Kesäheinä

Oon niin rakastunut ja onnellinen että päivät tuntuvat pehmeän lämpöisiltä sadekelilläkin ja iltaisin kun puhelimeen kilahtaa rakastan sua sykkii sydän vimmaisena rintakehää vasten puhtaasta ilosta riemusta rakkaudesta.

Vietettiin jokseenkin täydellinen juhannusaatto yhdessä vieraassa vaikeassa kaupungissa johon solahdettiin sekaan kivutta täysin samalle aaltopituudelle taivaan lyödessä tulta ja eläimiä ja lintuja ja kaiken elämän yhteyttä, voimakasta psykedeliaa ja seksiä ja pulppuilevaa naurua, henkinen koti.

Lupasin, etten koskaan enää mitään pyydä en vaadi jos tämän miehen saan. Onni asuu hymyissä, sylissä, lämpimässä katseessa, kesäsateessa, linja-autoissa ja junissa, valomainoksissa, puistonpenkeillä, Lidlin halvassa erinomaisessa siiderissä, lähiöissä ja kumipohjatossuissa, hyväilevissä käsissä hyväksyvissä käsissä rakkastuneessa hymyssä.

Haluan vaalia tätä koko elämäni, kasvaa hyväksi helläksi rakastavaksi kiltiksi ymmärtäväksi lempeäksi kumppaniksi joka ei koskaan päästä kädestä irti.

You're going to reap just what you sow

Surinaa

Mietin usein (vai harvoin vai välillä) onko asiat joita teen sellaisia mistä pitäisi olla huolissansa, olenko jotenkin hyvinkin epänormaali vai nimenomaan epänormaali eli jonkun tavanomaisen normaliteetin ulkopuolella tai reuna-alueella kulkeva juuri siksi että en koe sitä normaalia tarpeelliseksi ja omakseni, ja että ei sitä mitenkään erityisemmin tarvitsekaan omaksensa kokea, että ei ole vaaraa ei hätää vaikka elää elämäänsä jotenkin toisin. Että onhan sitä kaikenlaista tallaajaa, omat valintani ja ajautumiseni ovat melko minimaalista aallokkoa melko minimaalisen lasin pinnalla, ja jos joillakuilla ei ole tätäkään vähää niin miksi minun tässä pitäisi oloni epätavanomaiseksi tuntea?

Muistan kuinka ex-heilan veljen lasten äiti ääneen sanoi että eikö minua kyllästytä, enkö halua jotain muuta ja vieläkin se kalvaa, olen loukkaantunut tai ehkä äimistynyt siitä kommenttista vuosienkin jälkeen. Silloin (jo) nyyhkin K:n perään ja hän oli saanut esikoisensa, ymmärrän että maailmat olivat etäällä toisistaan mutta silti. Että minun elämäni ja tekemiseni ovat hänelle jotain sellaista, josta voi todeta että eikö sinua kyllästytä. Juu, minun tekee edelleen mieli juoda kaljaa, edelleen tekee mieli polttaa savut sieltä toiset täältä, käydä kapakassa puistossa pihalla ja kadulla, ei edelleenkään kiinnosta perhe ja vakiintuminen ja työt ja unettomat yöt. Että niin, ei kiinnosta ei kyllästytä, eikä biologinen kello tikitä. Enkö vain kuule sen kuminaa vai eikö se vain kaikille kumaja?

Ja sitten taas, voihan olla tosiaan että pitäisi saada se joku roti, ehkä elämä valuu tässä jonnekin ja sen pitäisi valua jonnekin muualle, että vielä tulee rottinkikeppiä niskaan itku pitkästä ilosta, lasku korkojen kera ja rangaistus, luterilaisuus ei jätä rauhaan eikä ajatus ankeudesta kärsimyksestä korkeimman kruunun kirkastajana. Loputon arpominen näin vai noin, niin vai ei, vaikeus hahmottaa edes niitä vaihtoehtoja saati aavistustakaan siitä mihin sitä jaksaisi viitsisi vaivautuisi tarttua.

K kuiskaa korvaan rakastavansa, enkä minä tiedä miksi pitäisi olla muuta. Voi kun uskaltaisin olla tässä tilanteessa kokonaisemmin, ilman kaikkia näitä alati kalvavia epävarmuuksia ja pelkoja ja aivojen loputonta surinaa. Antaisit suitsien löystyä, kehon ja mielen nauttia.