Minä ja mun mieli

Minun suuni sanoi M:lle seuraavaa: lähdetäänpä juomaan kaljaa. Minun mieleni ajatteli olutta ja naisia, viiniä ja miehiä, suuria ja suloisia humalaisia hetkiä, ajatuksia ajatusten perään. Mitä suu sanoo, sitä mieli aattelee, vai onko se toisinpäin tai ollenkaan näin, kävi miten kävi niin kaljalle mentiin.

Ja nyt tuli se kolmas kerta. Ja nyt minä lähdin mukaan. Ja nyt minä olen sydänsyrjällään jälleen. Mä en haluu ajatella sitä ihmistä, mä en haluu että se on under my skin enkä mä saa sitä ravisteltua pois vaikka mitä tekisin. Onko tämä rakkautta? Jos on, niin outoa polttavaa rakkautta sitten, sellaista tahmeaa ja hämyistä niin kuin porttikongissa vaihdetut märät suudelmat ja paidan helman alle hapuavat sormenpäät, huulilta purkautuva huohotus ja kiihtyvä hengitys korvissa.

Ei se ole tytöstään eronnu, sanoi kertoneensakin että vehdattu on (kertoneensa ja mitä ja millä tavalla, sen mukaanhan mitään ei tapahtunut koska ei mitään on ilmeisesti kyrvän tunkemista mun suuhun sormien työntämistä mun sisään rintojen puristamista likistämistä patjaa seinää pöytää vasten, se on se ei mitään koska ilman vaginaan työntyvää penistä ei kerta kaikkiaan vain ole tapahtunut mitään) ja asia on kai näin ollen ok fine ja sillä selvä.

Ja nyt se soittaa illalla, koska jätin sukkauhousuni sinne (miten kovin perinteisen naisellista, unohtaa nyt joku tollanen asia toisen naisen kotiin, hyvä kun ei vittu pikkuhousuja sen sänkyyn tai rintaliivejä sohvapöydälle), enkä mä voi mennä niitä sieltä hakemaan kun se tyttöystävä on kotona. Oli kertonut tai ei kertonut tai mitä sitten kertonut oliskin, niin tilanne olisi liian kummallinen, enkä mä halua asettaa itteeni ehdoin tahdoin sellaseen tilanteeseen, jossa halveksunta voi hyökyä mun yli kun valtameri.

Miehet selviää näistä bisneksistä aina voittajina.

Enkä mä tajua miksi se aina vaan pyytää mut mukaan. Juttelemaan, se sano. Mitä helvetin juttelua se sellanen on, joka päätyy mun voihkintaan sen alla silloin kun se ei mitään tapahtuu. Enkä mä tajua miks mä aina vaan toivon, että se pyytää mut mukaan. Eihän tässä ole tolkun hiventä missään. Ei sillä, että mä sitä niin kaipaisinkaan, mä vaan pelkään, että pyynnöt jossain vaiheessa lakkaa. Kuka sit olis mun surusilmäinen sielunpeilini?

Kevät, kevät

Olisiko se jo kevät? Mä niin ootan jo kesää, vihaan tätä vuoden aikaa niin perkeleesti. Vuosi vuodelta pimeys ja kylmyys tuntuu aina vaan raskaammalta, ja jossain kaiken lumen alla hyvinhyvin heikkona orastava kevät ei lohduta ollenkaan, päinvastoin saa mielen entistä matalammaksi. Tule jo kesä.

Asunnon etsiminen se puolestaan on laiskanpulskeasti päällä, unelmien kimppakämppä meni sivu suun ihan oman hitauden vuoksi, mutta näyttäisi siltä, että toiveideni kaupunginosassa asuntoja on ainakin jonkun verran tarjolla. Yritän sulkea mielestäni pois kaiken sen käytännön paskan, mikä muuttamiseen liittyy, ja keskityn vaan asiaan kerrallaan. Suoritan. Teen. Pärjään. Ruks-raks kohta kohdalta listan läpi, mieli tyhjänä laput silmillä päivästä toiseen eestaas heikunkeikun.

Heikunkeikun keikkuu oleminen muutenkin, viikon sisään oon kaks kertaa törmänny Pörröiseen vanhassa tutussa paikassa. Sekin taisi mahdollisesti pistää tyttöystävänsä kanssa poikki, joskin varma asiasta en ole, koska sen verran huteraa sen liikkuminen ja puheen virta oli viimeksikin kun nähtiin. Ryyppy sillä on taas varmaan kiinni hirttäny, povarista taskulämmintä kossua otahan kiitos, otan toki, otan otan. Kummallakin kerralla se on pyytäny mut mukaansa - juomaan votkaa sen kotiin, puhumaan asioista, länkyttämään niitä näitä, kuuntelemaan musiikkia. No kai sen tietää mihin se sellainen mukaan lähteminen sitten taas menisi, ja oon molemmilla kerroilla sanonu ei, ei, eieiei. Pääosin siksi, että joko Heila on ollu maisemissa kanssa, ja tiedän kuinka pahalta siitä tuntuisi jos loikkaisin enää millään tavalla sen nähden Pörröpääni matkaan, ja toisaalta siksi, että on ollu työpäivä seuraavana päivänä, ja mä en kestä enää tulla sellaissa krapuloissa töihin kun mitä joku yön läpi kestävä votkan ryyppääminen tuottaisi. Liikaa duunia tällä hetkellä, jos olis lunkimpaa (ja sais olla yksin) niin kai sitä kestäisikin. Muiden seurassa ei luojan kiitos ensisijaisesti kehtaa.

Eli en ole lähtenyt sen matkaa. Vaan jos kolmas kerta tulee, ja edellä mainittuja esteitä ei ole, niin enköhän mä lähde. Ainahan mä olen sen mukaan lähteny, seurannu kun koiranpentu kissimirri pienen pieni pupulainen tai ehkä joku teuraslammas taluttajaansa. Mä en tajua mikä siinä miehessä on, miksi ihmeessä se vetää mua puoleensa vaikka se on täysjuoppo, ihan tavallinen renttu, ärsyttäväkin, enkä mä missään tapauksessa mitenkään päin tahdo sen ihmisen kanssa olla sen kummemmin minkäänmoisissa suhteen puolikkaissakaan sinä ilkamoisina ikinä. Silti se on sekunti, kun mä katon sitä silmiin ja poks, mä oon myyty, mun sisällä liikkuu jotakin lämmintä ja tahmeeta, hymy pyrkii väkisin nostamaan poskia ylöspäin enkä mä taaskaan haluaisi mitään muuta niin paljon kun vähäsen pidellä sitä kädestä ja tuijotella typerä hymynkare suupielissä maailman ääriin. Vittu mikä tyyppi. Minä vai se, vaikea sanoa.

Joten tässä sitä tallataan näitä kuluneita latuja taas. Hiuspohjassa kihelmöi.