Vanhojen kaipausta

Yhtäkkiä törmään juttuun vanhasta lapsuuden ja nuoruuden ystävästäni joka vuosien päihdekierteen jälkeen on selvillä vesillä, ja jostain syystä kaiken sen vuosientakaisen ajatteleminen osuu minuun kipeästi vieläkin ja itkettää, enkä täysin ymmärrä miksi. Mikä minua siinä edelleen särkee, muistan että jo vain vuosi pari välien väljennyttyä kaipasin sitä ihmistä ja sitä elämää välillä niin että mahalaukkua väänsi ja mietin vain että älä ajattele sitä älä ajattele sitä, ja syytin ensimmäistä seurustelusuhdettani siitä, että ystävyys väljeni, päästin sen laimenemaan kun en rakkauden huumassani malttanut pitää yhteyttä kehenkään ja kun se suhde päättyi ja toinen elämä alkoi, jäin jumiin kapakoihin ja mieleni ongelmiin ja yliopistoon ja ystäväni oli silloin kai jo muualla (vai oliko, edelleen ajattelen että se oli minun laiskuudestani kiinni että se ystävyys joka oli elävä ja väreilevä ja hengittävä ja jännittävä pääsi kuihtumaan, vaikka mitä voi vaatia täysi-ikäisyyden puolin toisin kiikkuvilta ihmisiltä, taitoa hoitaa ihmissuhteitaan vai, tiedähänhän minä että ystävälläni ovat ihmiset ja kumppanit ja kaupungit ja maat vaihtuneet tiuhaan, se elämä on ollut risainen ja turvaton, ja jostain syytä olen siitä kateellinen ja kun katson kuvia hänestä ajattelen, että hän uskalsi ja meni ja teki ja minä en päässyt ikinä lentoon, en koskaan uskaltanut kokeilla mitään ja se on se kipeä kohta mihin nytkin sattuu, se minua harmittaa). En oikeastaan tiedä miksen koskaan poiminut puhelinta ja soittanut, miksi niinäkin kertoina kun näin hänet silloin tällöin, joskus vuosi parikin välissä, en koskaan kuitenkaan kaikesta kaipauksestani huolimatta lämmittänyt välejä. Sellainen minä olen ollut monissa muissaki suhteissa, olen antanut ihmisten vain mennä, takertunut kiinni kerrallaan yhteen merkittävään ihmissuhteeseen, kaikki munat yhteen koriin. Hän on kiertänyt maata, käyttänyt päihteet laidasta laitaan ja päässyt siitä kuiville opettelemaan kelloa ja rutiineja ja yhteiskuntakelpoisuutta neljännellä vuosikymmenellään, koettaa kiinni toisenlaisen elämän syrjään. Siihen sen kivun täytyy liittyä, minua edelleen kaduttaa että päästin sen ystävyyden lakastumaan ja minä olen kateellinen kaikille ystäväni elämässä olleille, kateellinen etten minä ollut niiden ihmisten paikalla, kateellinen kaikista kokemuksista, kipeistä ja surkeista ja noloista ja hävettävistäkin, minä tiedän että ystäväni on edelleen se upea ja loistava ja väreilevä ihminen kuin ennenkin ja minä olen edelleen se joka ei uskaltanut eikä uskalla lentoon, joka jäi ja suoritti ja itkee nyt tekemättömiä asioita, minä pelasin aina niin varman päälle. Toisten elämät näyttävät aina niin täyteläisemmiltä, jotenkin kokonaisvaltaisemmilta kuin oma. Miksi tämä asia itkettää minua nyt niin että töiden sijaan tyrskähtelen itkun puuskissa ja kaivelen netistä jälkiä ystäväni elämänpolulta, minkä kanssa minä en nyt osaa rauhaa tehdä? Joskus mietin, että jo nuorena aloin elää kahta elämää, joista toisessa oli koulut ja opinnot ja työt ja turvallisuus, ja toisessa alkoholi, huumeet, kuuma asfaltti ja puistonpenkki. Ystäväni kuuluihin siihen toiseen ja kulki siellä rinta rottingilla, enkä minä koskaan osannut sovittaa näitä elämiäni yhdeksi ja samaksi, pidin aina raja-aidan pystyssä niiden välillä, eikä kaksoiselämään kukaan kovin kauaa pysty. Valitsin koulujen ja opintojen polun, ja se mitä toisesta elämästäni on päihteiden merkeissä edelleen olemassa, sen salaan Kunnollisen Tunnolliselta julkisivultani. Ehkä siksi elämäni tuntuu joskus varjoelämältä ja huijaukselta. Ehkä minä häpeän. Ehkä minä kaipaan jotain menetettyä tienhaaraa, joka todellisuudessa on vain kuumien nuoruuskesien muistoa ja kuvitelmaa.

Naisten paikka

Päiväni taitavat täyttyä radiosta, mutta väliäkö tuolla. Naisia teknisille aloille, hoivavietti 70-vuotiaan guben mielestä koulutetutkin naiset kotiin ajaa ja kas kun ei joku vielä väläytä että eiväthän ne naiset koneista perusta (ja heti väläyttikin, se on biologiaa se että naiset tykkää vauvoista ja miehet traktoreista ja kompuuttereista voi vittu jee), rasittava tyhjänjauhaja rätkättää kuinka hän se soittaa miehelle tai pojille jos mikään ongelma kodinkoneiden kanssa kohtaa ja nuoria diplomi-insinöörejä haastatteleva toimittaja naureskelee että noh sujuukos se pesukoneen poistoletkun vaihtaminen heh heh ja ajattelen  can't believe I still have to protest this shit this shit this shit

Minulla on parveke, jolla seistä,
takki johon voin kääriytyä, lapsi jota halata,
miehiä eri tahoilla, kaikenlaisia.
Minä elän elämää josta unelmoin nuorena.
Unelmat täytyy toteuttaa, tuskat kestää, viinat juoda, vuokrat maksaa, köyhiä puolustaa, vaaleissa äänestää.
Minä pidän miehistä, jotka kantavat taakkansa, perheensä, työnsä, tuskansa, vaivansa; eivätkä heittäydy heikoiksi.
Minä pidän naisista, jotka käsittävät asiat ilman, että heitä on opettamalla opetettu, elävät eivätkä tuherra päiviään miesten selän takana.
En ole täällä toistamassa vanhoja kuvioita.
En ole täällä mikään lohtu tai satama.
Pistän asioita alulle, vaikutan, liikun, vaihdan ilmettä.
Minä olen köyhän makeinen, kirpeä, sinä muistat aina, ei nekku, eikä marenki.
Minusta ei saa enempää kuin osaa ottaa, osaa tahtoa.

Arja Tiainen

On siis kevät

Luen vessassa Doris Lessingiä yhdeltä, kahdelta, kolmelta yöllä ja kun kello tulee neljä vituttaa niin että melkein itkettää eikä huvittaisi lukea enää sanaakaan. Päivä töissä ei ole loistavimpiani, ihmisten asioiden selvittely saa taas passiivis-aggressiivisen sävyn kun en jaksa olla mummo kanasilleni sielunhoitaja laumalleni. Kiitos etätyöt kiitos kodin suoja kiitos kontaktiton loppuviikko. Tekee mieli juoda viinaa repäisykorkillisesta vodkapullosta keskellä katua ja hammasta särkee viime viikon lääkärikäynnin jälkeen niin että lähellä on arpalapun ostaminen kadunkulman sekakäyttöbingosta. Jomottaa ja juilii, entä jos tämä jää päälle, olen niin tietoinen alaleukani etuhampaista että kaivelen niiden välejä hammaslangalla yöllisellä lukupisteelläni sen minkä ehdin mutta kolotus ei poistu, entä jos loppuelämä onkin tällaista hampaiden kiristelyä?

Tukkaa ei kannata jättää yöksi köysileteille, kampaus on kuin Buffylla pahan kaljan jaksossa ja muistan kuinka nuorena minulle kerran tehtiin karsea rastapökäle ohimolle ja sain sitä kiskoa ja setviä auki viikon kaksi puoli päätä kaljumpana. Silloinkin oli vodkaa ja silloinkin oli kevät, tämä ällöttävä jomottava ruma paska kevät joka kiristää hermoja rutistaa kulmia sulkee suupielet tiukasti suppuun. Koiranpaskaa joka kadunkulmassa, niistä koronapiskeistä tulee vielä maanvaiva ja odottakaapas kun tulee kesä niin kaikki katujen paska ei ole enää koirista lähtöisin kun kirkon kulmalla kyykitään opiaattiköntsää.

Tällä kertaa taidan kasvattaa papujen sijasta potaatin ämpärissä.