Uni ei edelleenkään tule, ei ainakaan nyt, kun yläkerran narkkarinaapuri päätti pitää jatkot asiaan kuuluvine kilinöineen ja kolinoineen, ja kun jatkovieraat lähtivät kuka tietää minne vai sammuivatko, bailaa sankari yksikseen lauleskelemalla jotakin paskaa. Ja se kaikki kuuluu tietenkin suoraan tänne, eli unen sijaan seuraankin sitten tätä tarinaa. Noh, ei kai aamulla mitään parempaa tekemistä olisikaan kuin nukkua yön valvomista pois, joten voinen venyttää aamutorkut reippaasti puolille päiville ja sillä keinolla hoitaa myös päivän ruokapolitiikan, sillä sehän se on vanha totuus, että nälkä ei tahdo tulla koko päivänä, jos ylös ponkaisee vasta iltapäivän puolella. Tosi kuin vesi hanhen selästä.
Osaltaan valvomiset johtuvat toki edelleen myös siitä K:sta, jota olen nähnyt jo vakiintuneeseen tapaan kertoja jos toisiakin joka viikko, joka viikko samat setit humalassa jossakin kapakassa ja kaduilla, joka viikko samaa odottamista ja kaipaamista ja tilanteen miettimistä, ja joka viikko yhtä vähän etenemistä. Eräs oleellinen elämänmuutos astui voimaan tällä viikolla, K:n suhteen riekaleet on nyt lakaistu kasaan ja laatikkoon ja uusi elämä odottaa, ja sydän syrjällään odotan minä tässä, että miten se mahtaa vaikuttaa meidän kahden suhteeseen. Tai viitsiikö tätä minkään sortin suhteeksi vielä sanoa, kaverisuhteeksikaan, kun alla on vain alkusävelten tapailua ja ekstensiivistä dokailua. Huoh.
Faktahan on nimittäin se, että itse en nyt uskalla tehdä mitään. Koen liian vahvasti, että toinen on sellaisessa tilanteessa, jossa sen pitää itse tilanteensa selvitellä suuntaan tai toiseen ja toimia sen mukaisesti asioidensa kanssa, ja minulla ei siihen soppaan voi olla enempää hämmentämisen sijaa kuin se, mitä olen jo tehnytkin, eli olla olemassa ja seurassa ja kuuntelemassa ja tavoitettavissa ja saatavilla jos ottamista on. Huolettaa, että siihen se jääkin ja jumahtaa, eikä ottamisista ja saamisista sitten tule sen enempiä, sillä niinhän kaikenlaisten kivojen poikien kanssa nyt tuppaa käymään; ne eivät jää enkä minä niitä saa, vaan jumahdan jätkäksi jätkien joukkoon enkä profiloidu Potentiaalisena Naisena. Olen niin spessu, ja meidän spessujen kohtalona on elellä spessua elämää.
Ja näin ollen mietin, pitäisikö antaa tilaa vai olla lähempänä, pitäisikö olla aktiivisempi vai sittenkin vielä passiivisempi, pitäisikö puhua enemmän vai vähemmän, pitäisikö sitä vai tätä. Vai pitäisikö katsella ihan muualle ja pokata joku yhdentekevä kevätheila hetkeksi helpottamaan tai ehkä koko kesäksi ja ehkä löytää joku uusi ja innostava juttu jostakin ihan toisaalta. Meinaan lyökö sitä tässä nyt vain päätänsä seinään paijailujen toivossa, sillä niitähän minä haluan: minä haluan sinne syliin ja viereen ja petiin ja suukkoja ja suudelmia, pehmeitä käsiä vatsoja reisiä selkiä kietoutuneina toisiinsa lakanoissa kodeissa aamulla kahvia radiosta uutisia. Jossen sitä voi saada tästä, täytyy se löytää jostain toisaalta, ja kuinka kauan on kohdallista tuijottaa vain yhteen suuntaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti