Haluaisin kirjoittaa jostakin muusta kuin K:sta, koska ei minulla siitäkään ole mitään uutta sanottavaa, ei ole kerrottavaa, ei juonenkäänteitä etenemistä yllättäviä sattumuksia, ei mitään, nada. Kuitenkaan en osaa oikein muustakaan kirjoittaa, sillä aamulla ajatuksista lähes ensimmäinen on K ja illalla viimeisenä sängyssä sykkyrällä haaveilen K:n sylistä, olisinpa siinä pääsisinpä sinne. Miten kliseistä, miten hupsua, miten pakkomielteenomaista. Olenko rakastunut rakastumiseen, jumitanko ihastumisessani kuin yläasteikäinen minäni, joka haikaili saman pojan perään seiskalta ysille sydän syrjällään ikinä mitään uskaltamatta. Auttaisiko uskalluskaan kun tilanne kuitenkin on mikä on, eikä minun toiminnallani taida muuksi muuttua. Vai muuttuisiko? Mitä on tehtävä, kysyi jo toveri Lenin. Yläasteen poika teki lapsen ja talon. Minä tein elämästäni epämääräisen mössön.
Minä olen niitä naisia, jotka rakastuvat renttuihin. Retkuihin ja juoppoihin ja rikkinäisiin tallustajiin, sellaisiin joiden rahat kuluvat kapakassa ja keuhkot vinkuvat liiasta savusta, jotka tänään voivat hyvin ja huomenna ovat liian väsyneitä edes sängystä nousemaan, jotka turruttavat itseään kun eihän mitään kestä eikä voi, ja joiden kanssa kaikki on aina yhtä solmua ja sotkua alusta loppuun saakka. Niitä minä haluan, niihin minä tunnen vetoa. Koska minä olen renttu myös, epäluotettava epävakaa epämääräinen kulkija, en minä halua punaista tupaa tai perunamaata, en tahdo turvallista en luotettavaa kun en itse ole kumpaakaan, eikä minulle merkitse mitään pankkitilin saldo tai takin liepeessä merkkilogo. En kaipaa vakaata en varmaa, enkä varsinkaan siittäjää lapsilleni, niille olemattomille koskaan tulemattomille. Enkä näin ollen koe olevani mikään emo myöskään, joku sellainen, joka rakkaudella haluaa hajonneen korjata ehjäksi, pitää huolta ja hoivata, jonka masokismi kaipaisi sadistinsa piiskoineen. Minä koen kaipaavani kaltaistani hyvässä ja pahassa, ja ehkä romantisoin melankoliaa ja masennusta liikaa, kytken onnettomuuden älykkyyteen ja empaattisuuteen, vaihdan juoksulenkin kirjaan ja viinapulloon milloin vain silmää räpäyttämättä, rakennan itsetuhosta ihannetta.
Olen miettinyt miksi näin on ja miksi suurin osa ihmisistä jo yhdellä vilkaisulla tulee turhaksi tuomittua. Kuinka paljon voi toisesta nähdä vilauksessa, vain ulkonäöstä tai ensimmäiset sanat kuultuaan? Paljon? Vähän? Ei mitään? Kaiken? Itse sytyn sekunnissa jos syttyäkseni olen, joten joku toisen olemuksessa on sellaista, joka minut roihauttaa heti tai ei ollenkaan. K:lle roihuan soihtuna aina vaan, vaikka aikaa kuinka kuluu. Ärsyttävä pakkomielle, joku siinä ei päästä minua otteestaan ja niin kai se on, että niin kauan kun sen perään kaihoan, ei kellään muulla voi olla sauman vertaa tilaa sytytellä tulipaloja sisälläni. I only have eyes for you, dear.
Meneillään on masentava maanantai. Pelkään, etten onnistu ravistamaan tätä alakuloa päältäni pois koko päivänä, pahimmillaan tämä pitää otteessaan koko viikon ja kaikkein pahimmillaan käynnistymässä on kausittaisen vaihtelun seuraava heilahdusliike, kutsuuko depressio kuoppaansa. Joka toiselle kuoppaa kaivaa joka toiselle kuuseen kurkottaa, hilkun kilkun jokapoka. Mä en jaksa. Silmätkin tuntuu sumeilta, tahdon nukkumaan talviunta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti