Elokuu vilistelee ohi jättämättä oikein työtä kummempia merkintöjä elämäni kalenterin reunoihin. Se on hyvä, ei tarvitse miettiä mitään eikä tehdä mitään, kun ei kerta kaikkiaan ehdi eikä ole aikaa eikä voimiakaan, kaikki minusta ja minä kaikesta valun töihin. Työ työ työ, ihana kamala työ ja siihen päälle piinaavat rahahuolet pitävät huolta arkipäivän poljennosta. Eilen matkalla yhdestä työstä toiseen itkin katkerasti bussissa, työpaikan vessassa, kahvisalin takapöydässä ja vielä bussimatkalla takaisinkin, vaan kai se on sitten tällaista taas tällä kertaa. K lohdutti puhelimitse, että aina voi ryömiä sänkynsä alle syömään jotakin jätteitä ja pelkäämään elämää, itse otin koktailin (vai cocktailin) unilääkkeitä enkä siltikään nukkunut yötäni kuin pätkissä joka risahdukseen havahtuen ja kissojen makeita univinkunoita kadehtien. Käytänkö liikaa lauseenvastikkeita?
Postiluukusta kolahti kortti syntymäni kunniaksi velipojalta merten takaa, sekin itketti. Miksi sellaiset asiat, joiden kuuluisi tuottaa hyvää mieltä ja iloa elämään tai vaikka vain sitä pientä pilkahdusta arkipäivän pilvimassaan, aiheuttavatkin minussa surua ja ahdistusta ja kestämätöntä paniikkia, joka purkautuu surkeana vollotuksena ja pelkotiloina, telkeää minut joko kotiin tutisemaan tai päinvastoin minne tahansa muualle karkuun niin itseäni kuin elämääkin, omaa elämääni so. tätä. Ajattelin jo soittaa äidille ja itkeä että äiti auta minä en jaksa minä en vaan jaksa, mutta mitäpä sekään auttaisi, ei se äiti tätä elämää puolestani elä eikä sillä mitään taikakeinoa ole saada minua toimimaan jotenkin itselleni siedettävämmin ja mukavammin, huolestuisi vain moisesta itkupuhelusta koska eihän tämä pärjäävä tytär juurikaan poraa toisten nähden ja ennen kaikkea (tämä on oleellista), tämä pärjäävä tytär tajuaa niin viiltävän selvästi, ettei siitä ole mitään apua, ei kerta kaikkisen mitään lohtua ei minulle ei hänelle, murheen laajemmalle jakaminen toisinaan vain lisää murheen määrää kun huoli ei paina enää vain oman itsen puolesta vaan myös toisen huolestumisen puolesta. Kuinka murheellista sitten sekin on, sitä murehtii että toinen murehtii, ja tuplaa näin murheensa määrän. Ei sillä, en minä mikään vaikeneva simpukkakaan ole, koska senkin tajuan kirkkaan selvästi (on sitä kuulkaas terapioissa käyty meinaa, ei olla ihan ämpärissä kasvettu), ettei omaa taakkaansakaan aivan purkamatta kannata selkärepussaan kannatella voipaperiin käärittynä pienessä eväsrasiassa kansi tiukasti lukossa, ei kukaan ole saari en ainakaan minä, ja muut ihmiset lohduttavat, auttavat ja luovat yhteyden tuntua sekä maailmaan että sosiaalisiin verkostoihin, joten tottahan toki minä ahdistustani jaan kahmalokaupalla muillekin. Mutten mutsille, kun ei jotenkaan raaski. Vanhemmat suojelee lapsiaan, lapset vanhempiaan, vaikenemisen verkosto armeliaasti peittää mustelmaiset kohdat.
Ja lopuksi päivän kiukutuksen aihe: Naapurin perkele tepasteli työpaikalleni, vituttaa. Lähinnä ettei se halua minun persettäni, vaan on edelleen sen Rakkautensa kanssa. Vitun rakastavaiset, kuka niitä kestää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti