Siitä on tullut jotenkin jo tapa, että käyn K:n kanssa sunnuntaisin nuohoomassa kapakoiden nurkkia ja juomassa oluita toisensa perään savukkeiden jointtien drinkkien täyttämässä ilmapiirissä hälisten ja häsläten. Se tuo sunnuntaihin lohtua ja tekemistä, ei tarvitse olla yksin kotona itsensä kanssa harmaantumassa, saa jakaa itseään ja toista ja luoda sillä tavalla mieltä maailmaan. Niinhän siinä puuhassa kului taas eilinenkin, hop hop hoppaillessa baarista toiseen ja nyt on tietenkin tukka kipiänä silmät väsyneenä mieli matalana, tällaista sitä ihminen sitten itsellensä tekee aina vaan uudestaan ja uudestaan.
Ja tämä alkaa käydä raskaaksi. Juopottelu itsessään tietenkin, miksi sitä jatkaa vaikka seuraukset pahenevat vuosi vuodelta eikä ihminen tästä enää ainakaan nuorru. Voisihan sitä keksiä muuta sisältöä elämäänsä ja kukkarollensa, voisihan sitä ja tätä ja tuota, ja silti ajatuskin kuvottaa. En minä halua katsella tätä maailmaa selvänä, minä olen niin väsynyt kaikkeen ja inhoan omaa realistista mielenlaatuani joka näkee hyvin selkeästi mitä mikäkin on ja mikä on oma paikkani siinä. Miten kukaan kestää tätä maailmaa selvänä? Millainen ihmispeto pitää olla, kuinka keskittynyt omaan napaansa, millaiset laput silmillänsä kulkee se otus, joka voi nauttia elämästä ja katsella maailmaa hyväksyvästi nyökäten, kun ympärillä ei ole mitään muuta kuin saastaa ja lokaa, kidutusta rääkkäämistä hyväksikäyttöä ja rumuutta, arkipäivän pahuutta joka nurkalla peitset tanassa. Minä en sitä kestä enkä jaksa, vaikka en minä väitä päätäni turruttavani sen takia että voih olen niin herkkä ja maailma on niin kova. Minä en vain väitä kovin vahvakaan olevani. Surullista kyllä viina on minun juttuni ja juopottelu luonteeni, sen taisin tajuta jo ennen kuin pisaraakaan olin maistanu. Että päihtyminen on avain tämän maailman kokemiseen, että ilman olen niin estynyt ja lukossa ja tuskissani koko ajan ettei mistään tule mitään kun tutisen ja kammoan kaikkea ja kaikkia. Että siitä se ajatus sitten lähti, ja nyt tässä juoppo yrittää jotenkin tekemisiään oikeuttaa ja selittää.
Sen lisäksi väsyttää sen K:n kanssa oleminen. Minä olen kerta kaikkiaan niin rakastunut siihen, ettei tästä tule lasta ei paskaa, sisällä hulisee lämpöä ja kaipausta toisen iholle ja ajatuksiin jatkuvalla syötöllä. Meillä on niin hauskaa yhdessä, puhuminen on nopeaa ja polveilevaa, huumorintaju kulkee samoja pururatoja luovasti yhdistellen ja muistaen, jatkuvaa tarinakudosta punoen ja solmien. Meillä synkkaa hyvin, minä jatkan siitä mihin se lopettaa ja se nappaa kiinni kun minä haparoin, ystävyys yhteistyö avunanto, minä näen sen niin erityisenä ja ainutlaatuisena, minun silmissäni se on uusi ja ihmeellinen ja houkutteleva, aivan erilainen kuin kukaan tai mikään. Ja kun silmät lukkiutuvat toisiinsa viriää toivo odottamaan josko jotakin kuitenkin, jospa kuitenkin sittenkin, jospa voisikin. Tämä se raastaa minua sisältä verille rips-raps raastinrauta riipii, minä niin haluaisin huutaa että miksi sinä et haluu minuu, haluu nyt minuu perkele ja samalla kuitenkin tiedän että ei on ei, eikä sille tarvitse olla syitä ja selityksiä. Että ei mene elämä kuin saduissa, vaikka saduthan ne kyllä julmia on mörökölleineen ja kuolemineen ja metsässä vaanivine pahalaisineen, eihän niissä onnea ole jaossa kellekään muuten kuin Disneyn sokerikuorrutteisina versioina. Meren tuuleksi se merenneitokin katoaa, ei kohtaa rakkaus onnettomasti rakastunutta eikä prinssi huomaa rakkauden rautakourassa kärsivää ihailijaansa. Tuuleksi kieppumaan sitä kai huljahtaa pitäisi itsekin, eihän tästä itserääkistä hyvää mieltä seuraa, kärähtää vielä näpeille koko keitos. Ja tämänkin tiedän aivan yhtä hyvin kuin juopotteluni mielettömyyden, vaan silti roikun sen ihmisen perässä ja kintereillä ja uskottelen itselleni että tällä kertaa en anna ihastuksen kaipauksen myrtää mieltäni, että tällä kertaa en mukamas palaa kotiin mieli maassa itseäni inhoten, että tällä kertaa kaikki sujuu hyvin ja nautinnollinen yhdessäolo jättää nautinnon tunteen vielä jälkeensäkin.
En taida olla mikään järjen jättiläinen enkä hyvää seuraa itselleni, liekö kellekään muullekaan. Kuinka monta miljoonaa onnetonta rakkaustarinaa maailmaan mahtuukaan, kuinka paljon murhetta ja kaipuuta ja loputonta toivomista. Olisihan se toki mukavaa, jos ennen onnetonta loppua olisi edes se tarina, yksipuoleinen tarinaseitti kun värittömän ankea ja ehdottoman epätyydyttävä.
You've got green eyes
You've got blue eyes
You've got grey eyes
And I've never met anyone quite like you before
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti