Varmuutta

Kun on jonkun kanssa, niin tuntuu että ei haluakaan, että haluaisi olla vapaa ja yksin tai jonkun muun kanssa tai mitä vaan. Ja sitten kun ei ole sen jonkun kanssa, niin tuntuu että haluaisikin, että ei haluaisi olla vapaa ja yksin eikä kenenkään muunkaan kanssa ainakaan.

Kaikki tunteet on niin mahdottomia käsittää. Miten voi luottaa mihinkään, kun mistään ei ole takeita ja aina haluaa sitä mitä ei ole ja kun sen saa haluaa jo jotain muuta mitä ei ole. Tämä koskee niin ihmissuhteita kuin töitäkin, musta tuntuu että mä oon aina kaipaamassa jonnekin muualle ja jotakin muuta ja kärsin ja oon ahdistunut ja sitten oon kärsivän ahdistunut vaikka tekisinkin jotain muuta ja olisin jossain muualla.

Mä kaipaan eniten varmuutta. Että tulis ja olis joskus sellanen tunne, että nyt, nyt on selvää että tämän minä haluan, eikä yhtään muttaa ehkää jospaa entäs tai mitään muutakaan takaportin raolleen jättävää sanaa tarvitsisi lisätä siihen sen varmuuden perään. Että olisin varma.

(No olin K:sta ja kuinkas siinä kävikään.)

Oon jotenkin väsynyt ja onneton, aina vaan. Miten mä jaksan elää tätä elämää vielä ainakin toisen mokoman yhtä kauan kun oon jo elänyt, jos musta tuntuu aina vaan näin ankealta?

Oon myös alkanu syödä rauhoittavia ihan liikaa koska en vaan jaksa olla niin onneton ja paniikissa niin koko ajan.

Pahimpia on illat

Joku on muuttunut, nimittäin ennen aamut olivat vaikeita ja piti itkeä tovi tai toinenkin ennen kuin saattoi lähteä mihinkään. Nykyään on toista ja toisinpäin, aamut sujuvat ja päiväkin, ja iltapäivästä alkaen onkin sitten alamäkeä kohti illan kauhua ja sydämen jyskytystä ja pelkoa paniikkia kauhua hätää, aika hurjat ahdistukset hakkaa mua nykyisin sohvalla puoli yhdeksältä, enkä minä edes katso uutisia.

Pelottaa sinänsä vailla mitään syytä, että oon pilannu (jotenkin) kaiken. On tunne, että joku kauhea katastrofi jollakin tavalla uhkaa kaatua päälle ihan just kohta nyt. Pelkään luhistumista, pelkään tonkia tätä kauhua yhtään syvemmälle koska pelkään etten siitä nouse ja pelkään että apua ei ole missään millään tavalla saatavilla. Pelkään että en jaksa.

Enkä tiedä mitä muka pitäisi jaksaa, mihin muka tarvitsisin apua, mikä muka uhkaisi ja mikä olisi pilalla, mutta se kiihtyvä paniikki illansuussa on niin todellinen, että en kuule enää edes television ääntä korvissa kuohuvan verisuonten kohinan ja laukkaavan sydämen alta.

On kyllä nyt niin perseestä tämä että. Yritän kestää ja hengittää ja ajatella, että tämä on joku vaihe. Mutta entä jos tämä "vaihe" on mun elämä? Hitto kun on ahdistanut jo reilusti yli puolet elämästä. Jotenkinhan tähän täytyisi saada stoppi vaan miten?