Loppukuu

Kaiken tempomisen keskellä unohtuu välillä, kuinka tasaisista hyvistä terveistä asioista elämä kuitenkin koostuu suurimmaksi osaksi. Minä käyn uimassa aamuisin, minä jaksan herätä joka pirun arkiaamu 5.30 piippiippiip, kello kiinni pese hampaat vaatteet päälle äkkiä ulos odota bussia. Joka aamu nouseminen on vaikeaa, muttei niin vaikeaa kuin sinä vuonna, jolloin aamuisin jouduin heräämään vähintään puoli tuntia aiemmin kuin olisi tarvinnut, jotta varmasti ehdin itkeä tarpeekseni ennen kuin oli pakko lähteä töihin. Kuinka piipussa sitä ihminen voikaan olla, ja kuinka paljon silti tehdä ja suorittaa, mekaanisesti rutiinista toiseen, tehtävästä tehtävään ja rastilta toiselle. Suorittamista se kai olikin, mutta oliko se jotenkin erilaista suorittamista kuin tämä nykyinen. Enhän minä nytkään ilokseni siellä uimassa käy, enkä töissäni, mutta toisen tekeminen tukee toista, ja jossain takaraivossa tykyttää että on pakko jaksaa.

Sillä kyllä päivä sujuu kevyemmin sen uimisen jälkeen, kyllä se käynnistää jonkinlaisen rytmin ja temmon, joka kantaa jonnekin kello kahden korville, jolloin iltapäivän kahvitauon puheensorina turruttaa siihen arkipäiväisyyden kudelmaansa imien virkeyden ja jaksamisen hiljalleen mukaansa, ja jättää odottamaan kotiinpääsyä. Eikä kotona odota mikään, minä en jaksa sitten enää mitään. Minun rutiinini ja jaksamiseni rajoittuu tähän työpäivään, sen jälkeen on sohvan muotoinen musta aukko, johon laskeudun ja jossa värivalojen ja särisevien äänien kohina tainnuttaa lopulta levottomaan uneen.

Eli en minä joka päivä kapakassa hyppää, joskus olen pitkäänkin pois ja kuljen koti-työ-koti-työ-viikonloppu-koti-työ rataani niin kuin satelliitti omaa yksityistä kiertoansa planeettansa ympäri. En poikkea radalta enkä horjahda, en suo katsettakaan houkutuksille enkä peloilleni, minä täsmäkuljen ja suoritan.

Kunnes sitten tulee se päivä, jolloin kesken kaiken bussimatkan värit näyttävät yhtäkkiä kirkkaammilta ja ilma tuntuu kirpeämmältä, pää nousee ammeen pohjalta veden pinnan päälle, ja kaikujen ja äänien kenttä onkin tuhansia asteita syvempi ja vivahteikkaampi kun mitä muistinkaan, ja jokainen ohi vilahtava ihminen (katu, auto, kauppa, kahvila) on valtava mahdollisuus johonkin, ihan kuin lupaus jostakin. Sellaisena päivänä rutiini menee rikki, bussista noustuani en suuntaakaan kotiin tai töihin, en mene kauppaan enkä kioskille, uimahallin seinät kumisevat tyhjyyttään ilman minua eikä herätyskelloa viritä kukaan soittamaan aamuksi. Minä astun suoraan siihen kaiken pinnan alla sykkivään virtaan joka huutaa ja vie mukaansa, jalat vievät sinne itsestään enkä minä vastustele, sillä miten niin kiihkeän kiinnostavassa maailmassa aikaansa voisi käyttää hetkeäkään niihin arkisiin ja rutiininomaisiin asioihin joiden taustalla pakko tykyttää punaisena suonena aivokoppaa vasten.

Tällä hetkellä olen jossakin välimaastossa. En vielä pinnan alla, mutta en päälläkään. Tuntuu, että jossain lantion seudulla on kypsymässä päätös ja muutos, ja minä seuraan sitä vielä arkana, sillä itseeni olen pettynyt elämässäni eniten.

Ahdistusta

No näin nyt sitten sen Pörröisen. Kai se jokseenkin niukasti moikkas, ei se sanaakaan vaihtanu mun kanssa (istu toki eri pöydässäkin), ja lisäksi se oli liikenteessä sen tyttöystävänsä kanssa. Ahistaa. Ahisti aika paljon, että noh ääh onkohan se sille kertonut. Sitten alko ahistaa, ja se tässä ahistaa vieläkin, että voi vittu näinkö tämä homma nyt sitten menee, että se ei enää ikinä vaan puhu eikä ota kontaktia muhun, että jos sitä jossain näkee niin se menee ohi tai ei ainakaan halua olla samoissa paikoissa missä minä, eikä jutusta vaan mun kanssa ollenkaan.

Miks tällasissa hommissa miehet on aina niin helvetin hankalia ja vaikeita? Miks se on aina naisten syy, jos jotain enemmän tai vähemmän vahinkoja/epämääräsyyksiä/panemisia tapahtuu? Miks se tuntuu siltä, niin kun se olis vaan mun syy, ja niin kun se syyttäs mua? Mä ymmärrän morkkiksen ihan tosi hyvin, kyllä mä tajuun että hamoja sattuu ja että niiden kanssa pitää sitten aikansa saada haavojaan nuolla, mutta pitääkö siitä sen toisen osapuolen niskaan vyöryttää syyllisyyden taakka, jättää se toinen yksin koko asian kanssa, pestä kädet ja elämä siitä pois? Vai onko se tosiaan niin, että mä vaan kuvittelen koko syyllistämisen ihan itse, perustan sen tasan siihen, ettei se puhunu mulle mitään. Entäs jos sillä onkin niin syyllinen olo, ettei se voi.

Mutta kun se tuntuu niin ääripahalta, se tuntuu halveksunnalta mua kohtaan!

Musta tuntuu, että mä oon ollu ihan vastaanalaisissa tilanteissa jo aiemminkin niin, että ite oon ollu lähinnä fiiliksellä että jasso tai voi vitun vittu, mutta suhtautuminen sinänsä seksuaaliaktien kohteena olleeseen ihmiseen ei oo muuttunut. Miten se vois muuttua? En oo juurikaan pannu sellasia tyyppejä, joista en olis jokseenkin tykänny tai jotka ei ainakin sillä hetkellä olis tuntunu ihan miellyttäviltä sälleiltä, miten se seksi siinä välissä sitten vois muuttaa tätä fiilistä? Kundeilla se taas tuntuu nimenomaan muuttavan. Että sitten pitää jotenkin kiemurrella tai vältellä tai jotakin muuta vastaavaa vammailua harrastaa, jos joko ensin on vongattu ja saatu, tai puolivahingossa samaan sänkyyn seikkailtu. Ajattelee vaikka sitä Beetä, eipä oo paljon siitäkään kuulunu kesän jälkeen, ja niin perkeleen paljon kun sekin jakso sillon olla yhteyksissä. Ja senkin kanssa me nyt sentään ollaan kamoon nussittu tai ainakin minä oon sitä imeny vaikka ja kuin usein. Että mitä helvettiä nyt sit taas äijät?

Vai tulkitseeko ne sen mun jasso-fiiliksen niin, että nyt mä oon haluumassa suunnilleen naimisiin, tai oon jotenkin tositosi ihastunu rakastunu lääpällään vonkaamassa lisää aina vaan, ja että sen takia pitää sitten samoin tein ottaa etäisyyttä etten mä vaan sitten kuvittele jotakin romanttista kuutamosiltaa meidän välille.

No en oo kuvittelemassa, en oo mikää pikkulikka enää (en tiä oonko koskaan ollukaan tuossa mielessä), enkä mä ala mikskään riippakiveks kenenkään lahkeessa. Se, mitä mä haluaisin on, että kaveruus voi jatkua aivan normaalina. Tiättekö, se sellanen missä ihmiselle jutellaan ja sen kanssa on kiva olla ja olo ei ole tukala joka saatanan sekunti. Mikä perkele siinä on aina niin liikaa vaadittu, että joku pirun välttelyleikki pitää synnyttää.

Vai kuuluuko seksin synnyttää muuri ihmisten välille? Onko se niin, että se vaan ei voi olla harmitonta hupia ilman joko a)rakkautta b)katumusta.

Enkä mä edes oikeasti tiä onko tässä tällä kertaa olemassa mitään draamaa. Ehkä se Pörröinen ei halunnu sen kummemmin ottaa kontaktia, koska se tyttöystävä oli siinä. Ehkä sitä hävettää. Ehkä se miettii samanlaisia asioita kun minä?

No eikä mieti. Kun saiskin tietää mitä toisten päässä liikkuu.

Lisäks kävin niillä treffeillä sen Porkkanan kanssa. Ne meni hyvin, pystyi jutustamaan niitä näitä ja pohtimaan asioita, ei ollu vaivaantunutta eikä kiusallista olla sen kanssa. Mut minkäänlaista osviitaa en kyllä saanu siitä, että värähtääkö sillä mun suuntaan vai ei, ja että mitenkä tuota oma laita on myöskään. Tavallaan kiinnostaisi kyllä, tavallaan tuntuu että tässä eteneminen vaatis mun puolelta kauheesti eforttia, että mun pitäs jaksaa taas olla se pikku marakatti hauskuuttamassa ja pyytämässä sitä jonnekin. Pyytäispä se mieluumin mut johonkin.

Voi huokaus. Ahistaa niin, että tuntuu siltä niin kun vatsan peitteiden alla liikkuis joku hännäkäs ja kyhmynen asia, joka pyrkii ylös ylös ylös henkitorveen - vai olisiko ruokatorveen, torvi - ja että pakokauhu on vaan pienen pienen verhon takana vaaniskelemassa ja odottamassa hetkeä, jollon mä en pysty enää pitään sitä siellä verhon takana vaan se hyökkään mun päälle ja ylitse.

Mun tekee mieli juosta pakoon.

Kuumottaa

Vaikkei vielä kaduta niin vähän jo kuumotaa toi edellinen kohtaaminen Pörröpäisen kanssa. Ohi mennen näin sellasen KingKongin, joka oli tulossa sen luota ja kommentoi vaan että Pörrön tyttöystävä oli pirun vihasella tuulella kun samoin tein käski sen painua helvettiin. Että joku riita niillä meneillään ja näin.

No eihän se luultavasti minuun liity. Vaikea ymmärtää a) että miks Pörröpää ikään kun "tunnustais" yhtään mitään b) miks se kertois ylipäätään tyttökaverilleen jostakin satunnaisesta hässimisestä tai c) miten tässä nyt olis jollain muulla tavalla voitu jäädä kiinni. No jo kuulostaa tosi roistolta puhua jostakin kiinni jäämisestä tai tunnustamisesta, voi apua. Kuumottaa, että jos se nyt syystä tai toisesta on avautunu tyttökaverilleen tuosta kohtaamisesta, niin onko se avautunut siitä kokonaan vai osittain (lue: onko mun nimi mainittu), ja että miten se sitten vaikuttaa niiden suhteeseen. Kyllä olis hyvin erikoinen olo olla jonkun toisen pariskunnan riidan lähde. Erikoista on myös se, että tavallaan ei kovinkaan paljoa huoleta omasta puolesta, että jos koko asia tulee julki ja ilmi, enemmän tuntuis hiukkasen verran jännittävältä nähdä, miten siihen ihmiset regois. Mä ikään kun maalaan itelleni jo repliikkejä ilmaan, joilla kuittaan tuon homman, vaikka se todellisuushan iskis sitten kuitenkin aika lujaa päin naamaa märällä rätillänsä. Tilanne ei olisi oikeasti kiva eikä toivottava.

Emmä usko kuitenkaan todella, että kyseinen riita liitty muhun millään muotoa mitenkään. Enemmän ehkä uteloittaa, että millaset fiiliksen Pörröisellä ystävälläni kaikin puolin on, eli että meneekö sillä tovi mua vältellessä, vai onko tilanne kuitattu kintaan heilauksella.

Jotta en ois jääny liikaa tuota vatvomaan, niin törmäsin siihen poikaan, jolla on porkkananpunainen tukka taas sattumalta, ja nappasin sen mukaani jatkoille hatsia polttamaan. Heila väitti, että se Porkkanainen yritteli mua yöllä, että sen mielestä se yritti pokata mua. Heila ei ikinä huomaa tollasia, se on niin sokee kun ihminen voi olla tuommosiin isku-pokaus-lämmittely -kuvioihin, eli vähän kuumottaa sekin, että olisko se tosiaankin sitten se ihanan ihana Porkkanainen voinu yrittääkin jotakin.

Tästä innostuneena sovin puolihuolimattomasti treffit sen kanssa tulevalle viikolle.

Onkohan kaikki hommat menossa hippasen verran sotkuun taas?

Minä ja muut

Oon sikäli tärkee kulttuuripersoona, että saan aika paljon kutsuja erilaisiin tämän kaupungin ja monen muun tahon järjestämiin kinkereihin. Yhdet tällaset kinkerit oli vähän aikaa sitten, kumosin alkumaljoja sellasta tahtia, että olin täysin päissäni jo joskus ilta seittemältä. Pari alkujännitykseen juotua viskiä autto kyllä asiaa, kiitos Naapurin, jota treffasin ennen bileisiin lähtemistä. Tai bileet ja bileet, pukukansa siellä karkeloi viinilasit tassuissa, minä könysin pitkin tarjoilupöytiä viinit nassussa. Hihhiih.

Jatkettiin työkavereitten kanssa fiinin kalliiseen Aikuisten Kapakkaan ottamaan parit, yhdellä niistä oli tosi ihana ulkomaalainen hanikultsi mukana, se teki meille taikatemppuja ja viihdytti muutenkin. Salaa vähän kuolasin sen perään, toisen onni on ihanampi tietenkin, kun sen toisetkin huomaa. No lähin siitä sitten kuitenkin jo tosi ajoissa, ennen puoltayötä tallaamaan kotia kohti, mutta aattelin huviksi ja haitaksi katsastaa miltä meno näyttää kantakapakissa valomerkin jälkeen.

Se näytti Pörröpäältä.

Valomerkkihän ei aina tarkoita suinkaan sitä, etteikö alkoholia voisi vielä saada, ja pörröinen pupuseni se tykkää juottaa minulle milloin mitäkin, joten shotin nappasin nassuun ja kyseisen kollin kainalooni, se kun pyysi mukaansa kotiansa käymään. Siellä juotiin vodkaa ja kaljaa, poltettiin tupakkia ja kuunneltiin jotakin mitä nyt lienee musiikkia, ja seuraavan kerran kun havahduin, niin tämä kaveri oli lähestulkoon rystysiään myöten mun sisällä. Voi huhhuh.

No olihan se aika ihanaa ja hauskaa, Pörris on kuitenkin sellainen spesiaali-ihastus, jonka näkeminen (saati tällanen kokeminen) ilahduttaa yleensä aina. Heräsin aamulla vaatteitta sen vierestä, se nukku pienellä kerällä viltin sisällä niin söpösti, että sydäntä särki  kattoo sen unista liikehdintää ja miettiä, että tästä mä lähden ihan justiinsa pois, mä en voi jäädä vaikka haluaisinkin, ja voi että mä niin halusin jäädä. Mä olisin tahtonu, että me oltais voitu herätä siitä kippurasta yhdessä, käärii savukkeet ja kattoo kattojen ylle nousevaa aurinkoa (voi että se paistaa kirkkaasti pitkästä aikaa, tää jatkuva sateisuus tekee siitä niin harvinaista herkkua, että mä en osaa oikeen keskittyy ees muuhun kun pölypilvien tanssiin näppäimistöllä), ja ehkä hakee jokunen olut lievittämään joko liian raskasta krapulaa tai muuten kolhiintunutta henkistä puolta.

Ei tosin Kattimatista enää, Pörröpäähän ei enää asu sen vieressä.

Niin kun oon sanunu useemman kerran jo aikasemminkin, niin aamut sen pojan kanssa, tai kai se pitää myöntää että miehestähän tässä on kyse, ei se nyt ihan toista kymmentään tai edes kolmattaan käy, kyllä se menee jo neljännen puolelle, ja sinnehän mäkin oon siirymässä ihan vaan muutaman vuoden päästä voi apua, ikäkriisi on ihan toden todella iskemässä päälle, tai iskenytkin jo, siitäkin puhuttiin yöllä yhdessä - Pörröisen poikakin kun on jo kymmenen vuotta vanha. Minne se kaikki aika katosi, sehän oli ihan justiinsa vasta parivuotias. Mutta se mitä olin sanomassa ennen harhautumista jälkipolven poluille oli se, että ne aamut mitkä oon sen miehen kanssa viettäny, on ollu monella tapaa parhaita mun elämässäni, se kaihoisuuden ja rikkinäisyyden tunnelma on aivan vertaansa vailla olevan kipeen kaunista, niin herkkää, että kun mä sitten laitoin tossuja jalkaan ja suljin oven perässäni ajaen hissillä vilisevän kadun ja kaupungin sykkeeseen (helvetti kun ihmiset on aikaseen liikkeellä), niin mä en olis mitään halunnu niin paljon kun palata sen viereen takasin kippuralle viltin alle pakenemaan sitä kaikkea pois.

Ja kyllä mä tiedän senkin, että tämä oli taas yksittäisen ainutlaatuinen kohtaaminen, emmä voi soittaa tän työpäivän jälkeen sille että moi murunen, voinko palata sun viereen. Ei se vaan toimi niin, eikä sen kai pidäkään, poislähteminen oli valinta vaikkakin pakon sanelema sellainen. Mä luultavasti nään sen seuraavan kerran viikon, parin, kuukauden päästä, sillon se moikkaa ja ehkä vinkkaa silmää, ehkä istuu toiseen pöytään tyttöystävänsä kanssa tai pyrkii välttämään kontaktia kokonansa, tai on niin kun ennenkin eli ei sen kummemmin, kuten en minäkään. Eihän me mitään eilisen tuttuja olla.

Lisäksi mä haisen niin paljon tupakalta, että haistan sen itekin, ja mua hävettää olla täällä näiden ihmisten keskellä kun vainottaa mitä ne huomaa tästä olotilasta, tai näkyyköhän se kaikille jo päällekin päin mitä mä oon tehny, missä mä oon ollu ja kenen kanssa, miten mä oon taas ryypänny aamuyöhön välittämättä seuraavan päivän velvotteista tuon taivaallista kun kerran päätetyötä teen. Pitäisköhän mun mennä kauppaan ostaan uus paita. Mähän sen voisin tehdä, mähän saan kuukausipalkkaa niin kun muutkin aikuiset, ihan oikeeta palkkaa jolla voi noin vaan ostaa poksista keikkaa matkan tai paidan tai vaikka kengät jos siltä tuntuu, eikä tili itke hoosiannaa seuraavaa puolta vuotta ollenkaan. Missä vaiheessa mä lipsahdin tällaseen elämään, ja unohdin muuttaa muunkin elämän tätä vastaavaksi? Miten parhaat asiat elämässä sotii niin rajusti yhteen muiden normien ja vaatimusten kanssa, ja miten aina sitä joutuu poistumaan niistä tilanteista, jossa todellisuudessa oikeasti haluaisi olla vaan sen takia, että joku velvote velvottaa toisaalle.

Koska mä niin haluaisin takasin sen viereen sinne peitteiden sisään, mä haluaisin istuu sen vieressä surullisena ja hiljasena aamuna, ja katsoo kattojen ylitse kaupungin vilinään.