Juttuja tulee ja menee

Eilen aloin miettiä että yks kerrallaan kaikki kuolee pois mun elämästä jos oikein vanhaksi elän, ja elin sitten mihin ikään tahansa niin oma kuoleminen pitää ainakin sietää ja kestää, tuskin se äkkiseltään kivuttomasti yllätyksenä tulee vaan jonakin riuduttavana ja puuduttavana ja uuvuttavana katalana tautina. Miks mä tämmösiä taas mietin, se mielen kurina ja murina yrittää uhkaavasti nostattaa ahdistuneita tuskastuneita aaltoja pintaan. Ja niin hyvin kun meni silloin kun meni, joskus, kai, onkohan siitä jo pitkäkin aika, minne aika vilahtaa ja miksi jonakin aamuna sitä vaan herää onnettomana eikä saa sitä peittoa päivä(viikkokuukausivuosi)kausiin päältään pois vaikka kuinka potkii ja ulisee. Uli-uli uijuijui.

Kämmpiksellä tuli bänät sen epästabiilin tyttöystävän kanssa, suhde oli kiero ja kimurantti ja kaksinaismoralistinen, enkä ole pahoillani mokoman päättymisestä, mutta oleellisempaa on Kämppiksen pahoillaan olo ja kurjalta tuntuu katsoa kun toinen kärsii. On kamalaa tulla jätetyksi, ja vaikkei se jättävänkään osa aina kovin herkullinen pulla kahvitassiin kastettavaksi ole niin tutumpi ja ennalta päätetty pulla sentään kuitenkin toisin kuin jätetyn kouraan jäänyt kylmä kova luu. Ei ole ihmissuhteet helppoja ja se suru mitä niiden kanssa kokee on kyllä niin karmaisevan kivuliasta, etten tiedä olisiko sittenkin parempi ilman. Viime yönkin itkeä tihuuttelin taas tuntikaupalla K:n takia, en voi sille mitään että jo pelkkä ajatus siitä miehestä viiltää sydäntä syvältä aina vaan vaikka mitenkä on, en pysty valehtelemaan itselleni ja sydän haluaa mitä haluaa, miten kliseistä ja miten typerryttävän totta.

Ja sitten suurin osa ihmisistä taas ei pääse koskaan kovin syvälle ihon alle, ne vaan hipaisee ja koskettaa ohi mennessään, joskus hyvin tärkeälläkin tavalla ja merkittävän tuntuisesti, mutta muutama hetki myöhemmin ovat vain muistoja, katoavat kepeäsi takavasemmalle. Vähän kuin työkaveri, jonka kanssa jakaa työpaikan vuosia, puhuu joka arkipäivä käy lounaalla lähtee kaljabaariin töitten jälkeen pui sitä pui tätä ja kun työsuhde päättyy on hetken tyhjä olo että mitä häh ja sitten se vain unohtuu. Tulee uudet työkaverit ja uudet kaljabaarit ja vaikka olisikin kiva että se vanhakin olisi siinä, niin ei se varsinaisesti särje mistään, se poislähtö.

Tavallinen Mies on tätä suurinta osaa ja minun sydämeni on ehkä teflonia, kovaa ja heijastavaa ja naarmuuntuneena huono lämpiämään, polttaa vaan karrelle ja rumaksi ja paskaksi kaiken.

Nollat taulussa

Tavallinen Mies ostaa mulle lahjoja, koruja ja pieniä pehmoleluja, voi hyvänen aika ja onhan se söpöä mutta en mä enää ehkä jaksa tai tarvii moista, se tuhlaa romantiikkaa ja haluaa koskea koko ajan ja mä tietenkin väistän ja hermostun. Aina tää menee näin: kun toinen haluaa mä juoksen karkuun ja kun mä haluan toinen juoksee karkuun. Onko edes olemassa mitään tasapainoisia suhteita joissa kummankin halut kohtaavat ja saavat tyydyksensä? Kerron ja alleviivan sydämeni olevan kiinni K:ssa, kiinni ja lujaa ja että en pysty tarjoamaan rakkautta en vastaamaan kaipuuseen en sulamaan sen syliin, ja se kuuntelee ja ymmärtää ja katsoo minua murheellisena enkä mä voi kun silittää sen päätä ja sanoa että olen pahoillani ja ymmärrän jos se ei halua enää nähdä, mutta haluaahan se koska ei sillä ole tässä kuin asioita voitettavina, seksiä ja juttelua ja kohisten kasvavaa itsetuntoa, mitä siitä välittämään jos syksyllä on sydän tohjona. Mitäpä sitä niin, mietin mielessäni koska tämä hetki on aina tärkeämp kuin tulevaisuuden minät ja murheet, antaa jokaisen tehdä omat virheensä ja elämä ilman sydänsuruja onko se elämää ollenkaan, onpahan ainakin tarina kerrottavaksi.

Mulla on ikävä K:a, haluaisin silittää sen poskea ja hiuksia ja painaa pääni sen rinnalle, ottaa sitä kädestä kiinni ja suudella, nojata siihen penkillä ja kertoa että kaikki sujuu kyllä ja onnistuu, ei ole hätää minä kannattelen meitä kumpaakin minä suojelen sitä kaikelta mitä ikinä voikaan vastaa tulla, minun rakkauteni kantaa yli minkä tahansa kuilun ja rotkon. Hassu juttu tämä rakastaminen, kaiken se kestää ja kärsii ja jaksaa loputtomiin jatkuu loputtomiin, haalistuisi ja hiipuisi edes siedettäväksi kytemiseksi kaminan perälle niin että joitain roihuja voisi syttyä toisaalle.

On kesä ja mun tekee mieli seikkailla kaupungilla ja niin mun pitääkin tehdä ja mun pitäis tehdä niin ilman K:a jotta vastaan voi tulla uusia ihmisiä ja uusia tarinoita, jokainen vastaantuleva ihminen voi viedä mut askeleen kauemmaksi rakkaudesta ja kaipuusta ja se on ainoa mahdollinen suunta edelleen ja vieläkin vaikka vastentahtoisesti sinne kuljenkin.

Hei tää juttu toimii alkaa helpottaa
uujee alkaa helpottaa
uujee alkaa helpottaa

Murinaa

Kohta jo kaksi viikkoa on jatkut levottomuus ja ärtymys, kiukuttaa ohikulkevat ihmiset ja kaupan kassajonot, uimahallissa lyllertävät vesijuoksijat saunojat alastomat pikkulapset, menkää pois tieltä minä tulen täältä puren huulta ja murisen, sisällä möyryää ja maha on niin sekaisin ettei mikään pysy aloillaan. Reagoin voimakkaasti vatsallani, olen aina enemmän tai vähemmän siitä kipeänä ja turvoksissa tai tyhjänä tai täynnä, aina jotakin ei ikinä vaan, että olis vaan.

K:n tunnelista kajastaa valoa, rahasotkut on kunnossa elämä voi alkaa, polkupyörällä kuntoilemaan aamulla ja päiväksi opistolle puurtamaan, välissä lounas illalla kaljaa. Saatan jopa saada rahojani takaisin, tämä sijoitukseni kantaa nyt hedelmäänsä muttei se huolellisesta viljelystä huolimatta kasvanut alkupanostaan suuremmaksi, eihän sen annettu kasvaa vaikka minä olen vieläkin sitä mieltä että tästä olisi tullut vittu kaikkien aikojen aarniometsä jos se toope olis nähny metsän puilta. Iltaisin se tulee mun ikkunan alle vonkuamaan tuu pihalle tuu ja mä meen kun en osaa sanoa ei enkä haluakaan ja täähän on kohta taas tätä aina samaa, minä juoksemassa se viheltämässä. Mut mä oon rauhassa ja kihisen, pahaenteinen rauha ennen myrskyä ja huitomista, mä hyrrään matalalta kumisten ja kehräten.

Kehräten lähden myös Tavallisen Miehen petiin viikonlopuksi. Se ravaa kaupoissa ja raportoi mulle löydöistään, menin möläyttämään että margaritahan se on ihana drinkki niitä kun saisi ja saamani pitää, tequilaa ja sheikkeri ja mitä sitä tarttee, etikkasipsejä muuten vaan huh hah hei ja rommia pullo. Mä oon rauhassa ja annan sen touhuta, mitäpä minä siitä ja miksi en nauttisi kun toinen tahtoo passata, mä voin vaan maata retkottaa päissäni kesäisessä kaupungissa ja se pitää huolta, tykkää ja tahtoo ja seuraa minne mä vaan keksinkin kulkea, mä oon ihmeellinen ja eläväinen ja aina täynnä ideoita pussillinen pähkinöitä purtavaksi seikkailuita koettavaksi.

Ja mä hyrisen ja murisen ja odotan myrskyä, täytän itseäni ehjäksi ja vahvaksi ja häijyjä ajatuksia liikkuu mielen perukoilla pienillä tassuilla hännät antenneina, mä voin mitä vaan ja haluan mitä en saa.