Kremppoja

Aivot ne on sellaiset, että jos ei mitään hätää olisikaan niin ne kyllä hätäilee silti. Mulla on ärtyny ja epämukava olo, se on voimistunu koko päivän ja voi olla, että kyse on vaan maanantaista ja edessä olevan työviikon tuottamasta vitutuksesta, yleisestä uupumuksesta ja oikeasti haluaisin vaan peiton alle murjottamaan.

Tavallinen Mies kertoo kuinka se tykkää musta, että olen ihana ja kaunis ja kaikenlaista imartelevaa, mä tykkään kun se koskee mua ja suutelee ja haluaa miellyttää, tykkään miltä se saa mun olon tuntumaan ja se tässä nyt sitten onkin se ongelma koska musta tuntuu että oikeestaan tässä ihastelen vain ja ainoastaan itseäni, että mä käytän sitä hyväkseni hivelläkseni omaa egoani ja särkynyttä sydäntäni, että se on nyt se laastari jolla mä hoivailen itseni kuntoon. Enkä mä tiedä miks mun pitäisi siitä potea huonoa omatuntoa, miksi mä en saisi näin tehdä, en mä tässä mitään siltä ole salannut, ainakaan kauheasti tai ehkä vain ollut sanomatta kaikkea koska kun se menee kylpyhuoneeseen vierii kyyneleet mun poskille sillä kaipaan K:a niin että sydämestä ottaa vieläkin, pelkkä sen miehen ajatteleminen saa mut kyyneliin tälläkin hetkellä.

Ja kun mä sitten olen K:n seurassa niin mä ajattelen Tavallisen Miehen käsiä ja sitä kuinka helppoa sen kanssa on olla ja ehkä se helppous onkin juuri sitä että sillä ei ole mulle ihmisenä väliä, mä en koe tarvetta miellyttää sitä enkä mä sen perään tuu itkemään sitten kun tämä heilastelu on ohitse. Enkä mä tiedä miks mun pitäis siitäkään olla pahoillani, en mä sille pahaa tee enkä loukkaa, päinvastoin aivan varmasti sille tekee erittäin hyvää kaikki mitä se vaan voi ja ehtii mun kanssa kokea, maailma voi olla tällainenkin ja viedä mukanaan, mieluumin niitä kolhuja kuin kokematonta elämätöntä elämää.

Ja koska se on siellä toisessa kaupungissa voin mä aivan rauhassa juosta K:n perään täällä, Tavalliselle Miehelle mä voin sanella millon mä tuun sinne toiseen kaupunkiin, tää menee kaikki mun säännöillä ja mun päätöksillä ja joku tässä tekee mut samaan aikaan iloiseksi ja surulliseksi enkä mä saa kii että mikä mut aina ajaa niin levottomaksi ettei toisen viereen voi vaan jäädä lepäämään ja mä pelkään, että se on aina mun osa koska niitä viereenjäätäviä ei vain ole olemassa minua varten.

Ja just sen takiahan mun pitäs nauttia nyt tästä kaikesta, ja niin mä kai teenkin, ja silti kaikki vaivaa ja kolottaa. Ei oo helppoo ei koskaan mitenkään päin.

Oi jos vaan pyytäisit

Nyt se jostain haistaa että jotain on meneillään, se istuu ihan viereen ja katsoo silmiin ja pyytää mua mukaansa, lähettää illalla viestin kuinka kivaa oli olla seurassa, kyselee missä olin mitä tein minne meen, pelkää että oon vihainen kun en vastaa puhelimeen, huutelee mistä on kyse, missä mä oon. Miksi nyt? Mikä on muuttunut, kevät ja aurinko ja hormonit, lähestyvä kesä ja vähenevät vaatteet, feromonitko tän aikaan saa ja todellakinko se haistaa että joku muu on mun iholla, joku toinen koskee ja haluaa minua. Miksi sinä et halua minua kun minä edelleen vaikka polvillani ryömisin sun perässä, mikset sä anna mun mennä miksen mä anna itseni mennä?

Mut sitten kappas vaan
viesteihis ajallaan
en enää vastaakaan.
Enkä viime aikoina
lauantai-iltoina
oo ollu kotona.