Anna mulle tähtitaivas anna valo pimeään, laulaa Katri Helena radiossa heti aamusta kun vasta leikkaan tomaatista siivuja sämpylälle. Etätöiden ilo on aamupalat ja verkkaiset tekemiset kun on töissä keittiössään. Se tuskailemani huusholleeraus käy paljon helpommin kun päivästä osa ei kulu fyysisesti toisaalla, voi pestä pyykkiä pyyhkiä pintoja tiskailla kokkailla hoivata kissoja samalla kun tekee töitä. Silti täällä ollessani kaipaan työmaalle ja työmaalta kaipaan kodin rauhaan.
Lapsena naapurirapun alakerran tyttö halusi värittää värityskirjan kuvia vain oikeilla väreillä (ei kaloilla voinut olla sateenkaarenkirjavia eviä tai vihreitä silmiä) ja sen lisäksi leikkiä karaokea (millainen mieletön kuva 90-luvun lamalähiöstä pelkästään tähän leikkiin piirtyykään, muistan vieläkin kuinka seinän takana jonakin yönä vuodesohvalla maatessani raikasi kerrasta toiseen Tytöt tahtoo pitää hauskaa ja huhut kertoivat että narkomaanit kiipesivät parvekkeita pitkin kyseiseen yläkerran asuntoon häädön saatuaan. Äitini polkupyörä ainakin varastettiin uudelleen ja uudelleen pyöräkellarista, ja kellarin pelottavassa oleskelutilassa oli biljardipöydän lisäksi tupakantumppeja ja tyhjiä kaljapulloja. Ei sillä, että nämä asiat liittyisivät toisiinsa tai edes siihen karaokeen.), ja hän lauloi aina Katrin kuolleen aviomiehen perään ikävöivän kappaleen enkä minä osannut koskaan yhtään siihen leikkiin sopivaa laulua. Siitäkös naapurintyttö ärsyyntyi. Yli 20 vuotta myöhemmin ostin antikvariaatista vanhan SinäMinä-lehden, ja sen kirjeenvaihtopalstalta löysin samaisen naapurirapun tytön kirjeenvaihtoilmoituksen. Miten jännittävä sattuma. Katri Helenaa siinä ei enää mainittu, iän karttuessa ja röökin huuleen tarttuessa 90-luku saattoi tuoda mukanaan muut kiinnostuksen kohteet, eikä karaokellekaan kenties enää riittänyt aikaa.
Mietin, tuleeko uuden laman myötä kapakka- ja karaokekulttuurin renessanssi. Vieläkö keskikalja ja Katri lievittäisivät ihmisen ikävää toisen luo?
