Luottamus

Kääntelen sitä huolten mattoa huolellisesti puolelta toiselle, pesen ja hinkutan saadakseni esiin eriväriset raidat ja kuviot kunnes pesuvesien huuhtouduttua sieltä paljastuu paljaana se perimmäisin pelko: naurunalaiseksi joutuminen, kasvojen menettäminen. Onko näin, että siinä se on puhtaimmillaan? Että minä pelkään luottaa ja heittäytyä, koska pelkään paitsi saavani siipeeni niin etenkin joutuvani naurettavan asemaan, että jos minä täysillä rakastan ja luotan ja nautin ja olen onnellinen ja sitten paljastuukin että toinen on vain leikkinyt, niin minähän siinä olen sitten se narri.

Sillä tämä kai siellä taustalla tuijottaa: pelkään paljastaa herkkiä paikkojani, koska pelkään ettei toinen välitä, ja pelkään ettei toinen nauti minusta yhtä paljon kuin minä toisesta. Mietin homomiesten kanssa naimisiin menneitä naisia ja elostelijoiden kanssa suhteissa olleita, eikö pahin tunne ole tunne vedätyksestä miksen minä huomannut ja se, ettei huomaa, sehän liittyy luottamukseen. Luottamisessa on kyse uskon hypystä, eihän mikään takaa että toinen ei tee pahaa tai että toinen käy läpi samoja tunteita kuin itse, on vain luotettava, otettava annettuna se rakkaus ja nautinto ja hyvä, että minullekin kuuluu tämä hyvä, ja jos sellaisesta tulee tipautetuksi niin olonsa tuntee läpikotaisin hölmöksi, häväistyksi ja ilkutuksi, nimenomaan ilkutuksi ja pilkatuksi, ivatuksi nauretuksi.

Tässäkö se on se perimmäinen pelkoni? Että minulle nauretaan? Että sormella osoitetaan hei kaikki katsokaa tuota, katsokaa miten typerä se on?

Palaa monenlaiset koulukiusaamismuistot mieleen.

Pidetään hauskaa ja dokataan vaan
pelataan korttia munasillaan

Lista huolista

Asioita joista olen huolissani tänään ovat muun muassa seuraavat, ei-hierarkkisessa tai muussakaan tärkeysjärjestyksessä olevat jutut:

Alzheimerin tauti. Mitä, jos kroppa toimii mutta mieli alkaa tipahdella matkaan. Myös dementia huolettaa ja toisaalta MS-tautien kaltaiset kehon tuhoavat mutta ajattelun säästävät taudit ja näiden kaikkien yhdistävä tekijä on pelko oman hallinta- ja kontrollikyvyn menettämisestä, muiden armoille joutumisesta. Entä, jos eutanasia ei ole mahdollista vielä vuosikymmeniin, entä jos joudun kokemaan nöyryyttävän vanhuuden ja entä jos itsemurhaan ei ole olemassa helppoja keinoja vielä silloinkaan (jos siihen nyt koskaan on, uskon elämänhalun olevan jotakin sellaista joka puree lujaa kantapäästä vielä silloinkin kun varsinaista janoa ei enää koe, hengissäpysymisvietti on uskoakseni lopulta tajuttoman luja).

Että K jättää minut. Että se kyllästyy, rakastuu toiseen, väsyy minuun, löytää paremman. Että en riitä, en kelpaa, en ole tarpeeksi. Näille laduille laskettelemaan läksiessäni muistan myös ensimmäistä kertaa elämässäni tuntea mustasukkaisuutta sen entisistä kumppaneista. En niin, etteikö kumppaneita olisi saanut olla vaan pikemminkin pelkona vertailusta, kaikki ne ovat kuitenkin kauniita ja ihania ja helpompia ja mukavampia kuin minä, enkä aikani näillä suksilla sivakoituani keksi enää yhtään asiaa joka minussa voisi olla rakastamisen väärti.

Hulluus. Entä jos olenkin masentunut/paranoidi/bipolaarinen/uupunut/sekaisin kuin seinäkello, entä jos minussa on jotakin ihan vääjäämättömästi pielessä enkä enää jossain vaiheessa osaa pukea normaaliuiden naamiota kasvoille vaan pimahdan keskellä arkista aherrusta ja menetän autonomiani, joudun edunvalvonnan ja lääkäreiden ja kasvottoman viranomaisrattaiston hampaisiin tuusannuuskaksi jauhettavaksi.

Työt. En taida osata mitään sellaista, mistä välittäisin kovinkaan kummoisesti, enkä keksi mitään sellaista, mistä välittäisin tai mitä haluaisin ja mitä voisin koettaa tehdä työkseni. Tämä linkittyy osittain listan edelliseen kohtaan sillä pelkään, että en ole todellisuudessa edes työkykyinen vaan minun pitäisi olla jossain huoneissa piirtelemässä mielialakarttoja paperille. Tähän liittyy myös ahdistavan puristava pelko loppuelämästä joka on ahdistusta päivästä toiseen, että en koskaan onnistu olemaan muuta kuin surullinen arkeni äärellä.

Maha. Jospa kaikki sisäelimeni vetelevät viimeisiään ja minulla on rasvamaksa ja diabetes ja orastava sydän- ja verisuonitautien kirjo joka on seurausta epäterveellisistä elämäntavoista ja nuorempana harrastetusta holtittomasta dokailusta joka palaa vainoamaan ja kostamaan vaikka nykyään istun lähinnä kotona sohvalla ykköskalja kädessä. Ja jospa tämä on harhaa ja dokaankin yhä kuin pulsu-petteri vailla käsitystä kulutuksestani ja kaikki liikkumiseni ja muu onkin itsekusetusta, peiteväriä oikeiden karvojeni päälle?

Kissat. Pelkään, että ne elävät vielä vuosikymmeniä ja pelkään, että ne kuolevat kohta. Samalla murehdin raavittua tapettia, K:n allergiaa (ja linkitän sen tämän listan toiseen kohtaan), nousevaa vuokraa, laiskuuttani leikittäjänä, astmaa ja keuhkoahtaumaa sekä parempien kissannappuloiden hintatasoa.

Jouko Turkka antoi näyttelijöille ohjenuoraksi, että ihmistä aina kusettaa panettaa paskattaa tai muuten kehollisesti hiertää jokin jossakin. Kehoani hieroo sisältä päin vääntävä kääntävä oksettavan huoli ja ahdistus, ja jos ei muuta niin naururyppyjen sijaan silmäkulmistani löytää jo nyt hienoiset huoliuurteiden alkiot.

Pömppömaha

Eikä kaikki silti ole helppoa: epävarmuus ja pelot nakertavat reunojani eivätkä päästä kädestä irti, se olkapäällä istuva kuiskii kuinka ruma olen kuinka kauhea maha minulla on kuinka kukaan voisi minua haluta kuinka muka, ja välillä sen sanat tuntuvat ihan järkeenkäyviltä ja uppoan pitkiin monimutkaisiis ajatusketjuihin kuinka K ei oikeasti ei kuitenkaan, vaan jotenkin säälistä tai kohteliaisuudesta, ja kun se ei kosketa minua tulkitsen tämän vihjeeksi oikeasta totuudesta, siitä, kuinka ruma ja inhottava kehoni on, kuinka minä en voi kelvata.

Tämä tuntuu niin loputtomalta savotalta tämä päänsisäinen sota omaa kehoa vastaan. Se ei ole koskaan ollut kelpaava vaikka kuvista olisi katsonut mikä vain bambi takaisin, aina on ollu liikaa tai liian vähän, aina peilistä on näkynyt roikkuvaa pömpöttävää kiristävää puristavaa ja aina muilla on ollut paremmin. Hiljainen sota häiritsee kaikkea elämää, se saa kesken seksin kaiken tuntumaan ällöttävältä ja väärältä koska minä olen ällöttävä ja väärä, se saa sanat teräviksi ja kyynärpäät koviksi ja olettaa aina ja kaikkialla kaikkien näkevän miten ruma ja inhottava olen, pelkäämään torjuntaa ja satuttavia sanoja ja etsimään piilomerkityksiä kaikesta sanotusta.

Ja tästä on niin vaikea puhua ääneen koska tämä on niin typerää, omasta mahastani navastani puhumisen sijaan vaikenen asiaa kuoliaaksi mutta käytän samalla tunteja päivästäni päänsisäiseen navankaiveluun kuitenkin. Murehdin elämäntapojani vaikka samaan aikaan todellisuudessa menen nukkumaan ennen kymmentä, käyn hikiliikkumassa tunteja viikossa, poljen ja kuljen ja syön monipuolisesti mutta liikaa ja väärin ja miksen onnistu, miksi tämä on muille helppoa ja minulle se vaikea pala, miksi minun kehoni on taipuva pehmeyteen ja pömppöyteen ja miksi minä sain ne liikakilot korkojen kera mieltä sairastaessani, miksi en tehnyt sitä ja tätä ja tuota toisin, miksi ja miksi.

Nämä ovat niitä taisteluita, joita monien silmien takana käydään. Muiden kohdalla se tuntuu tarpeettomalta, omalla kohdalla ansaitulta vääjäämättömältä pakolta. Miten voin ikinä rentoutua toisen syliin ja rakkauteen, jos en saa rauhaa ja armoa itselleni, lupaa nauttia itsestäni?