Päivästä toiseen

Herään kuudelta. Ei tunnu hyvältä, jokin painaa mutten pysty paikantamaan mikä, epämääräisesti huono olo ja ärsyttää. Juon vettä.

Menen töihin, käyn varastossa, tuijotan näyttöpäätettä, juon kahvia, kirjoitan jotain tuijotan jotain, työkaveri huomauttaa kun sanon kolmannen kerran olisipa perjantai. Kohta se jo on toteaa toinen joka jää taas sairaslomalle, seitsemäs vai kahdeksas kerta tänä vuonna mutta sairaseläkkeelle ei pääse eikä uusia palkata. Juon lisää kahvia, käyn lounaalla, autan tarvitsevaa pelaan pasianssia kirjoitan työhakemuksen, en lähetä sitä. Ei tunnu hyvältä, en pysty paikantamaan mikä ei tunnu.

Käyn luovuttamassa verta, makaan käsivarsi ojossa puristan harsorullaa katson neulaa vaaka keikkuu. Juon kahvia. Syön mehujään. Tuijotan kelloa, seinää, esitteitä, tapettia. Minuutti naksahtaa, ei pyörrytä, karautan kurkkua sanon moi lähden kotiin.

Avaan radion, kuuntelen uutisia ohjelmia musiikkia, kertovat abortin olevan vaikea asia naisten tarvitsevan apua tukea kuuntelijaa, toimittaja nyökkää huokaa empatiaa sympatiaa, viisaita huolia viisaita sanoja elämä on lahja eikä missään vaiheessa tehdä selväksi, että tämä pyyteetön auttajataho on kristillinen järjestö eikä mikään sosiaali- ja terveyshuollon palvelu, toisten elämä on tärkeämpi kuin toisten. Ei tunnu hyvältä, juon oluen. Imuroin, pesen tiskit istun sohvalla käyn vessassa katson seinää luen kirjaa, sivulla 119 tajuan etten tajua mitään ja palaan tuijottamaan seinää. Juon vettä. Kissa nuolee pullonsuuta.

On liian aikaista mennä nukkumaan. En tiedä mitä tehdä, en halua olla en voi olla olematta. Miten tämä voi olla näin vaikeaa?

Kesäjuhlissa

Kävin sukujuhlissa joissa juhlan aihe ja syy oli varsin onnellinen, kesä on kukassaan ja aurinko paistaa, paljaat varpaat tepastelevat nurmikolla hikikarpalot juoksevat niskassa ja minä reagoin olemalla murheellinen, mietin elämän ohikiitävyyttä lyhyyttä ja turhuutta, autioituvaa maaseutua hylättyjä taloja, kaiken tarkoituksettomuutta lapsettomuutta hiekkaan valuvia toiveita ja haaveita joita jokainen elämäänsä lataa ja jotka jonnekin hiipuvat elämän mittaan, syöpää ja kuolemaa ja vanhuutta ja murheita, kuolemaa ja kuolemaa ja kuolemaa ja olen niin valtavan surullinen ja auringon valossa kaikki näyttää vanhalta valokuvalta, kaikki vain henkäyksen päässä katoamisesta. Lapsena mietin, miksi kukaan koskaan ostaa taloa koska kuitenkin kuollaan, miksi panostaa johonkin sellaiseen joka tässä ohikiitävyydessä jää hetkelliseksi eikä välttämättä siirry kellekään eikä millekään ja omenapuiden alla koko elämän raskas paino saa hartiat lysyyn kyyneleet silmäkulmiin ja mietin, että minun mielessäni on todellakin jotakin vikaa. Kun palaan kotiin makaan sohvalla ja kuuntelen radiota jossa jokainen toivebiisivalinta on loputtoman melankolinen eikä elämän kauneimmatkaan hetket ole muuta kuin harso loputtoman puutteen murheen surun päällä ja avaan oluen.

Kauan katsoin
katsoin ja ajattelin