokin tuntematon numero eli siis joku ihminen sen tuntemattoman numeron takana oli soittanut (aamulla, miksi kukaan jolla on mitään hyvää asiaa soittaisi aamulla minä kysyin ja kysyn vieläkin), ja mulla alko saman tien sydän hakata tuhatta ja sataa kilpa-auto ajaa rataa henkitorvi kuristuu kiinni, ei henkeä ei happea vaan niiden sijasta pelkkä pyörryttävä paniikkinappula talla kiinni ralliauton pohjassa. Paniikki ei ole jättänyt koko päivänä rauhaan, ja mun psykosomaattinen mahani reagoi siihen hylkimällä kaikkea ravinnoksi luokiteltavaa ja luulen, että otsien kurtuista voi kohta vaikka kutoa maton. Mahtaakohan nyt olla ihan terve reaktio yhteen aamulla tulleeseen puheluun, joka voi a)olla ihan mikä tahansa puhelu ja b)tuskin kovin tärkeä, koska uutta puhelua ei ole tullut.

Että mitä tästä nyt sitten ajattelisi, kiliseekö mun päässäni taas, vai seuraanko vaan reaktioitani eri asioihin liiallisella tarkkuudella niin, että pienimmistäkin epäloogisuuksista tuntemuksista vapinoista tutinoista ja muista vaivatteluista tulee vähintäänkin Mount Everestin tai koo kakkosen kokosia köriläitä joille huutelen sormi ojossa että haa! hullu!, vaikka todellisuudessa moiset voisi lakasta päivän päätteeksi vaikka romukoppaan ja piilottaa sen sängyn alle niin, että yöllä kopan romut sieltä hiipii kiipii päiväpeitettä riipii haukkaamaan varpaasta unen makoisimmalla hetkellä. Ei sillä, että nukkuisin nykyisin, uni pakenee jonnekin kauas pois ja pysyisi mun luonani kai vaan sillon, kun mun pitää olla vaikka niissä jo edellä mainituissa kokouksissa. Olen kokeillut myös tainnuttaa itseäni päihteillä ja huumeilla ja lääkkeillä ja päihdelääkehuumeilla, mutta pitemmän päälle niistä saa päänsä sekaisin. Joskin, mahtaakohan olla tässä tapauksessa enää edes huono seuraus? Kadehdin kissaani, joka on löytänyt itselleen maailman makoisimman näköisen pesän M:n käyttämien lakanoiden keskeltä tuolin selkänojalta. Lakanoita en jaksa, enkä nyt enää tietenkään raaski, kerätä pois, kuten en kirjakasaa teekuppia sanomalehtiä pahvilaatikoita tai mitä tahansa muitakaan asioita joita tiputtelen käsistäni ulko-ovesta sisään tullessani, jotta pääsisin mahdollisimman pian petini suojaan piiloon pihalta. Ja yrittämään sitä unta, joka minun sijasta vierailee näköjään vain kissojen pedeissä. Ehkä minunkin pitäisi yrittää nukkua nojatuolissa?

Nyt voisi tämä taantuminen taas pysähtyä tältä erää, ja joku kiva Uusi Elämä vaikka alkaa.