On siis kevät

Haistan ja maistan ja aistin sen taas, sen joka keväällä haluaa pistää palikkani sekaisin, joka saa olon niin venyvän välinpitämättömäksi ja kärsimättömäksi, tuskastuneen levottomaksi, pyörittelen kyniä ja hiussuortuvia ja katson kelloon taivaalle kelloon vain huomatakseni ettei kummassakaan ole minulle mitään. Se kevään hiipivä vitutus, joka saa narauttamaan auki viinapullon toisen kolmannenkin, joka saa haaveilemaan paskan vitun nakkaamisesta yks hailee pitäkää tunkkinne, joka sytyttää tupakan toisen kolmannenkin, etsii päihtymystä panemista jotain millä harhauttaa itseään, joka saa ärtyneenä murisemaan ja olemaan jotenkin niin hälläväliä että sitä on mahdottoman vaikea kestää. Kotimatkalla jäin bussista pois ja hain pullon minttuviinaa ja aamulla menen töihin ja taas kerran nyin ja kiskon ja tuskastun, en malta olla aloillani.

Inhoan kaikkea tätä mitä pitäisi taas tehdä, huusholleeraus töiden ohella ei ole minua (tuskin ketään) varten ja täysin ymmärrän aikaisemmat ajat jolloin jonkun koko homma oli olla kotona puunaamassa ja laittamassa, kyllä siihen saa uppoamaan koko päivän eikä siltikään tule valmista. En osaa rentoutua töiden jälkeen sohvalle istumaan kun aina on niitä rästilistoja ovenlistat pullollaan, edes ruokaa pitäisi jaksaa laittaa että olisi evästä huomiselle ja kissat katsoa ja rätillä huiskaista ja ennen kuin nämä saan tehtyä on turha toivoa mitään hengähdystaukoa.

Päivät ovat suoritteita väärällään, aikuisuus on sitä että tekee enimmän osan aikaa asioita joita ei oikeastaan sen kummemmin tahdo.

No mikset tee mitä tahdot, kysyy nokkela vastaan, ja sanon siihen että sen viinapullon kanssa pihalla paarustelu käy sekin ajanmittaan ankeaksi. Loskan lisäksi päälle sataa sen sata raipaniskua, ei tässä maassa nyt ihan kulkurinkeppi olkapäällä kuljeskelu onnistu ja sitä paitsi kaipaan rauhaa ja omia ajatuksia, ja kaiken arjen puristuksessa, vaikka arkeni on monin tavoin vähemmän kuormittavaa kuin toisten, en tahdo löytää muuta kuin pieniä kiviä ja rippusia poimittavaksi, siistittäväksi, työstettäväksi, tehtäväksi päivästä toiseen eikä lepotaukoa näy. Loputon suo, oravanpyörä?

Kissa itkee, minä kiukuttelen, minttuviinapullon pinta alenee alenemistaan, eikö sitä rentoutta pitänyt saada joogasta ja liikunnasta ja parsakaalista ja nekin minä olen suorittanut hammasta purren läpi harmaan kiven toiselle puolelle purentavikaisena äkäpussina punnertaen.

Kirjaroviot

Olen kipeä, maha ja nenä ja nuha ja säryt on tuotu tuliaisina idästä. Mitä sinne ulkomaille menemään, sieltä saa vaan pahaa mieltä ja tauteja tiesi Kansanradion soittajakin aikoinaan kertoa (olenkohan kirjoittanut tuon aiemminkin ylös tänne, tuo luonnehdinta ulkomailla ramppaamisen tarpeettomuudesta palaa mieleeni aina uudestaan ja uudestaan ja enhän minä juuri missään juuri koskaan käy sillä mitä minä siellä muualla kun en kerran täälläkään ja lähialueet ovat parasta antia, en ymmärrä mitä joku luulee maailmasta saavansa lentämällä muutamaksi viikoksi jonnekin palloilemaan, siirtomaaherraa leikkimään vai muuten vain etuoikeutettuuttaan korostamaa paitsi että valoa ja lämpöä, valoa ja lämpöä sieltä ehkä haetaan. Idästä ei haettu). Niinpä pesen lakanapyykkiä ja juon inkiväärihunajaa ja niistän nenääni punaiseksi sohvalla, syyllisyyttä tunnen vain ohimenevän pyyhkäisyn verran.

Olen kyllästynyt tähän märkään pimeyteen joka halaa joka puolelta ja jos uskaltaisin huokaisisin että olisipa jo kesä. On vaarallista toivoa jotain niin kaukana olevaa näin varhaisessa vaiheessa, ne ankarimmat uupumisen ajat ovat kuitenkin vasta edessä tai kohta käsillä, vielä ei kannata toivoa mitään. Ei mitään. Samalla kuitenkin haluaisin suunnitella kesää ja haaveilla lomasta ja miettiä yhteisiä lomapuuhia K:n kanssa, mutta se ei tiedä miten lomat tulevat ja menevät eikä antaudu suunnittelukeskusteluihin, ja siitäkös minä loukkaannun ja vetäydyn hiljaisuuteen, miksi minun seurani ei kelpaa, etkö sinä halua viettää lomaa minun kanssani? Kysymys ei kuitenkaan muotoudu huuliltani ulos niin kuin ei niin moni muukaan asia ja tämä vaikenemiseni rassaa minua itseäni suunnattomasti enkä taaskaan osaa sanoa puhunko liikaa vai liian vähän, olenko sulkeutunut vai avoin, avonainen kirja vai simpukan kuori, vainoharhainenko vain.

Jörn Donner kuoli, hän oli minun kuten niin monen muunkin suosikkeja, rikkaan mahtisuvun arrogantti kulttuurin kultapoika ja niin pohjattoman lukenut, sivistynyt, näkemyksellinen persoona ettei toista moista voi milloinkaan tulla, rikkaat mahtisuvut kai keskittyvät lähinnä kasaamaan lisää rahaa ja pitämään kynsinhampain kiinni omasta erinomaisuudestaan jonka näkevät kovan työn ansiona eivätkä suinkaan sattuman onnenpotkuna oikeaan kohtuun oikeaan perheeseen ja köyhemmät suvut taas ovat hylänneet ajatuksen sosiaalisesta noususta, kirjoista ja opeista varsin perustellustikin tosin, mitäpä kirjoista kulttuurista sanoista ajatuksista kun on internet ja videoita ja self-help oppaita. Tämä aika on vihamielinen kaikelle sivistykselle, se haluaa tallata maihinnousukenkien kantojen alle kaiken sellaisen ja sylkeä päälle. Kirjarovioita ei enää ehkä tule, kirjat heitetään jo omaehtoisesti roskalavoille vesisateeseen kastumaan kuten lapsuuteni lainastosta kun se lakkautettiin vuosi kaksi ehkä kolme sitten, me heitämme omin käsin hukkaan sivistyksen ja tyydymme leipään ja sirkushuveihin kuten kaatuvat sivilisaatiot aina ennenkin.

Ja kun me syöksymme kaaressa
Ja kiskot lakkaavat kantamasta
Kuilun reunalta joku vielä huutaa
Että vittu carpe diem