Pupillit

On asioita, jotka häiritsevät luetussa ja katsotussa kuvitelmassa niin, että koko leikiltä menee pohja (sillä siitähän on kysymys, leikistä ja eläytymisestä, ok minä näen kärsän ja uskon että seinän takana on norsu, sinä sanot että tämä olisi prinsessa ja sitten tuo olisi hulttio ja minä jatkan) ja jos jokin ei täsmää todellisuuden kanssa, tiettyjen lakien tulee pitää paikkansa niin kuvitelmassa kuin tässäkin maailmassa, ei niinkään värien eikä sävyjen eikä mittasuhteiden tai minkään niin triviaalin, mutta pupillien ja sukupolvien, jos jonkun mummo on syntynyt edellisen vuosisadan 20-luvulla niin sen lapsenlapsi ei ole tämän vuosituhannen tuotoksia ei mitenkään kyllä me laskea osataan, ja jos joku hittovie nauttii morfiinista niin sen pupillit eivät todellakaan laajene. En ymmärrä miksi tämä virhe toistuu kirjasta toiseen uudelleen ja uudelleen, ja syytän siitä Unelmien sielunmessua jonka suomennoksesta ja koko kirjasta kyllä pidin paljon, sen kielellisestä leikittelystä ja makeasti valuvasta karamellitahmasta suupielissä, ei siinä elokuvallisen musikaalisessa värityksessäkään ole muuta vikaa kuin ne pupillit joiden uskon olevan se syy, miksi sarjoissa kirjoissa novelleissa kohtauksissa asiaa tuntemattomat (koska niin sen täytyy olla, ei kukaan joka tietää voi erehtyä) toistavat illuusion rikkovaa virhettä uudelleen ja uudelleen, mäntä pohjaan viivat nokkaan humahdus ja... laajenevat pupillit? Ei ikinä. Muistisääntö: nopeat ja laajat, hitaat ja pienet kuin nuppineulan kärki hukkumassa ilmoitustaulun pehmeään sienimäiseen massaan.