Pikku tyhmeliini

Siitä on tullut jotenkin jo tapa, että käyn K:n kanssa sunnuntaisin nuohoomassa kapakoiden nurkkia ja juomassa oluita toisensa perään savukkeiden jointtien drinkkien täyttämässä ilmapiirissä hälisten ja häsläten. Se tuo sunnuntaihin lohtua ja tekemistä, ei tarvitse olla yksin kotona itsensä kanssa harmaantumassa, saa jakaa itseään ja toista ja luoda sillä tavalla mieltä maailmaan. Niinhän siinä puuhassa kului taas eilinenkin, hop hop hoppaillessa baarista toiseen ja nyt on tietenkin tukka kipiänä silmät väsyneenä mieli matalana, tällaista sitä ihminen sitten itsellensä tekee aina vaan uudestaan ja uudestaan.

Ja tämä alkaa käydä raskaaksi. Juopottelu itsessään tietenkin, miksi sitä jatkaa vaikka seuraukset pahenevat vuosi vuodelta eikä ihminen tästä enää ainakaan nuorru. Voisihan sitä keksiä muuta sisältöä elämäänsä ja kukkarollensa, voisihan sitä ja tätä ja tuota, ja silti ajatuskin kuvottaa. En minä halua katsella tätä maailmaa selvänä, minä olen niin väsynyt kaikkeen ja inhoan omaa realistista mielenlaatuani joka näkee hyvin selkeästi mitä mikäkin on ja mikä on oma paikkani siinä. Miten kukaan kestää tätä maailmaa selvänä? Millainen ihmispeto pitää olla, kuinka keskittynyt omaan napaansa, millaiset laput silmillänsä kulkee se otus, joka voi nauttia elämästä ja katsella maailmaa hyväksyvästi nyökäten, kun ympärillä ei ole mitään muuta kuin saastaa ja lokaa, kidutusta rääkkäämistä hyväksikäyttöä ja rumuutta, arkipäivän pahuutta joka nurkalla peitset tanassa. Minä en sitä kestä enkä jaksa, vaikka en minä väitä päätäni turruttavani sen takia että voih olen niin herkkä ja maailma on niin kova. Minä en vain väitä kovin vahvakaan olevani. Surullista kyllä viina on minun juttuni ja juopottelu luonteeni, sen taisin tajuta jo ennen kuin pisaraakaan olin maistanu. Että päihtyminen on avain tämän maailman kokemiseen, että ilman olen niin estynyt ja lukossa ja tuskissani koko ajan ettei mistään tule mitään kun tutisen ja kammoan kaikkea ja kaikkia. Että siitä se ajatus sitten lähti, ja nyt tässä juoppo yrittää jotenkin tekemisiään oikeuttaa ja selittää.

Sen lisäksi väsyttää sen K:n kanssa oleminen. Minä olen kerta kaikkiaan niin rakastunut siihen, ettei tästä tule lasta ei paskaa, sisällä hulisee lämpöä ja kaipausta toisen iholle ja ajatuksiin jatkuvalla syötöllä. Meillä on niin hauskaa yhdessä, puhuminen on nopeaa ja polveilevaa, huumorintaju kulkee samoja pururatoja luovasti yhdistellen ja muistaen, jatkuvaa tarinakudosta punoen ja solmien. Meillä synkkaa hyvin, minä jatkan siitä mihin se lopettaa ja se nappaa kiinni kun minä haparoin, ystävyys yhteistyö avunanto, minä näen sen niin erityisenä ja ainutlaatuisena, minun silmissäni se on uusi ja ihmeellinen ja houkutteleva, aivan erilainen kuin kukaan tai mikään. Ja kun silmät lukkiutuvat toisiinsa viriää toivo odottamaan josko jotakin kuitenkin, jospa kuitenkin sittenkin, jospa voisikin. Tämä se raastaa minua sisältä verille rips-raps raastinrauta riipii, minä niin haluaisin huutaa että miksi sinä et haluu minuu, haluu nyt minuu perkele ja samalla kuitenkin tiedän että ei on ei, eikä sille tarvitse olla syitä ja selityksiä. Että ei mene elämä kuin saduissa, vaikka saduthan ne kyllä julmia on mörökölleineen ja kuolemineen ja metsässä vaanivine pahalaisineen, eihän niissä onnea ole jaossa kellekään muuten kuin Disneyn sokerikuorrutteisina versioina. Meren tuuleksi se merenneitokin katoaa, ei kohtaa rakkaus onnettomasti rakastunutta eikä prinssi huomaa rakkauden rautakourassa kärsivää ihailijaansa. Tuuleksi kieppumaan sitä kai huljahtaa pitäisi itsekin, eihän tästä itserääkistä hyvää mieltä seuraa, kärähtää vielä näpeille koko keitos. Ja tämänkin tiedän aivan yhtä hyvin kuin juopotteluni mielettömyyden, vaan silti roikun sen ihmisen perässä ja kintereillä ja uskottelen itselleni että tällä kertaa en anna ihastuksen kaipauksen myrtää mieltäni, että tällä kertaa en mukamas palaa kotiin mieli maassa itseäni inhoten, että tällä kertaa kaikki sujuu hyvin ja nautinnollinen yhdessäolo jättää nautinnon tunteen vielä jälkeensäkin.

En taida olla mikään järjen jättiläinen enkä hyvää seuraa itselleni, liekö kellekään muullekaan. Kuinka monta miljoonaa onnetonta rakkaustarinaa maailmaan mahtuukaan, kuinka paljon murhetta ja kaipuuta ja loputonta toivomista. Olisihan se toki mukavaa, jos ennen onnetonta loppua olisi edes se tarina, yksipuoleinen tarinaseitti kun värittömän ankea ja ehdottoman epätyydyttävä.

You've got green eyes
You've got blue eyes
You've got grey eyes
And I've never met anyone quite like you before

Arkista

Tsirp tsirp tsirp sirkuttaa linnut tai oikeammin lokki se rääkyy pentunsa perään suoraan ikkunan takana, äkäsiä otuksia ovat ja hanakoita puolustamaan jälkikasvuaan nokkimalla ihmiseltä päänahan irti. Hyi. Vaikka ymmärtää kai sen, elämän ja kuoleman kysymyksiä ja mitä näitä nyt on. Omassa päässäni ei juuri pyöri mitään kysymyksiä, jollei nyt perinteinen ääh kun on tylsää mitähän sitä nyt tekis hmmm päihdyttäskö päänsä kuuppa sekasin kilinkolin kun ei kai muutakaan osaa. Jaksa. Viiti. Ei huvita. Odotan lämpimiä kelejä ja kietoudun sillä välin vilttien ja täkkien sisään suloisesti sekavana videoita katsomaan.

Eli hiljaista on, ei minulla ole mitään sanottavaa kellekään eikä kellään kai minullekaan, vatvon samoja vanhoja ja pudistelen turkkiani karistaakseni murheet jotka riippuu kiinni terävinä takiaispalloina. Päivä kerrallaan, ne sanoo, ja niin sanon minäkin, harmi homma että sanominen on aina niin helvetisti helpompaa kuin tekeminen. Sanoista tekoihin, teon sanoja, sanojasi älä syö.

Vee kyseli joku aika sitten näkemisten perään, oli maisemissa ja ehdotti tapaamista mutta en saanut silloin itseäni napattua niskasta tai turkistani kiinni. Kyselin siis minä sitten vuorostani, että mitenkäs beibe halusit nähdä, ja sehän se vastasi että mieluiten alasti pahoitellen jo tapahtunutta kaupunginvaihdostaan. Hymyilytti, pienistä asioista on hyvä tuuli kiinni.

Olispa olutta ja huumeita ja rajattomasti rahaa.

Kesäkuuma

Niin se kesäinen levottomuus sitten ilmeisesti teki pesän sisääni, ja nyt kaikki on jatkuvasti takovaa mentaalista kiirettä. Mieli halajaa sinne ja tänne muttei kuitenkaan tietenkään juuri siihen missä milläkin hetkellä sattuu olemaan. Aina vaan jonnekin muualle ja jonkun toisen aidan takana ruoho on varmasti vehreämpää.

Haluaisin seksiä. Olen nyt päättänyt todellakin siivota sen K:n päästäni, en ota siihen enää ollenkaan yhteyttä, ottakoon se jos on asiaa ja jos ei ole niin menköön menojaan, minä en nyt jaksa pahoittaa mieltäni tästä haluamattomuudesta ja mihinkään johtamattomuudesta, ja mielen pahoituksiahan tässä luvassa on, jos roikun sen kintereillä epätoivoisen toiveikkaana vuh hau annan tassu. Tämä kaveruus voi kehittyä tyydyttäväksi ja lujaksi ja mukavaksi ja antoisaksi, mutta se ei voi sellaiseksi kehittyä jos jatkuvasti toivoisin tilanteelta kuitenkin jotakin muuta. En pidä itsestäni mustasukkaisena ja närkästyneenä, enkä usko että olen sellaisena kovinkaan pidettävä myöskään muiden mielestä. Kiukuttelen ja olen myrtynyt, mitä mukavaa seuraa se sellainen vittupää on. Niinpä minun on todellakin oltava enemmän itseni kanssa ja kuljetettava itseni muihin suuntiin, etsiä muita ihmisiä ja huuhdella niillä sisintäni taas muutamaa kokemusta täyteläisemmäksi. Saada muuta ajateltavaa, innostua muista asioista, kokea onnistumisia jossain ihan muualla.

Joten: seksiä. Mistäs sitä nyt sitten taas saikaan, hyvä flow on tänä keväänä ollut ihan katkolla. Taasko pitää palata siihen pyörän satulaan ja vain uskoa, että tasapainon osaa kuin osaakin pitää kun sen kerran oppinut on. Kapakkaanko tässä on mentävä vai puistoonko vai onko sillä väliä kunhan nyt vaan jonnekin menee.

Vai soittaisinko vaan PJ:n panemaan mua, tutussa ihmisessähän on kuitenkin aina puolensa.

Elämän valinnoista

Pakokauhu elämästä hakkaa takaraivossa. Mitämäteenmitämäteenmitämäteen voi apua auttakaa nyt joku ja kertokaa että mistä tässä kaikessa on kyse miksi olen niin lukossa jumissa pulassa miksi mä hengitän hengitä hengitä hengitä syvään noin puhalla ulos .

Mä en kestä. Välillä oon tyytyväinen ja ilonen mun asioista. Ja sitten tulee taas näitä päiviä, kun kaikki onkin hetkessä ihan typerää ja turhaa. Että mä oon jo näin vanha, ja peruuttamattomasti esimerkiksi opiskellut itteni tietylle alalle. Enkä mä silti edelleenkään tiedä, olenko edes kiinnostunu siitä alasta. Tai että sisällöstä joo, mutta kuten varmaan kelle tahansa on jo selvää, niin olenhan humanisti, ja humanistien työt on sitä mitä sattuu, ja niistäpä en ole ollenkaan varma. Että haluanko tehdä yhtään mitään sellaista, mitä nyt teen ja mitä tällä paperinivaskalla voin tehdä. Saati että haluanko tehdä mitään edes etäisesti sellaista, mihin seuraava paperinivaskani voisi minut mahdollistaa, ja vaikka sen nivaskan hankkiminen kiinnostaa koko ajan vähemmän ja vähemmän, ei sisu anna periksi jättää touhua kesken koska olen Suorittaja ja Loppuunsaattaja ja Valmiiksi Tekijä, en osaa lopettaa kerran aloitettua vaikka tuotan sillä vain murhetta itselleni ilojen sijaan.

Ja jos se elämän sisältö ei liity työhön, sen on liityttävä johonkin muuhun, ja sinne kurkistaminen pelottaa tänään aivan sietämättömästi. Että kun ei sielläkään näy iloa ja tyydytystä ja tasapainoista nautintoa, siellä näkyy sen sijaan harmaata harmaan päälle eikä kerta kaikkiaan mitään mitä haluaisin. Mä voisin ihan mitä vaan ja mä en keksi mitään. Ihan mitä vaan, enkä mä saa ajatuksiani liikkeelle edes haaveilemaan siitä, että mitä se mitä vaan voisi olla.

Mä en viitsi, mua ei huvita, mä en keksi yhtä ainoakaan asiaa mitä mä voisin paitsi murehtia mennyttä ja ahdistua tulevasta. Miksi hitossa mä en halua edes matkustaa mihinkään? Miks mä en halua tavotella duuneja, joista sais vaikka vuoren korkusen rahakasan? Miks mä en halua vauvaa ja miestä ja kääpiökoiraa, se ratkasis sekä ajankäytölliset että sisällölliset ongelmat kerta heitolla kerta kaikkiaan, ja silti sekään ei mua kiinnosta ei ollenkaan. Miksi vitussa mua ei kiinnosta mikään pitkäkestosesti, miks kaikki valuu käsien läpi, miks mistään ei jää mun mieleen eikä minnekään mitään mihin mä voisin tuntea elämisen paloa ja intohimon riemua, miks kaikki maistuu aina lopulta vain tuhkalta, kaikki muu paitsi lapsuuden Suuri Haave jota en edes yrittänyt toteuttaa ja jonka kanssa nyt vaan on auttamatta liian myöhä ja mä tiedän sen ja mulla ei ole muuta vaihtoehtoa kun vaan päästä siitä yli pääse nyt jo siitä yli ja keksiä jotakin muuta. Sillä pakkohan on olla jotakin muuta, koska miten mä kestän elämäni loppuun jollen mä keksi jotakin, ihan sama mitä, joka saa mun tikityksen kiihtymään.

Vai tätäkö se elämä on kaikilla muillakin, intohimotonta päätöntä rutiinilla kulkemista koska muutakaan ei voi eikä osaa. TUNTUUKO MUISTA ELÄMÄ HYVÄLTÄ? HÄH?

Sunnuntaimelankolia

Sunnuntaikiukku päällä. Syitä sille: sunnuntai olemuksellisesti, minä tuottamuksellisesti eli mitäs olen kiskonut päihdettä naamaan taas monta päivää putkeen, Pörröinen lähtökohtaisesti eli mitä se sekin soittelee ja miksi minä kuitenkin haluaisin senkin nähdä ja miksi sitä ja miksi tätä, ja sitten vielä K tilanteellisesti, koska itseänihän minä tässä nyt rikon ja riepottelen taas jokaiseen sellaiseen suuntaan, josta ei voi jäädä tassun pehmeällä pinnalle kuin haavoja. Opetus: vedä tassusi pois haavoja tekevien asioiden ulottuvilta. Oppi vain ei tunnu menevän tähän paksuun kalloon.

K puhuu naisten pokaamisesta ja siitä, ettei se tule toimeen naisten kansa. Minä loukkaannun aiheesta, koska pitääkö se siinä tapauksessa minua jonakin epänaisena ja miksi minun seurani ei riitä. Se ei ymmärrä närkästymistäni ollenkaan, koska miksi ei saisi ja voisi katsella ja kokeilla ja yrittää, ja minä siihen huikkaan että anna mennä vaan, senkus pokaat niin paljon kun vaan kerkeät, senkun. Mistä se taas tulkitsee minun loukkaantuneen ja näin se keskustelu polveilee tunteja toisensa perään vaikka miljöö ympärillä muuttuisi.

En tiedä, yrittääkö se jankkaamisellaan nyhtää minusta ulos jonkunlaisen ihastumisen tunnustuksen, koska sitähän se kiertää kun kissa kuumaa kiisseliä, enkä minä taas tajua, että mitä se sellaisella tunnustuksella oikein kuvittelee tekevänsä. Vastaus kun ei selvästikään olisi mikään "oooooh ihanaa niin minäkin sinua mennään naimisiin naidaan kun minkit", niin mitä tarkoitusta se ihastumisen ääneen julkaiseminen leimalla paperiin ikuistaminen nyt sitten palvelisi? Minun nöyryyttämistäni? Säälimistäni? Kaveruuden katkaisemista? Itsetunnon pönkittämistä? Vai voiko se olla mukamas oikeasti niin sokea, ettei se tajua, miksi naisten pokaileminen saa minut närkästymään jo siinä vaiheessa, kun itse toiminta on vasta puheentasolla ja mille tasolle se pääosin kai on jäämässäkin ainakin jos K:n omiin sanoihin huonosta naistenmieheydestä on luottamista; voiko se oikeasti olla ymmärtämättä, että siinä toiminnassa se ulkoistaa minut vähemmän kiinnostavaksi kuin minkä tahansa muun naisen samassa tilassa ja alleviivaa paksulla tussilla tämän suhteen toissijaisuutta johonkin ihanampaan ja parempaan verrattuna tai ainakin vetää samaisella tussilla paksut henkselit minä+sinä -ajatusten päälle? Jos se ei tätä tajua, niin ainoa selitys lienee todellakin se, että se pitää minua jonkinlaisena epänaisena josta on tullut sille jonkinlainen bestistyyppi iltoja täyttämään ja aikaa jakamaan, mutta joka emotionaalisesti ei ole tarpeellinen tai huomioitava. Siis joka sanalla sanoen on epäseksuaalista maaperää.

Mitä kai tässä nyt jankkaan itselleni parhain päin on se, että typerä aivoni haaveilee kuitenkin edelleen siitä, että yhtenä päivänä se vain havahtuisi siihen, että tässä  minä olen, ja minä olen kaikki mitä se etsii, että minä olen ihana ja innostava ja täysin uniikki ja juuri sitä sellaista mikä vastaan kävelee kerran elämässä, ja että meidän yhteensopivuus huokuu joka helvetin huokosesta ja lävestä kissan kokosin kirjaimin, että sellainen synkkaaminen on aina riskin arvoista. Että sellaiseen se havahtuisi, koska nythän se kääntää kasvojaan raivokkaasti toiseen suuntaan, ja ei ne kirjaimet kai sinne sitten näy. Tällaista se aivoni päässä puuhailee menemään, eikä se suostu näköjään pysyvästi uskomaan, että toiminnallaan K on jo tehnyt hyvin selväksi sen, ettei ko. haavekuvat toteudu eikä se sellaista halua, ja että minun pitäisi vain uskoa ja ottaa sana todesta ja ymmärtää, että kaveruuden kestävyyden takia hupsut tunteet pitää nyhtää juurineen pois ja heittää johonkin samaan likasaaviin mustasukkaisuuden kanssa. Eikä sitä likasaavia saa aina uudelleen ja uudelleen nostaa esiin, se ei kuulu yhteisiin pöytiin ollenkaan.

Vitun miehet, kaikki on aina niin paskaa niitten kanssa. Niitä ei saa, joita haluaa, ja ne joita ei halua eivät vittuakaan kiinnostakaan millään tavalla tietenkään, ja sen lisäksi on sitten vielä epämääräinen kasa jotakin pörröisiä tovereita, joiden haluista ei kukaan ota selvää kun ei itsekään saa tolkkua omasta halustaan moisia kohtaan. Taidan lähteä naisissa istumaan iltaa ja unohtaa hetkeksi koko Toisen Sukupuolen.