Loppu

Musta tuntu aamulla hyvältä kun istuin bussissa ja olin menossa jonnekin ihan minne sattuu vaan hymyilemään satunnaisille vastaantulijoille.

Musta tuntu illalla niin pahalta kun istuin vaan baarin penkissä ja en ollu menossa yhtään mihinkään vaikka joka saatanan sentti mun kropasta huusi että viekää nyt joku mut vaikka roskakoriin tonne pihan perälle ettei mun tarvis enää nähdä yhtäkään satunnaista vastaantulijaa missään.

Miksi mä oon näin helvetin onneton? Mä haluun että tää loppuu, mä haluun ravistaa mun aivon, sen saatanan aivon, sen kaiken pahan alun ja juuren eli alkujuuren pois mun päästä korvan kautta kas näin mä hakkaan pääni verille nyt jotta tämä viimein loppuisi.

Joulu

Ahdistus on vähän tasaantunut, lääkitsin pahaa oloani taipumalla taas kerran PJ:n alle huokailemaan, ja nyt olo on jos nyt ei ihan kymppi niin ainakin jokseenkin siedettävä. Mutta saamaton ja tyytymätön ja laiska. Laiska laiska laiska, laiskottaa niin etten oikein jaksa keskittyä mihinkään enkä saa mitään aikaiseksi. Onneksi ei kai ihan hirveästi tarvitsisikaan.

Vuosi on menossa pahimpaan pimeyteensä, ja samanlainen pimeys se kai sisälläkin asuu. Kaikki on verkkaista ja tummaa, koko sisäinen maailma jossakin plasmatilassa, missä liikkeet on niin helvetin hitaita ettei niitä huomaa kun jälkikäteen suuremmassa skaalassa tarkasteltaessa. Lasken päiviä lomaan ja pyrin välttelemään joulun ajattelemista sillä mutsi hei, en tahdo mennä ko-tiin joten leikittelen ajatuksella jäädä taas tähän kaupunkiin tai matkustaa vaikka naapurikaupunkiin hotelliin lukkojen taakse olemaan ja tuijottelemaan kattoon. En pidä joulusta.

Olo on hiljainen ja sees, mikä pirun sees, seesteinenkö vai seis, stop, pysähdy jo kun kaarre lähenee ja vauhtia on liikaa, kyllä jossain kaiken pinnan alla liikkuu ja kuhisee. Heitän salmiakin suuhun ja katson pihan pimeyteen - vielä muutama päivä, enää muutama päivä, jo muutaman päivän päästä mä oon taas vapaa ja ihan tyhjän päällä tyhjällä päällä.

Paheneva tilanne

Paniikkia puskee. Aivan kaiken allensa syövää pakokauhua, huutavaa repivää kynsivää ahdistusta, joka ei mene pois mene pois mene nyt helvetti pois kun mä luhistun tämän alle jollet nyt jo mene. Oon syöny rauhottaviani ykskakskolmeviis en minä tiedä mutta tarpeeks niin, että olo on toki rauhallinen ja pystyn ikään kuin toimimaan, mutta ahdistus ei ota vain talttuakseen silti vaan mä tunnen kuinka se liikkuu rintalastan alla, koska siinä kohdassa on sen pesä, kyllä ahdistujat sen tietänee kuinka se siinä tarraa kiinni johonkin syvälle ja litistää mun henkitorven ruokatorven koko hela vitun hoidon, ja saa haukkoon henkee ja oksentamaan ja kyyneleet on täysin jossain tuolla kallonpohjan perukalla lukossa pikku paketissa, vaikka voi nekin tulla, eilenkin aloin itkeä kauapan pakastealtaan vieressä. Piti mennä pois, se siitä ruuan ostamisesta, en vaan pysynyt ku siellä on ihmisiä ja liikaa tavaroita ja mistä helvetistä sitä olis edes tietyy mitä haluua, kun ei halua mitään mutta kun ei halua myöskään ei mitään.

Ja mä mietin kun tätä epämäärästä ahistuspaskaa on taas ollu jo pitkään ilmassa, vaikka väliin on mahtunu miellyttävä loma ja kaikki, ja ehkä se loma olikin vaan lomaa omasta elämästä osittain, että onko se nyt pakko sitten jo taas käydä jonku Herr eller Frau Tohtooriksen luona sanomassa että kaikki ei nyt oo ihan hyvin, tai että jos tää on se hyvin miten asioittenkin pitäs olla, niin mää oon sitten vaan jotenkin viallinen koska kohta en enää kestä. Mitä mä en kestä? Itteeni elämääni yhteiskuntaa maailmaa, en oo ajatuksissani niin pitkällä, koska kaikki on tiukoilla solmuilla jossakin, ja ainoo mitä mulla takoo päässä on pakene pakene pakene, joku paha on jotenkin jossakin ihan mun vieressä hengittää niskaan ja mun täytyis päästä sitä pakoon jollakin tavalla. Ja mun pakoreitit kiertyy ikävästi mutta perinteisesti tietynlaisten syö pääs eli päätäpä toi elämäs -kelailuiden ympärille

Oonko taas tulossa hulluxi? Viimeksi kun olin niin sehän se olikin rattoisaa, mut kun emmä jaksa enkä haluu enkä mä ennen kaikkea usko, että kukaan vois auttaa. Mutta kun en mä yksinkään näytä pärjäävän tämän sekasen sisäsotkuni kanssa. Nimittäin täysin sisäinen sotku tää on, ei tämä ole kenenkään muun syy eikä edes välillisesti jonkun tai joidenkin aiheuttama, tai jostain tapahtumasta johtuva. Voi luoja kun oliskin niin kaikki olis niin kovin helppoa koska syy ja seuraus. Mä en ole mikää Rinsessa joka itkeä tuhertaa kun joku ei tekstaa tai ota yhtyettä ja sitten vaikka viiltelis vähän kinttuunsa ku tuntuu tiätteks niin pahalta, kun on niin kauheen turha kaikilee eikä kukaan välitä nyyh sitä on niin yhdentekevä. Vaikka paskanko oikeus mulla tosin mitään tollastakaan on arvostella, vittuuko sillekään sitten voi jos on uliseva muissa roikkuja luonteeltaan, ehkä mun just pitäski olla enemmän sellanen eikä tällanen Suuri Pärjääjä, jolla ei koskaan mene huonosti ennen kun ollaan viimein selkä taas seinää vasten hirttonaru kourassa.

Nyt taitaa olla vähän vaikeet ajat käynnissä. Dear Eki, onx kaikilla tällästä? Oonx normaali? Ps. kuva olis kiva.

Selkiintymättömän äärellä

Se projekti, jonka aloitin kauan kauan sitten, tai ainakin tuntuu että sen aloittamisesta on jo pieni ihmisikä vähintäänkin, etenee vääjämättömään loppuunsa tic-toc-tic naksahdus kerrallaan kuin juna raiteillaan. Aika valuu sormien lävitse, miten tässä näin kävi? Ja ennen kaikkea, miten minulle käy tämän projektin jälkeen, mitä minä sitten teen? Tälläistähän tämä on kuulema juu tämä akateeminen pätkätyöläisyys, projektista toiseen sitä loikitaan kun mehiläinen kukkakedolla surrur surrur unen satujen maata päin. Surisevalla pikkuautolla, sillä nukkumatin vekottimella, sateenvarjo repsikan paikalla suuntaa antamassa kerrankin hiljainen apukuski.

Onko kevääni vapaa ja huoleton, sen kun olisin vaan ja katselisin maailmaa tai edes tätä kaupunkiani, vai päinvastoin, raskas ja tukala ja ainainen pelko persiissä kytemässä tuli hännän alla selkää puskemassa. Kyllä elämä kantaa, ne sanoo, katsohan taivaan lintuja kun eivät ne kylvä eivätkä niitä ja silti niilläkin on elämä omansa mittainen vailla huolen häivää. Mistä senkin sitten tietää mitä lintuset murehtii, epäilen ettei niidenkään elämä varsin kepeä ja huoleton kuitenkaan ole, päivästä toiseen lehahtelua ympäriämpäri ja yötkin pihalla palellen.

Vaikea uskoa maailman kannattelevan jos minä päästäisin sen reunoista huoleni harmailla sormilla irti.

Ja joutessani lueskelen nuorten tyttöjen foorumeita, pitää pysyä kärryillä nuorisosta, seurata ja olla utelias ja aina oppia uutta, se pitää mielen joustavana ja avoimena, eikä ihminen ole enää kuin kumiseva kuori siinä vaiheessa, kun oman joustamattomuutensa sallii laiskuutensa vuoksi ja naamioi sen paheksunnan kuorella iän tuomaksi arvokkuudeksi. Minä en siihen suostu. Lukiessani mietin, että onko tosiaan niin, että uuskonservatismi valtaa alaa lettinauha kerrallaan, vai ovatko nuoret aina mustavalkoisuudessaan ankaran ehdottomia silotakseen niistä terävimmistä särmistään elämän aallokoissa aikanaan, kuten joka sukupolvi toisensa jälkeen sallien ja suvaiten ehkä aina hitusen edellistään enemmän? Opin, ettei veljeksiä saa panna, sillä siinä voi mennä perheet rikki. Hups, olenpa ollut siis perheistä piittaamaton tuhmeliini.

Sunnuntaidarra

Tosi outo ja hölmö olo, oon ollu viikon surusta kipeenä Heilan perään, pyytäny siinä sivussa Jänösen treffeille saaden suostuvan vastauksen, tanssinu jalkani kipeeksi Abbaa Kirjailijan kanssa ja haaveillu mieleni haavoille Punaisesta söpöläisestä sekä ohimennen vielä käynyt panemassa PJ:n kanssa, joka lauettuaan lakanoilleni (luojan kiitos niille eikä pehmoisemman lämpimälle tarjolla oleelle sisuskalulle sielulle sisimmälle, vitsi mikä herrasmies) pyysi anteeksi vaillinaista nautintoa pukien housujaan jalkaansa käärien tupakan kotimatkan varalle tyttöystävän viereen kulkeakseen, enkä mä kun suudellu sitä ja sanoin että soitellaan, ja mä oon niin tyhjä ja tyhjää täynnä. Mitä mä oon minne mä meen mistä mä saan mitään mikä pitää mut liikkeessä ja miksi hyvänen aika miksi mä elän ja mitä mä oikein haluan tehdä tällä elämälläni?

Tosi outo olo on se tila joka monesti pistää mut tekemään asioita ja sellaisia karvaisia pieniä ehkä sinivihreitä tekosia, joita ihmettelen vielä viikkojen, kuukausien ja joskus jopa vuosien päästä. Enkä mä viittis palata omaan elämääni tästä taaskaan, onkohan ihan pakko jos vaan ei mene.

Käänne

Pörröpäinen on eronnut. Det är slut. Kaput. Ohi. Bänksbänksbänksit, ei tyttöystävää vaan surua murhetta sinkkuutta. Vapautta. Olutta. Turtumusta ja pahaa oloa.

Mä en kestä. Mäenkestämäenkestämäenkestä.

Se sanoi silmät sumeena että älä kato mua noin ja hymyili ja suuteli ja käveli ovesta ulos, ja mä tunnen että mun sisällä ritisee riks-räks pahaenteisesti, mun täytyy tunkea laastia niihin railoihin teipata ne kiinni roudarinteipillä, kyllähän se pitää, ei ne halkeemat saa kasvaa liian suuriksi ja revetä auki niin ettei niitä enää voi korjata, parsia kasaan kuroa umpeen.

Mä en kestä. Pörröiseni on vapaa ja niin murheellinen, ja mä vaan haluan soittaa sille että. Että jotain. Ja silittää sen sekaista tukkaa aamulla sängyllä sohvalla kun ulkona sataa vettä ja sielu se kai itsee siinä ohessa vesiputouksen verran, kyllä sen näkee silmistä kun sattuu.

Voi luoja. Mä en kestä. Mitä mä teen? Mä en pysty pysyyn siitä erossa, mä haluun että. Että jotain. Mutta en jotain muuta, en sellasta että millasta jossa jotenkin jotakin äh mä en tiedä, ei sen kanssa ei ei ei mutta kun mun on vaan pakko mä vaan haluun mä seuraan sitä lähden mukaan mä annan kaiken lohdun sylin sydämeni noin vain kas tässä ota ole hyvä.

Vitun vitun vittu, mä en pysty ajatteleen kun sitä. Mä oon kai vähäsen sekasin nytten, kyllä mä tästä toivun, mä pärjään aina. Vaikka mikä olisi.

Repaleinen lokakuu

Mun vatsassa kiertää pakokauhu. Se on kiertäny monta päivää jo, paniikin poikanen, pieni vielä aivan pentu lapsipuoli itämässä kasvamassa täyteen kokoonsa, hyi hitto. Yritän abortoida sen, nitistää alkuunsa, en kuuntele sitä en anna sille huomiota en, en vahingossakaan ja sitten huomaankin vain hoivanneeni sitä koko päivän, tärisseeni sen painon alla sen edessä, ei ole paikkaa minne paeta, voi luoja sentään minne voisin mennä, minne minä voin mennä, miten pääsen pakoon jotakin mikä on minussa itsessäni, minusta lähtöisin, minun ruokkimaani kasvattamaani kokoon taittelemaani, omaa tekoani?

Miksi mä oon tällainen, miksen oo joku toinen ja toisenlainen ja ehkä vähän reippaampikin voisin olla. Mietin monesti Heilan kanssa, että mitenkähän muut ihmiset oikein jaksaa päivästä toiseen, että millasta mahtaa olla jos ei koko ajan ahdista tai että mitä on ne sellaset ihan tavalliset päivät ja ihan hyvä ok kohtuullinen olotila, mitä se on. Ei me kumpikaan tiedetty, sellanen tuntuu ihan joltakin ihmemaalta vaikkei sentään paratiisilta niin joltakin niityltä nyt kumminkin.

Sain Punaisen ihanaisen söpöläisen viereeni taas yhdeksi yöksi, luin sille aamulla kolumneja ja kerroin mun päiväkirjoista ja jouluista ja töistä ja asioista, ja se silitti mun hiuksia ja kertoi, että kaikki menee ihan hyvin, ihan hyvin menee kaikki, ihan hyvin. Sitten oli mun vuoro lohduttaa sitä. Krapulassa se menee niin, on hyvä olla jonkun vieressä ja tarvitsee vähän paijaamista ja hellimistä ja pehmeitä käsiä pitämässä todellisuuden reunat kasassa mutta samalla venyvinä. Sen vieressä oli niin hyvä olla, mä en päästä sitä elämästäni ikinä pois vaan paketoin ja liisteröin sen itseeni ja elämääni peruuttamattomasti kiinni. Liian harvoin liian vähän tapaa ihmisiä jotka on omia, jotka vaan on suoraan ja heti ja kyseenalaistamattomasti itseä varten, joten jos sellaisen tapaa, on sitä vaalittava ja selitettävä sille toisellekin että tajuuksä hei miten harvinaista tämä on, tajuuksä. Kyllä mä sille selitin, ehkä se tajuskin, ainakin mä nyt jo uskallan välillä ajatella sen olevan olemassa senkin jälkeen, kun mun ovi painuu kiinni ja syksy kuljettaa kummankin omille teilleen.

Talvi on edessä. Pitkän pitkä, pimeä ja kylmä, loppuja ja alkuja ja epävarmuutta. Selviänkö siitä hengissä?

Seinämällä

Punaraidalliset villasukat lämmittää, jalkaterissä tuntuu mukavan pehmeältä ja koko kroppa valuu pitkin vihreitä lakanoita syvemmälle ja syvemmälle rypyt siloittavaan pumpuliin, josta ei oikeastaan viitsisi palata liian kirkkaisiin valoihin ja väreihin, vaikkei näin loppusyksystä kai liikaa kirkkautta ole missään kun kaikki kietoutuu hämärään ja pimeään eikä ääriviivoja ole. Haluaisin upottautua villapaidan sisälle, mielellään jonkun toisen villapaidan, tuntea ihoani vasten jonkun toisen lämpöisen ihon ja varastoida sitä lämpöä sisälleni niin paljon, ettei jatkuvasti palelisi luita ja ytimiä myöten kuten sanonta kuuluu.

On niin kylmä.

Samalla kun haluan olla kotona villojen sisällä, en voi sietää kotiani enkä paikoillaan olemista, milli milliltä vartaloni hiipii lähemmäs ulko-ovea ja sitten olenkin jo pihalla taas vaikkei se kannata. Tai en minä tiedä mikä kannattaa ja mikä ei, kun joka paikka tuntuu kuitenkin niin väärältä jollei päätään turruta paksun sankan sumukerroksen alle. Minä itse tunnun niin väärältä, niin vääränlaiselta ja vieraalta, ja samalla kipeän tutulta tutkitulta nähdyltä jo, so last season.

Ei taas oikein suju. Uuvuttaa. En jaksaisi olla jaksamatta, en jaksaisi olla kiukkuinen ja kärttyinen ja hermostunut, en jaksaisi olla tyytymätön ja levoton ja jotakin suurempaa, uudempaa, ihmeellisempää odottava. Ainako vain tätä samaa rataa ylämäki-alamäki-ylämäki-alamäki yhdessä kulkien.

Ehkä laitan peiton alle majan itselleni ja kissoille, tulen sieltä vasta kun seuraava ylämäki alkaa. Vai onko se alamäki se parempi vaihe. Ylämäki-alamäki. Kumpaa haluan: kiivetä kivirekenä vuoren huipulle vai lasketella alaspäin kohti pohjaa?

Kohinaa

Mun koko kämppä haisee seksiltä, mä yritän tuulettaa mutta sitten luovutan koska ihan sama. Mulla on kaulassa fritsu ja mä pistän oikeen klassisesti fritsuliinan kaulaan kun piti mennä töihin olemaan Fiksu ja Kypsä ja sitä mä olinkin, kehuja sateli ovista ja ikkunoista koska mä kerta kaikkiaan olen niin kovin kovin ihana ja viisas, niin viisaskin vielä ja hauska ja oivaltava ja valtavan mukavakin kaiken päälle. Treffejä siellä ja treffejä täällä, flirttailua tuonne ja vihjailua tänne, isken silmää nostan helmaa ja taas sitä mennään.

Sillä välin toisaalla Heila itkee pitkään ja hartaasti suoraa huutoa silmät huurussa, enkä mä tiedä miten mä voisin sitä auttaa, suru kestää aikansa mutta tuska ja suru ja unettomuus ja pelko ja masennus ja epätoivo ja ahdistus kaikki samassa paperipussissa on vaan liikaa kenenkään kantaa, ja mä oon niin huolissani siitä että kiristää eikä henki kulje. Koska en mä osaa auttaa, en mä tiedä edes mikä auttaisi koska jos mä sen tietäisin, olisin mä auttanut itseeni jo aikoja sitten. Ei mulla ole uskoa tämän maailman apukeinoihin sen vertaa, että osaisin tarjota olkapäätä enempää pelastusrenkaita kenellekään, en mä usko että apua löytyy lääkäristä terapiasta lääkepurkista lenkkeilystä ruokavaliosta meditaatiosta pitkästäkään lepolomasta, ei se paha olo lopu eikä laannu eikä se auta ja se uskonpuute on se, joka pitäisi korjata. Miten sen korjaa, mistä saa uskoa uskomattomaan?

Joten avaan oluen, karistan kämmenelle sopivan kombon nopeita ja hitaita, relaksoivia ja turruttavia ja kuuntelen hiljaa maailman kohinaa. Ja mietin, jossen nyt mitään niin ainakin kuitenkin tätä kaulaani vähän ja Veen painoa mun reisieni välissä, sen käsiä syvällä mun sylissä.

Ohi syyskuun

Syksy kohisee mun suonissani, ja seilaan sellasilla aallonharjoilla liput pystyssä, ettei rannikkoa näy nyt edes kunnon kiikareilla. Aaltojen välissä yritän ehtiä nukkua, muttei uni tuu ei vaan tuu, mä kierin ja myllään kissojen keskellä pimeät tunnit noustakseni aamulla päivätöihin kiihdyttämään uuden aallon harjalle. Kaupantekijäisiksi tästä hektisestä elämästä sain itselleni flunssan, sen syysflunssan jota nyt kai on liikkeellä joka neidolla ja herrasmiehellä, ja joka ei lähde vissiin pois kulumallakaan - hetkeksi kun helpottaa se jo uudelleen ovella kolkuttaa, eikä sillä kyllä mukanaan ole mitään lahjasäkkiä kahisevine kiiltävine paketteineen, ehei ystävä hyvä, pahaa oloa koko pirun pussi täynnänsä.

Vuotavasta nenästä huolimatta mun hyvä fiilinki se jatkuu vaan, ja ihana olo heijastuu selvästi ulospäin, sillä kalastin itselleni taas monta uutta ystävää käväsemällä peräti kaksissa ihan eri jengien bileissä ja joista toisista päädyin sellaisen kivanlaisen hattupäisen uuden ystäväisen lakanoihin miellyttäväksi sessioksi alasti pitkänkaavan sunnuntaikrapulaan. Sovin tapaavani sitä uudelleen muutamien päivien päästä, jännittää ja ei jännitä, en tiedä mitä odottaa tai mitä haluta, mutta tekee mieli kuitenkin edes yrittää jotakin jälleen taas. Erityisesti, koska tämä hattukundi on kesäisen Aa:n kaveri ja tuttu, ja mun kieron tympeetä mieltäni huvittaa ajatus jälleen kerran nussia joku kaveriporukka lävitse. Hyihyi minua miksi mä aina, miksi aina mä, miksi mä edes ajattelen heti tällä tavalla tästäkin asiasta, missä ruusunpunaiset lasit ja skumpalta kupliva mieli, missä juhlahattu serpentiini hattarapilvi pilviähipova pää?

Turpiinhan tässäkin todennäköisesti tulee kuiskaa pessimisti sielussani, mutta mä yritän vaientaa sen ja erityisesti sen asian, että matkan varrella yksi kondomi on rikkoutunut minkä johdosta lasken päiviä ja tuijotan kalenteria ja lähetän rukouksia alavatsaani. Pliis, eihän.

Aktiivisuutta

Asiat sujuu aika mallikkaasti. Menen töihin ilman krapulaa, menen nukkumaan ilman humalaa. Harrastan, olen mukana järjestötoiminnassa, edustan opiskelijoita, olen opiskelija, olen työssäkäyvä vastuullinen muita auttava Henkilö ja pidän suuren osan ajan itsekin itsestäni. Tänäänkin hiukset hulmusivat niin, että pyörällä suhaillessani tunsin olevani vähintäänkin se maailman ihanin tyttö harmaissa koroissani. Olen aikaansaavalla tuulella, tämä on hyvää aikaa.

Öisin poikkean kuitenkin satunnaisesti aikaansaavan ihanuuteni sivupoluille, enkä mieti niitä retkiä ennen kuin aika on kypsä moisille pohdinnoille. Voi silloin sitten vaikka vähän piehtaroida kuin vinttikoira märässä nurmikossa niissä omissa aatoksissaan, kukas se elämästäni elävää tekisi jollen minä ihan itse omin pikku kätösin. Kävi tässä nimittäin niin, että näin yhtä hyvin hyvin vanhaa tuttavaa, kaveria tai jonkinlaista elämäni pientä osaa, ja kävi ilmi, että kyseisellä pojalla on poikuus tallellaan. Ei sellaisia tässä iässä kai enää juuri vastaan kävele, ei ainakaan sellaisia jotka eivät olisi fyysisesti sosiaalisesti tai henkisesti niin rajottuneita tai päinvastoin liikaa, ettei niiden kanssa halua olla edes samassa huoneessa. Tämä tuttavani ei kuitenkaan ole mitään edellä mainituista, vaikka ehkä vähän erikoinen tallaaja tavallaan. No arvata saattaa totta kai tietenkin tietty joojoojoo miten hyvältä ajatukselta tuntui moinen haaste selättää yön pimeinä tunteina.

Seuraavana iltana pyyhin tämän operaation mielestäni sitten Heilan kanssa, tai ex-Heilaksiko sitä pitää nyt sitten nimittää, en tiedä, eikä sekään varmasti ollut hyvä idea sillä sen itkiessä syliäni vasten minä mietin kuumaa asfalttia sulaa jäätelöä kosteaa hiekkaa viileää merivettä unohdusta unohdusta unohdusta, ja vessaan hiipiessäni mietin vielä pisteeksi ii:n päälle Punaista. Tuntui, kuin olisin pettänyt sitä kaikella tällä, vaikka eihän jotakin sellaista voi pettää mitä ei ole olemassakaan petettäväksi.

Kaiken kukkuraksi näin Pörröistäkin vielä ohimennen sattumalta. Sydäntä riipii pelkästään sen silmiin katsominen, ja tuntuu että kaikki siinä meidän välissä on niin herkkää että helisee. Sen helinän peittämiseen tarvitseekin sitten oluen jos toisenkin, ja tilanne laukesi sillä kertaa minulle harvinaiseen luonteenlujuuteen (jota Heilan itkuiset silmät saattoivat avittaa), sillä en lähtenyt sen mukaan.

Tällä kertaa. Sen seikkailun sijaan menin vain aamulla töihin, illalla nukkumaan ja jossain siinä välissä vielä harrastamaan opiskelemaan edustamaan olemaan.

Viikon loppupuoli

Juopottelin koko viikonlopun sen ihanan punatukkaisen söpöläisen kanssa kapakista toiseen, se kun ei ole juuri käynyt missään kivoissa baareissa – niissä sellaisissa kivoissa joista minä pidän – lupasin minä tomerana toiminnan naisena niitä sille näyttää. Näytinkin sitten niin tarmokkaasti, etten muista enää miten ensimmäinen ilta päättyi muuten kuin pussailuun ja johonkin epämääräiseen paikkojen räpläilyyn, sillä Punainen tuli kuin tulikin luokseni yöksi. Häijyä mielihyväähän se hiukkasen aiheutti, sillä sehän jo kerran sanoi, ettei kiinnosta, että ei vain kiinnosta. Kiinnostaako sittenkin vai sekoittiko alkoholi-huumes miehen mielen, mutta kotiini ja petiini sen kuitenkin vein. Yöllä sylikkäin höpösteltiin pitkät pätkät kaikenlaista elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta, ja niin se jäi sitten vielä toiseksikin päiväksi minun seuraani.

Se olikin sitten astetta raffimpaa menoa ja meininkiä, se kuuluisa toinen päivä, ja kun lopulta talutin sitä kotiini nukkumaan humalaansa pois, se vaan toisteli olkapäätä vasten nojatessaan kuinka mä oon niin mielettömän kiva ja ihana ja miten voi olla. Nii-in, miten voikaan olla, kyllähän mä tiedän olevani vallottavan hurmaavan järjettömän mainio silloin kun datapankin namikat on oikeassa asennossa ja joku sykkivän tasainen biitti pitää mielen niin nopeassa liikkeessä että välillä itsekin itseäni ällistytän. Minä olen niitä ihmisiä, jotka voivat liikuttua omista sanoistaan kyyneliin saakka, nauraa omille jutuilleen pitkään ja hartaasti, keksiä ratkaisun kaikkiin ongelmiin siinä silmän räpäyksessä, ja samalla katsella itseään ironisen pilkkaavasti jostakin vähän kauempaa. Niin kuin jotakin toimintasankaria tai marionettia. Silloin suorastaan hekumoin omassa ihanuudessani laskeutuakseni vain jossain vaiheessa sitten sitäkin syvempään murheen sorakuoppaan, jossa edellisen persoonan tilalle on vaihtunut harmaan vakava pelokas arkajalka itkua tuhertamaan ja ranteitaan avamaan.

Koska olen minä sekin ihminen joskus, eikä sen ihmisen mukaan kukaan söpöläinen lähde eikä jää, se ihminen kierii omissa liemissään päivät pitkät yksinäiset, eikä se mielestään ole ihanaa nähnytkään. Tai ehkä nähnyt juuri ja juuri jossakin kaukana, ikkunalasin takana siellä, missä muu maailma elää mutta minne ei helpolla mukaan pääse. Tästä valloittavasta kahtiajaosta yritinkin Punaiselle puhua, ja kyllä se kuunteli, sen kanssa on nimittäin hyvin helppo puhua kaikenlaisesta Tärkeästä ja Vähemmän Tärkeästä. Kun se on niin ihastuttavan vikkelä ja nopea, ei juuri mikään vie tehokkaammin multa jalkoja alta kun älykäs mieli yhdistyneenä nokkelaan puhetapaan. Ihminen kun voi olla mitä vain mutta ei tyhmä, sillä tyhmyyttä en lähelläni kestä, eikä kaipaamaani älykkyyttä heijasta mikään varmemmin ja suorempaa kuin vivahteikas kielitaju.

Rakkauden sijaan nyt ehkä haluaisinkin tästä ihmisestä itselleni Ystävän, sellaisen, joka innostuu oivaltavista sanavalinnoista ja oluttuopeista. Jonka kanssa voisi juoda viskiä ja istua puistonpenkillä lukemassa pornonovelleja. Joka ajattelisi minua huomatessaan jonkun juuri sellaisen asian, mistä arvelisi minun ilahtuvan ja joka sitten olisikin juuri se sellainen asia. Joku pieni, tiedättehän, postikortti tai hieno otsikko, erikoisen värinen matkalaukku, lippalakki tai matkamuisto menneisyydestä. Sellaisen ystävän mentävä aukko olisi olemassa, ja minä niin kovin mielelläni täyttäisin sen aukon tällä punatukkaisellani.

Se tosin heräsi tältä retkeltä niin tajuttomaan darraan esimerkiksi lattialle oksentamisen merkeissä, ettei se välttämättä hetkeen tahdo olla tekemisissä. Itse taas tuhosin tilini ohuen saldon lopullisesti tällä seikkailureissulla, etten ennen palkkapäivää taida viitsiä muutoinkaan edes puhua kenellekään. Istun vain pimeässä kodissa verhot kiinni teekuppi kädessä ja odotan.

Pienenee

Minua murehduttaa ja huolettaa, elämä elämättömyys työt ihmiset suuret kalat talous ja raha-asiat, valinnat valintojen vaikeus yliopisto vuokra-asunnot puhelimen pirinä ja postiluukku. Entä jos en jaksakaan, jos en vain jaksakaan mitään. Huolet kietovat ihmisen helposti sisälleen viltin alle tärisemään ja murehtimaan otsa kurtussa jäätelölusikka suussa. Lukisinko kirjaa - ei en uskalla; katsoisinko elokuvaa - ei en pysty siitä voi tulla paha mieli; lähtisinkö ulos - ei en jaksa siellä voi olla ihmisiä en voi ihmisiä en nyt.

Tarvisisin paikan jonne käpertyä vähän piiloon, hiukan vain ja hetkeksi. Silitellä itseni kuntoon ja uudeksi.

Sillä en jaksaisi murehtia. Haluaisin olla pikkuisen onnellisempi, haluaisin nauttia asioistani tekemisistäni ihmisistäni elämästäni, haluaisin olla että mä oon ihan hyvä kyllä mullekin kuuluu hyvät asiat kyllä niistä saa nauttia kyllä mä saan nauttia. Sen sijaan huolestun ja ahdistun ja puren hampaita yhteen öisin niin, että leukaperiä vihloo.

Anna mun olla pikkasen onnellisempi, edes pikkuriikkisen vähemmän murheellinen, edes ripauksen verran rauhassa.

Blow, blow me out I am so sad, I don't know why.
Blow, blow me out I am so sad, I don't know why.

Lempikuukausi

Heti helpotti kun kello meni yli puolenyön, sillä nythän on elokuu, kuukausista paras ja anteliain, kiinnostavin ja innostavin, jännittävin ja houkuttavin. Minun kuukauteni, elokuu.

Yritän kovasti rauhoittua ja tasata elämääni, mutta se tuntuu niin vaikealta taas. Joko olen apaattinen kuin turnipsi ja tuijotan vain ikkunasta ulos nieleskellen tunteja ja minuutteja, tai siten käyn ylikierroksilla tanssiaskelilla jääkaappi-vaatekaappi-meikkipussi-oluttuoppi, ja tätä heilahtelua mahtuu yhdenkin päivän sisään niin, että tämä viikko tuntuu pitäneensä sisällään monen monta ihmiselämää. Ehkä kokonaisen kylällisen eri-ikäisten erilaisten erinäköisten pienien ihmisten pieniä elämiä aina kaupungin pormestarista paikalliseen kylähulluun ja saluunan kautta taksilla kotiin hip hei heissansaa. Miksiköhän kyläni muistuttaa spagettiwesternien pölyisiä kulissikaupunkeja, joissa Clint Eastwood tallustelee matto päällään sikarintumppi suussa pölypallokasvien pyöriessä hevosten juottokaukalon ohitse, olisiko aika katsella lännenelokuvia taas silmät kiiluen?

Naapuri soitti jälleen, tällä kertaa kertoakseen, että sitä vastaan käveli Rakkaus ja ei muistella pahalla ollaan kavereita nähdään soitellaan so long. No eihän sille mitään voi jos Rakkaus tulee ja vie jalat alta, kuka voi sellaista kiveä olla kääntämättä ja mikroskoopilla tutkimatta, kyllä mä tajuun ja antaa mennä, tsemiä. Mulkku. Tollanen puolenkesän vonkaaminen jättää murisevan mielen ja kurtistuvan otsan, vähän kun veis jo puoliksi aukiolevan namupussin ihan käden ulottuvilta. Ja sehän on tuhmasti tehty, soo soo shame on you.

Kävin sitten lohduttamassa loukattua itsetuntoani PJ:n avulla. Huoletti katsokaas että ehkä oon jotenkin huono ja tylsä ja mua ei enää kukaa halua ja-niin-edelleen nyyh. Sepä se lohduttikin parhaansa mukaan, sille olen aina rakas ja pantava ja haluttava ja tunnun niin hyvältä näytän ihanalta voihkin niin kiihottavasti selkä notkolla hiukset takussa hampaa tyynyyn pureutuneena. Se lähti aamuyöllä takaisin kotiinsa ja minä jäin nuuhkimaan hikisiä lakanoita kissojen maukuessa protestejaan mokomasta yllätysvieraasta ja äänekkäästä sängyn natisuttamisesta. Melkein tärisi jalat vielä aamullakin, olin jo unohtanut kuinka helvetin hyvä PJ on.

Itsetunto parani noin sata prosenttia.

Reippaat askeleet

Vatsa tärisee, näkökentässä loikkii pieniä mustia pisteitä, kädet tutisee ja läikyttää kahvia sanomalehdelle, jalat ei tottele ei käänny ei väänny sovitusti, eikä muutenkaan mikään tunnu olevan mun sisällä ihan kohdallaan. Oksennus on jatkuvasti ihan sekunnin päässä, nieleskelen litratolkulla vettä että se pysyis alhaalla ja etten mä näyttäs koko ajan siltä että oksennan kohta pöydälle kengille syliini. Oikeestaan miksköhän teen niin, kai sitä vois ihan yhtä hyvin oksentaa kerran oksettaa. Oksennus on ehkä vähän sellanen sopimaton asia tai huolestuttava merkki jostakin, siksi sitä yritetään pitää alhaalla parhaan mukaan niin pitkään kuin mahdollista.

Arki on täällä, osa minua minä olen osa sitä. Fyysiset reaktiot sitä kohtaan on aika rajuja ja musta tuntuu että mä sekoon ehkä yks kaks kolme kohta, en vielä koska pidättelen sitä alhaalla niin kun oksennustani sillä se jos joku olisi sopimatonta tai vähintään huolestuttava merkki, ja hiippailen levottomasti pitkin seiniä varovasti nurkkien taakse kurkistellen säikähdellen. Eihän sitä tiedä mikä siellä vaanii, siellä nurkan takana, parempi katsoa kuin katua virsta väärää kuin vaaksa vaaraa se parhaiten nauraa jolle itku pitkästä ilosta. Eli minulle, ei sitä voine välttää.

Lomaltapaluu ei toden totta ole helppoa, nyt sen huomaan. Mulla sipisee korvissa jatkuvana luuppina vaan mun tän kesän Feel Good Hit Of The Summer, tiättehän, se missä toistellaan vaan nicotine valium vicodin marihuana extacy and alcohol co-co-co-co-cocaine uudelleen ja uudelleen, ja sellasesta paluu kahvikupposten monistenivaskoiden näppäinrivistöjen lounastaukojen kauluspaitojen ja palaverien maailmaan on kieltämättä va-va-va-va-vaikee.

Mutta Ei Auta, nyt on ryhdistättyvä ja reipastuttava ja lopetettava ylimääräinen sekoilu ihan top tykkänään seinään vaan hops. Johan tässä olen toista päivää ihan selvänä. Lähes selvänä. Ainakin alkoholitta. Huomenna voi olla jo huomattavasti helpompaa.

Error

Tämä maniabailaaminen nousi ihan uusille kierroksille, sillä yhtäkkiä havauhduin humalassa lentokoneesta matkalla Hollantiin. Viitisen päivää vietin siellä popsien sieniä, poltellen pilveä, juoden satunnaisia oluita ja katsellen loputonta merta joka tietääkseni ei kyllä yleensä ole vaaleanpunainen, mutta aivot ne vaan vahvasti väittivät että kyllä vain ystävä hyvä, kyllä vain se kuule on vaaleanpunainen kun mikä. Mikäpä minä olen aivojeni sanomia kieltämään, pinkki meri, sama se, kaunis kun mikä kuitenkin. Saatoin olla sen verran kujalla, että elin päihteiden ohella reissuviikkoni pääosin hotellin limuautomaatista saatavalla jollakin erityisen hyvällä limpparilla, jota ei saa Suomesta, sekä oliiveilla, joita onnistuin ostamaan paikallisesta marketista. Että kyllä matkailu avartaa, suosittelen kaikille!

Kun palasin takasin kotimaan kamaralle, hain pullon giniä ja tonicia ja tein kuten hienot naiset ikään, eli kaadoin tonic-pulloon ginipullon sisällön ja loput tonicit päälle, sitruunaa perään ja eikun kartsalle katteleen menoa. Olis pitäny ehkä tajuta, että se alla oleva deeli-hatsi-ruuattomuus -seikkailu ei ollut ehkä se ihan kestävintä kisakuntoa tarjoava dieetti. Kohelsin jossakin keikalla menemään, ja filmi katkeaa aika täysin illan lopputunneiksi. Noh, minut tuntien näistä jää tietysti aina jotakin jälkiä kehoon, ja jalat on tällä hetkellä sen näköiset, että oon luultavasti kaatunu joko pyörällä, pyörän päälle tahi jossakin rappusissa. Oon melkonen onnistuja kun sille päälle satun.

Huolettaa, että mahtokohan se Aa olla samoissa paikoissa samoihin aikoihin, ja oonkohan mä mitä tehny sanonu ollu sen nähden. Ettei mene seksihanat siltä suunnalta kiinni, sekös harmittaisi.

Ja sitten se Naapurikin on taas soitellu, humalassa totta kai jostakin toiselta puolelta Suomea, ja se on kattonu velvollisuudekseen kertoa kuinka ei tästä meidän jutusta sit voi tulla mitään kummempaa, että se vaan tietää sen. Voi huokaus kun miehet on joskus vaan ihan vitun kujalla. Ensinnäkin, kuka helvetti on väittäny, että MÄ haluan tästä mitään vakavaa suhdetta, justhan mä vasta erosin Heilasta ja ehkä viimesenä maailmassa kiinnostaa mikään parisuhteen leikkiminen. Toisenakin, mikä hiton oikeus toisella on päättää etukäteen mistä voi tulla ja mitäkin, mikä kiire tässä on asioita määritteleen? Jos sen kanssa on kivaa ja seksi sujuu, niin hengataan mieluusti yhessä, emmä tarvi siihen päälle jotakin lappua että onko tämä nyt a) seksisuhde, b) kaverisuhde, c) parisuhde, d) rakkaussuhde, e) joku epämääränen mikä lie -suhde. Vai ehkä jotakin noitten sekotusta.

Ei aina kaikki kulje ihan täysillä. Ja silti se jatkaa soittelua siitä, kuin kiva olis nähdä sitten kun se palaa parin viikon päästä kaupunkiin ja kuin kivaa ja ihanaa ja läpäläpälää mun kanssa oli. Kärttää uusintaa? No ei tartteis noin voimalla, kyllähän se uusinta on ehdottomasti luvassa.

Alan hiljalleen päätyy siihen tulokseen, että tässä täytyy alottaa varovainen arkeen palaaminen. Avasin kuitenkin varuiksi vielä siiderin, päivähän on nuori ja lomaa vielä jäljellä.

Tukka hulmuten

Oon eksynyt hikisiin öihin oikein urakalla ja puuhannut kaikenlaista valonarkaa kaikenlaisten tyyppien kanssa.

Ai että mitä.

Hiisannu pilveä posket lommollaan, kaatanu suuhuni kaljaa viinii viinaa siiderii ginii tonicii aivan sama anna tänne mitä vaan niin paljon, etten tiedä oonko välissä ehtiny oikeen edes aina selvitä, kun jo seuraavaan seikkailuun viedään.

Jos kesän jostakin kesäksi tunnistaa, niin sitten varmaan siitä, että Bee innostu ottamaan yhteyttä, ja sehän meni sitten sillä tavalla, että se tunki kypäänsä mun suuhun puiston portailla rantaskutsissa. Se on juuri saanut lapsen ja elää perheellisen miehen arkea, ehkä se halusi siitä jonkun breikin.

Naapuri puolestaan soitteli reissultaan ja haluaa nähdä palattuaan. Kroppaa kiheilmöi odotuksen tuskasta, joten oon liikkunu sitäkin aktiivisemmin pihoilla ja puistoissa ja kaduilla lievittämässä levottomuuttani. Lisäksi pelkään olevani erinäisistä syistä vielä pulassa ton Naapurin kanssa, joten ostan itselleni ja ajatuksilleni aikaa olemalla jatkuvassa liikkeessä.

Sellaiselta liikkuvaiselta reissulta poiminkin sitten mukaani Aan - pitänee keksiä parempikin nimi tälle - joka käytti vartaloani hyvinkin tehokkaasti hyväkseen molempien riemuksi ja mielihyväksi yhden hengästyttävän aamuyön. Nyt sekin laittoi viestiä että nähdäänkö, ja totta kai voidaan nähdä, uteloittaa virkistää muistia että mitäs sen kanssa oikeen tehtiinkään.

Kysyn vaan että mistä näitä miehiä nyt riittää? Ja missä vaiheessa mulla on aivot tukahtunu niin, etten mä oikeestaan halua enkä viitsikään ajatella muuta kun ihmisten panemista. Kesä? Hormonit? Perimä ja ympäristö? Pieleen mennyt kasvatus ja näköalaton maailmankuva?

Aivan sama sinänsä, koska en mä vielä pysty tappelemaan tätä virtausta vastaan, antaa flown jatkua sen kerran kun sellanen mua kantaa.

Katkoaskeleita

En palannut arkeen vieläkään, edellisen tekstin jälkeen lähdin vain noin ihan uteliaisuuttani tarkastamaan mitä lähikapakissa tapahtuu. No eihän siellä tapahtunu mitään, mutta jäin silti lueskelemaan kirjaa sinne kera oluitten ja humalaisten äänien, ja äkkiä mulla olikin pöytä täynnä nuoria kolleja hyrisemässä ja parveilemassa ja mä aattelin että oho miten tässä näin kävi. Suurempi mysteeri on kuitenkin vielä se, että miten lopulta päädyin yhden puolitutun kyypparin petiin aamulla nussittavaksi (sillä oli kaikenlaista vinkeetä mielessä, tavallaan oli kovinkin hauskaa ja tavallaan vähän hävettää, silleen se menee välillä näitten yhden yön tähtien kanssa). Sieltä luimin korvat punasena kotia.

No tuon jälkeen aattelin, että nyt tulee stoppi, mutta sitten Naapuri laittoikin viestiä että houkuttaisiko joku luonnonhelmaan hipsiminen, sellainen mukava hipi-hipi-himmailu joka sisältäisi jonkun kivan salkullisen olutta ja kartsan tupakkaa, ja kyllähän se minua houkutti. Unohduin sen ja sen kavereitten seuraan pariksi päiväksi niin, että luonnonhelmasta loikattiin kapakin kautta juomaan kahvia kossulla aamupalaksi ja hakemaan loivareita puistojuopottelua varten keskipäivällä, ja ku Naapuri sit kysy että lähenkö kattoon yhen leffan sen luo niin mä aattelin että totta kai, enkai mä tässä tilassa voi yksin kotiakaan mennä, siinähän sekois pää. Ja niin siinä sitten kävi että hupsis havahduin sen lakanoista lopulta pilvessä ja alasti käsivarret pitkin mun kroppaa moneen kertaan koskettuna ja tutkittuna. Se sano mulle yöllä että sen olis tehny mieli panna mua jo sillon kun ensimmäistä kertaa tavatiin, ja mä en osaa päättää että onko toi kovinkin romanttista, kiihottavaa vai ihan vitun tyhmästi sanottu, muttei sillä kai sit ollu sinänsä väliä koska kiipesin joka tapauksessa sen päälle eteen ja alle ihan omaehtosesti vapaatahtosesti useemmankin kerran.

Ja kävin vielä aamullakin hoideltavana, saakeli tällanen lomailuhan vie ihmisen ihan mukanaan.

Naapuria mun nyt onkin nyt sitten vähän ikävä, mut koska se lähti kaupungista pois niin mä pidän radiohiljaisuutta kunnes se itse ottaa yhteyttä. Jos ottaa. Ei miehistä ikinänsä tiedä, joskus kiinnostus lopahtaa tasan laukeamisen hetkellä, ja jos niin käy niin roikkuminenhan on ihan turhaa. Ja kai mun täytyy elää sen kanssa, että mä oon jo Iso ja Aikuinen ja Itsellinen Ihminen, ja mun vaan pitää kestää se että myös muut ihmiset on vastaavia määreitä täynnä, eikä kukaan toistansa voi mielitekoihinsa pakottaa vastaamaan.

Olo on jokatapauksessa kevyt ja innostunut, ja jos mä vaan voisin tällain ryypätä päivästä toiseen liikkuen juhlista, tunnelmista ja ihmisistä toiseen jatkuvalla syötöllä, eikä mun ikinä tarviis palata johonkin hiljaseen asuntooni valmistelemaan töitä tai muita Vakavia Asioita, niin mikäs mun olis ollessa. Ettei päihteet muka oo ratkaisu, ainakin elämisen tuskan nää ratkasee helvetin tehokkaasti.

Askel eteen, kaksi taakse

Uusi elämä tuntuukin aika samanlaiselta kun vanhakin. Tai oho, jos nyt totta puhutaan niin vanhaan elämään palasinkin uudistumisen sijasta, koska heräsin tuossa joku päivä sitten niin kiukkusena aamulla että piti alkaa ryypätä. Sillä tiellä ollaan vielä, eikä jano tunnu laantuvan. Ehkä tämän päivän jälkeen.

Putkeen juopottelua selittää myös tietysti osaltaan törmääminen siihen Pörröiseeni, joka halusi minut taas kerran mukaansa "juttelemaan". Pari päivää ja yötä lämmitin sen petiä ja katselin sen sotkuista tukkaa, join kaljaa ja kossua aamupalaksi ja poltin askitolkulla tupakkia niin, että henki vinkuu ja pihisee ja hiusjuuretkin haisee savulta. Yöllä tärisin hiljaa sen käsivarsien välissä, ja tänään se lähti hakeen tyttöystäväänsä jostakin skutsista takas kaupunkiin.

Mä en näytä pääsevän siitä ihmisestä yli kiipeemälläkään, enkä mä tajuu mitä se on musta vailla ja miks. Enkä mä kyllä tajuu mitä mä sen kanssa oikeen säädän, mutta sitten taas toisaalta joitain asioita on joskus vaan tehtävä, ja sen kanssa mun on näköjään leikittävä piirileikkejä uudelleen ja uudelleen aina vaan.

Nyt mä sitten juon olutta kotona viimein ja katselen ikkunasta ulos, enkä mä millään jaksais palata minkäänlaiseen arkeen suihkuineen ja vaatteineen ja ihmisineen. Jääkaapissa on oluita ainakin kuusi kappaletta, joten ihan vielä mun ei onneksi tarviikaan.

Uusi elämä

Ryyppääminen katkeaa nyt tähän. En sitten jaksanutkaan sitä puuhaa kun parisen viikkoa, en ihan sitäkään koska aivan joka päivä en vetänyt vinttii pimeeks pönttöö sekasin tajua kankaalle ja aivoja narikkaan, mitä näitä nyt on. Saa silti riittää, nyt aloitan uuden elämän. Sellaisen, joka ei pidä sisällään kaljaa. Eikä kyllä muutakaan alkoholia, ei tipan tippaa. Sisällään se saa pitää muita päihteitä, pakkokin varmasti on, ja salaattia ja hedelmiä ja pitkiä romaaneja, ja joitakin kävelyretkiä. Todellinen uusi, terve, ihana elämä.

Samalla lopetan myös tämän niheilyn mielenterveyteni kanssa, sitä voi murehtia taas lisää sitten kun jokin depressiokausi iskee pahasti päälle. Kyllä se sieltä tulee, eli eihän mun tarvi sitä ajatuksillani tehdä tykö. Oon ennenkin sen sanonu, että näitä kahelivaivoja ylläpitää helposti ite niin kovalla voimalla, että jää hullunlailla (hihi) luuppaamaan sitä omaa ongelmaansa. Että voi voi kun masentaa, voi voi kun oon hullu, voi voi kun oon läski ruma tyhmä vajaa ällöttävä paska, painumpa tuonne partsille itseeni vähän murhaamaan. Ei kai mitään hyvää voi seurata siitä, että puhuu itselleen tuollaisia asioita päivästä toiseen, sipisee korvat täyteen roskaa omasta alemmuudestaan ja heikkoudestaan, täyttää ajatukset kestosyötöllä syytöksillä ja piiskan iskuilla. Ja miksi? Minkä ihmeen takia? Mitä helvettiä sillä saavuttaa? Jossei kerran ole mitään hyvää sanottavaa niin parempi olla hiljaa tai ainakin kuuntelematta itseensä. Ei ole vastenmielisempää itsekorostuksen tapaa kun jatkuva itsesyytös ja mollaaminen.

Meinaan meikä on ihan hyvä. Hyvä ja kiva. Ja tästä lähin kepeä kun taivaan pikkupikkulintu. Enkä uhraa ajatustakaan sille, että oon jatkuvasti silti niin onneton.

Typerän päivän typerä käänne

Tyhjänpäiväinen päivä muuttui kertaheitolla hiukan ilkikuriseksi päiväksi, kun löysin yhden ihmisen jonka luulin kadonneen, tai ehkä tervehtyneen (vaikka sen nyt tiesin ettei se vielä, raukka on niin kovin kovin solmussa päässänsä ja pitää siitä kiinni itsepäisesti kun kameli). Ja minäpä löysin sen pakopaikan. En oikein tiedä miksi tämä aiheuttaa iloa, uteliaisuusko vai mikä se kissan kielen poltti ja pahoille teille johti, ja huonostihan sellaisessa käy, mutten silti voi kääntää katsettani tästä. Kuin katselisi onnettomuutta, hyvin hyvin surullista onnettomuutta.

Meinaan lähtee Maisterin, Partaäijän ja NL:n kanssa seikkailulle. Toivon että siitä tulee kivaa, sillä viime viikon dokaamisen ahdistus kiristää edelleen päätä ja rintaa (hitto että vihaan tissejä, teininä toivoin että tulisi tulisi tulisi jo rinnat ja nyt toivon että voi vitun vittu, menisi menisi menisi jo nämä hinkit pois, vaikkei ne kai minnekään pois voi mennä). Aikamoista kauhuahan siitä seurasi, muistikuvat viime viikolta on sellainen tilkkutäkki, jossa pilkahtaa aina välillä joku uuvuttava silmukka, ja kaikki muu sulautuu epäselväksi värimössöksi pitkin seiniä. Ei sillä, että seikkailukoplani kanssa varmaankaan kovin selväpäistä menoa on, mutta ehkä osaan nyt olla iisisti kun vähän taas kokeilin.

Hah.

Pelkoa ja vapinaa siis luvassa varmaan pitkälle kesään. Enkä varmaan pitkään aikaan uskalla mennä tuttuihin paikkoihin, koska pelkään törmääväni Pörröiseen, ja pelkään mitä asiaa sillä viimeksi olisi ollut. Parempi vältellä, niin ei tule kuultua mitään peruuttamatonta. Soittelen Heilalle iltaisin, enkä tiedä mitä haluaisin senkään asian kanssa tehdä, parempi siis häilyä liepeillä ja odottaa. Pyydän M:n puistoon, jotta edes jonkun kanssa olisi hyvä olla joskus, vaikkei sekään koskaan pitkään kestä niin parempi kai sekin kuin ei mitään. Kaikkia mun rantoja pyyhkivä levottomuuden aalto on kai se, josta minä pidän typerästi kiinni kuin se kolipää kameli.

Mitä mä pelkään

Mä rikon nyt yhden mustekalan niistä oudoista liian monista sydämistä.

Mä rikon nyt yhden mun ainoosta sydämestä.

Mä en ees tajua sitä, mä en oo ikinä tajunnu sitä ja siks mä kai itken aina niin paljon mennyttä. Miettikää kuin pahalta tuntuu, että ei tunne ajallaan eikä paikallaan oikeita ja paikalleen kuuluvia tunteita. Mikä mä oon, joku hyypiö, vajaa julma ja tehty jäästä, miks mä teen vaikka tajuan mitä muista tuntuu. Tai et tuntuunko muista pahalta vai eikö niistä tunnu miltään, mitä ihmiset aattelee, miten mulla ei oo mitään tajua muitten tunteista, vai onko mulla sitä liikaakin? Tunteeko ihmiset jotakin, vai fuulaako ne vaan kokoajan? Osaako ne paremmin elää sitä, mitä ne kuvittelee muittten tuntevan, kertokaa mistä helvetistä on kysymys, missä ihmisyys on?

Mä jänistin niin, että juon viinii vieläkin yksin kotona, koska en haluu mitenkään nähdä itteeni. Mun on varmaaan pakko juoda sitä viinipullon jämää siihen asti, että sammun ja alottaa aamulla uuden pullon etsimisen.

Mun sydän ei oo varmaan ees olemassa.

Tsiisus

Voi äitivenäjä mikä ahdistuksen tahdistus keritteli itseään kasaan koko aamun. Tämä on taas niitä päiviä, kun jo aamusella sängystä noustessa haluaisi itse asiassa vetää itsensä vessanpöntöstä alas ja tietää, että päivän mittaan olo tulee vain pahenemaan pahenemistaan kunnes joku jossakin kohdassa ratkeaa katkeaa rits-rats. Töissäkin istuin pimeässä vessassa pää polvien välissä piilossa hys älkää huomatko että oon täällä, kunnes sitten luovutin ja katkaisin paniikin. Tässä sitä sitten ollaan.

On se pakokauhu kumma juttu, se kun lähtee vyörymään ja vierimään, niin sepäs ei helpolla taitukaan, ei asetu eikä päästä otteestaan, vaan kumma vaarantuntu, uhka, pelottava odotus kasvaa kasvamistaan vaikkei siellä kuuluisassa todellisuudessa olekaan oikeasti yhtään mitään pelättävää, ei vaani leijona safarilla saalistaan, ei ole mörköä sängyn alla eikä pusikosta eteen hyppää puukkotappajaa naamaa viiltelemään. Tämä tietohan ei kuitenkaan lohduta, eikä sitä voi edes kunnolla sanallistaa, sitä pakokauhua, että mistä se johtuu ja miksei se lopu ja mikset nyt vaan voi olla kunnolla ja nätisti, miksi pitää säikähdellä hyperventiloida piileskellä itkeä pillittää pienimmästäkin pikkupikku jutusta noin vaan.

Ja jotta tilanne ei varmasti helpottuisi, suunnittelen kännien riipasemista, ajattelin olla humalassa seuraavan kuukauden putkeen kiitos, onnistunee, olen kokeillut ennenkin, sehän se on rattoisa matka pään pimeälle puolelle se. Matkaliput ovat jo varauksessa, sillä niin kutsuttua ilmaista viinaa on tänään tarjolla sen kun vaan juoda kerkiää janoisimpien joukossa. Paluulippua en ole vielä varannut, voihan olla etten viihdykään kohteessa sittenkään kuin pyrähdyksen verran, jolloin onkin syytä pitää optio maitojunalla palaamiseen. Tsukun-tsuku (tai ta-tan ta-tan, niinhän juna sanoo oikeasti), sillä huristelen kotiin ja petiin ja aina yhtä ankeisiin aamuihin, joilloin mikään ei voisi olla hmmmm kurjemmin. Tai mitäänsanomattomammin. Tätä se elämä on, mitättömiä pikkuasioita asioiden perään, rutiineja ja rytmejä ja asioiden toimittamista pakosta, suorittamista ja suoriutumista ja missä piilee se kuuluisa elämänliekki, missä on se ilo ja into olla olemassa, mikä saa tämänkin kellon tikittämään aina vaan päivästä toiseen.

Mun niin täytys jotakin. Kun tietäskin että mitä.

Voi nyyh

Oli treffit, oli kivaa, muttei niin kivaa sitten kuitenkaan että ihanaista porkkanaista olisi kiinnostanut kumminkaan. Kysyin suoraan, aattelin että mitä sitä jahkailemaan ja kortit pöytään vaan, ja suora oli vastauskin. Joten ei kun ei.

Nyt olen sitä mieltä, että minusta ei kukaan enää ikinä voi millään tavalla tykätä, en enää koskaan saa ketään, kivaa ainakaan, ja olen tuomittu yksinäisyyteen, masennukseen, ikävään ja tylsyyteen. Ei minusta ole mihinkään, siedänkin kuolla nojatuoliini ja kissat saavat syödän naamani nälkääni. Ruma tyhmä saamaton tylsä ikävä.

Hoidan tätä pettymystäni niin, että sovin Pörröisen kanssa tapaamisen illalle. Voi vittu mikä virhe. Kävi miten kävi niin hyvinhän siinä ei käy, joko menee lääh puuh ääh huoh jyystämiseksi, tai sitten sekin sanoo että sinä ruma tyhmä saamaton tylsä ikävä ihminen, älä sinä enää koskaan minulle mitään puhu ota yhteyttä ole kontaktissa, mitä sinä kuvittelet tällä saavuttavasi. Ja sitten vasta hautaudunkin nojatuoliin ja odotan kissanruokakuolemaa.

Voi että. Johan mälsättää.

Kihisee

Ja taas heilahti toiseen suuntaan, olen niin täynnä kesää ja riemua ja kihisevän kuplivaa odotusta kaiken suhteen, etten meinaa nahoissani pysyä. Treffit punatukkaisen kanssa lähestyvät ja mielessäni maalailen jo vaikka minkälaisia visioita romanttisista suudelmista koivupuiden alla hikiseen naimiseen keittiönpöydällä. Näin sen ihan ohimennen vähän aikaa sitten, ja hitto se olikin kuumempi kun muistinkaan. Miten miellyttävän kutkuttavaa odotusta.

Vähän yritän lisäksi sivussa säätää V:n kanssa, houkutella sitä juomaan viiniä (ja ehkä minua), mutta se saattaa olla haluton. Sehän selviää tietenkin vain tunnustelemalla ja tutkailemalla, tapaaminen joka tapauksessa jo sovittiin. Sen kohdalla ei mieleni maalaa mitään romanttista, ajatuskuviot liikkuvat enemmän brutaalissa jyystämisessä, hinkkaamisessa, sisään työntyvässä kyrvässä ja minusta huohottamassa märkänä ja kiihottuneena, käytettynä tyydyttyneenä antautuneena.

Plakkarissa siis yhdet treffit, yksi tapaaminen.

Jänöpupusta haikailen myös, harkitsen vakavissani senkin pyytämistä treffeille, joskin tylyydessään se luultavasti tyrmää ajatuksen ennen kuin suo sille mahdollisuuttakaan. Se toisaalta ei ole minulta pois, joten tässä manian puuskassani saatan toimia ennen kuin itsekään ehdin ajatella sen tarkemmin. Tarkemmin ajatteleminen on tie pysähtyneisyyteen, sitä alkaa pelätä ja murhetia ja väännellä käsiään paidanhelmaa korvannipukkaa, eikä sitten enää uskallakaan koska mitä jos, mitä jos se sanookin ei ja kauheaa ja kylläpä sitten nolottaa voiko enää ikinä sitä nähdäkään.

Vähemmän ajatuksia, enemmän toimintaa. Kesäni motto tällä hetkellä. Kunnes seuraava murheenalho taas pyyhkäisee rohkeimmat ajatukset roskakoriin paljastaen pinnalle vain vihlovan arkuuden ja epävarmuuden.

Mitä on tehtävä?

Siinä se kysymys on yksinkertaisuudessaan. Mitä? Mitä mitä mitä? Mitä on tehtävä? Minä en tiiä. Kepeys vaihtui taas raskauteen, hyvä mieli murheelliseen, huolettomuus huoliin ja taivaanrannan synkkeneviin pilviin.

Sillä nyt minulla on viimein ikävä, ja se ikävä näykkii kantapäistä jo toista viikkoa, se ei hellitä pieniä teräviä hampaitaan akillesjänteestä. Pitää kiinni, ryömii pitkin ihoa ja pesiytyy jonnekin rintalastan seutuville. Siellä tunteet kuulema asuvat, siellä ainakin painaa ja takoo välillä hullunlailla, ikävä ja pelko ja mikä nyt milloinkin. Siellä tuntui joku risahtavan rikki kun kävin entisessä kodissa Heilan luona, siinä kodissa joka oli meidän yhteinen ja jossa se asuu nyt yksin, ja jossa se ei ole jaksanut muuttaa mitään minun lähtöni jälkee. Yksinäinen kissanpeti kuin autiotalo tien poskessa televisiopöydän alla. Sattui niin, että itkin hiljaa keittiössä leipää leikatessa, ettei tehdä tästä nyt numeroa, ja pyyhin kyyneliä paidanhihaan niin kuin pentunakin tehtiin. Kaikki tuntui niin väärältä, väärinkäsitykseltä, typerältä erheeltä. Mutta voisiko sitä poiskaan pyyhkiä?

Ja niinpä minä en taaskaan tiedä mitä tehdä. Mikä on oikein, mitä minä haluan. Miksi minä en tiedä mitä minä haluan, miksi huoli ja ahdistus painaa teinpä sitten mitä tahansa. Antakaa minulle merkki, kertokaa mikä on oikein, viitoittakaa tie joka vie mielenrauhaan ja armollisuuteen, niin minä seuraan. Vai tempoisinko sittenkin vastaan, huomaisinko merkkejä vaikka niitä pamautettaisiin kassillinen suoraan syliin, kaasuttaisinko tienviittojen ohi väärään suuntaan tähyillen.

Yksin vai yhdessä. Ei tule tästä elämästä ehyttä.

Tsiutsiutsiu

Kävin toisessa kaupungissa retkellä, oli jotenkin jännittävän erikoista. Mun olo oli vapaa, ja mä juttelin ihan vapautuneesti kaikkien kolmen mun läheisen kanssa joita näin, ja kun aamulla istuttiin J:n kanssa olusella sen lähikapakassa, mä aattelin (ja sanoin ääneenkin), että en mä voi olla kovin huono ihminen kun mulla on niin mahtavia ystäviä. Jonkinlainen peilihän se on, omat ystävät, joku niissä on vetäny puoleensa ja sen vetovoiman täytyy olla ainakin joiltain osinsa molemminpuolista, koska muuten ystävyys kuihtuisi pois ja jäisi jonnekin hyvän päivän moikkailun tasolle.

Mulla on ollu siitä asti tosi hyvä mieli. Äsken riemun puuskassa pyysin sitä punatukkasta poikaa jonnekin mun kanssa. Tiedättehän, mitä näitä nyt on, pihalle ulos hengaan oleileen katteleen käveleen, no treffeille vähän niinkun noin. Ja se lähtee! Ei nyt ehkä treffimielessä, tai en minä tiiä, mutta joka tapauksessa sekin haluaa nähdä, jakaa ajastaan jonkun palasen mun kanssa jossakin, ja se on tällä hetkellä ihan riittävää. Katson mitä tästä tulee, ja toivon lujaa että siinä vaiheessa kun raahaan sen jonnekin kanssani, niin mulla on joku tällanen hyvä kausi meneillään niin, etten vaan jännitä pelkää riko koko asetelmaa alkuunsa jo. Se olis tympeetä, mä haluaisin niin kovasti olla kesän keveällä mielellä tuulella, temmata itseni ja muutkin pulppuilemaan kaupungin sykkeeseen. Jos vielä joskus keksisi, miten jaksamisen, energian ja kaikenlaisen miellyttävän voisi säilöä itseensä niin, ettei se aina ammennu tyhjiin, niin mulla olis elämän valttikortit ihan tässä tassujen ulottuvilla.

"Mennäks meille testaan akustiikkaa?"

Kevät ilmassa

Uusi asunto ei enää kolise tyhjyyttään, tavaroita on paikoillaan ja vaatteita pinossa. Luultavasti murhe ja suru iskee viikon, parin viiveellä niin, ettei henkeä saa eikä kyyneleet lopu. Se on kummallista, miten asiat alkavat asettua mittasuhteisiinsa aina vasta jälkeenpäin, minulla on niin harvoin mitään tapahtumahetken shokkeja tai tunnereaktioita. Minä selviän aina, minä otan tilanteet vastaan sellaisinaan, vailla mielenkuohuja tai -liikkeitä, tunteettomana? En tiedä. Vasta jälkeenpäin se tulee, yksinäisyys ja paha mieli, kylmä sänky ja hiljainen sunnuntai-aamu.

Minä näin Pörröisen aivan vilaukselta viime viikolla. Olin ajatellut jo useamman viikon, että hyvä kun en ole sitä nähnyt, hyvä ettei se ole lähimaastossa eikä silmien tavoitettavissa. Alkoi jo tuntua siltä, että mitä ihmettä edes kuvittelen aina sen ihmisen seurassa, että joku tilapäinen mielenhäiriö (humala) on ottanut valtaansa kun moisen kanssa on koskaan mitään tehnyt. Vaan kuinkas sitten kävikään, onko syy sipulin joka raakaa taisi olla, eikä sinua huomaa kukaan jollet itse mene mukaan; hetken verran vain sen näin ja lähinnä selän puolelta ja sivuprofiilista, ja samalla hetkellä sisällä pyörähti jotakin kuumottavan pehmeää ja jos se olisi kääntänyt kasvonsa minun puoleeni, olisin ollut sulaa hymyä, olisin hyytynyt sillä silmänräpäyksellä, olisin, en tiedä mitä. Ja näin sen oikeasti alle minuutin, ei vaihdettu sanakaan ei katsettakaan ei minkäänlaista huomiota toiselle ja minä olen silti hetkessä mennyttä.

Täytyy pysyä siitä ihmisestä niin kaukana kuin mahdollista, ei tällaisessa ole mitään järjen hippustakaan enää, eihän tällaista tapahdu ihmiselle, tai tapahtuu varmaan, muttei tämä ole mitään järjellistä toimintaa, pysäyttää sydämensä yhdestä niskasta ja profiilista, liueta lätäköksi pelkästä katseesa, unohtaa aivot ja järki ja kaikki mitä maailmasta tietää vain yhden vilkaisun perusteella. Eihän mistään tule mitään, jos minä en pääse tästä eroon, jos tilanteesta ja elämästäni riippumatta joka kerralla lankean niihin silmiin niinkuin mikäkin tahdoton räsynukke. Eihän mulla helvettisoikoon voi olla koskaan minkäänlaista ehyttä yhteyttä kehenkään ihmiseen, jos olen valmis rikkomaan kaiken hetkessä noin vain jos se Pörröinen sattuu vastaan kävelemään.

Kerta kaikkiaan kahelia, olen varmaan jotenkin päästäni sekaisin. Pakkohan tämän on ohi mennä, ei tällainen ole tervettäkään varmaan, jotain pakkomielteen poikasta joka pitää ravistella pois niin kuin koira veden turkistaan.

Nuuhkin äsken nuorta miestä, jonka kanssa naulasin naulaa seinään. Jo hipaisu aiheutti värinöitä ihon alla, haaveilin suudelmista ja käsivarsista vyötäröllä. Kevättä ilmassa todellakin.

Uusi elämä

Uusi asunto odottaa tyhjänä ja kolisevana. Tulisinkohan siellä onnelliseksi? Istuisin nojatuolissa katsoen junien kalketta juoden kahvia (GT:tä) myyrämukista (tuopista), nurkan takana koko kaupungin vilske ja vilinä, sen kun astuu ovestansa pihalle. Se on muuten se vaikein pala yleensä, ulko-ovi, se on monesti tehty sadoista lukoista ja panssarilasista. Maailma niin lähellä ja samalla niin kovin kaukana.

On varmaankin ovulaation aika, tekee mieli seksiä. Kunhan pääsen omien seinien suojaan, alan tunnustella, mitä siltä saralta olisi tarjolla. Tai vaihtoehtoisesti lakastun niin, että ompelen haarani kiinni. Eräänlaista käänteisseksiä sekin, tietoinen selibaatti ja pidättäytyminen. Epäilen haluani moiseen, mutta samalla huolettaa ja pelottaa ns. markkinakelpoisuuteni. Entäs, jos en enää saakaan koskaan ketään? Edes pariksi tunniksi petiini? Edes hetkeksi lääppimään ihoani, työntymään sisääni, litistämään alleen ja kertomaan typeriä pieniä sanoja korviini, kuiskimaan ja pitämään sylissä.

Minä en enää nimittäin muista, miten se temppu tehdään. Se, että tapaa jonkun uuden ihmisen.

Väsyttää

Puristaa, puristaa, puristaa mä en saa henkeä kun tukahduttaa kiristää latistaa. Ahistaa niin ettei henki kulje.

Tätä minä vihaan eniten, pakokauhua joka pitää pihdeissään, joka ei lähde pois vaikka sen miten järkeilisi ja tietäisi turhaksi, epätoivoa joka ei jätä, vaikka murheen kuilu on vain kangastus ja heijastus, todellisuuden vääristymä, masennusta joka repii ja tempoo ja käpertää ihmisen pieneksi möykyksi niin turhaan, niin täysin turhaan. Irrationaalista. Eikä se auta mitään, että tietää sen olevan turhaa. Eikä se lähde pois, vaikka mä miten ottan itteeni niskasta kiinni pakotan kasvot hymyilemään nousen ylös olen liikkeellä teen työtä syön hyvin harrastan liikuntaa lepään yöni ja silti, silti mä olen päivä päivältä lähempänä katkeamispistettä ja jos mä sen tunnen itsekin niin onko romahdus viikkojen, päivien vai sekuntien kysymys.

Mun mieleni on hajalla. Sille on joko tapahtunut jotakin jossain vaiheessa, tai sanotaanko että se on muovautunut aikojen saatossa kaiken seurauksena jonkinlaiseksi, tai sitten siinä on jo lähtökohtaisesti ollut valuvika. Sukuvika ehkäpä, mistä sen tietää mitä pöpöjä sitä itsessään kantaa esi-isiensä perintönä, tai sitten vinouma ja väärä raide, sivupolku umpikuja. Mutta joku on vialla, joku klikkaa päässä ja mielessä, sillä tällainen toivottomuus, harmaan säikeinen näköalattomuus ja yleinen matalakiito ei voi olla sellaista, mitä kaikki tuntevat joka jumalan päivä, sillä miksi ihmeessä kukaan haluaisi tai edes voisi elää, jos kaikki tuntuu aina vain pahalta ja väärältä, eikä se vääryyden tunne lakkaa vaikka hetkellisesti olisikin päinvastainen nousu tai edes seesteinen suvantovaihe. Vai voiko kaikista muistakin tuntua juuri tältä, ja minä en vaan osaa tätä kestää, onko ahdistus ja paha olo ihmisen luontaisa olotila, joka minun pitäisi vain hyväksyä pysyväksi elementiksi elämäntaipaleelle, vaelluskumppaniksi tukipuuksi, virstanpylvääksi tieni varteen?

Mikä mikä mikä mussa on pielessä, miksi mikään ei kestä eikä tunnu miltään miksi mikään ei tuota mulle tyydytystä?

Menin nukkumaan väsyneenä. Heräsin väsyneenä. Mikään maailman unimäärä ei poista tätä väsymystä. Milloinkahan se kamelin selkä katkeaa?

Minä ja mun mieli

Minun suuni sanoi M:lle seuraavaa: lähdetäänpä juomaan kaljaa. Minun mieleni ajatteli olutta ja naisia, viiniä ja miehiä, suuria ja suloisia humalaisia hetkiä, ajatuksia ajatusten perään. Mitä suu sanoo, sitä mieli aattelee, vai onko se toisinpäin tai ollenkaan näin, kävi miten kävi niin kaljalle mentiin.

Ja nyt tuli se kolmas kerta. Ja nyt minä lähdin mukaan. Ja nyt minä olen sydänsyrjällään jälleen. Mä en haluu ajatella sitä ihmistä, mä en haluu että se on under my skin enkä mä saa sitä ravisteltua pois vaikka mitä tekisin. Onko tämä rakkautta? Jos on, niin outoa polttavaa rakkautta sitten, sellaista tahmeaa ja hämyistä niin kuin porttikongissa vaihdetut märät suudelmat ja paidan helman alle hapuavat sormenpäät, huulilta purkautuva huohotus ja kiihtyvä hengitys korvissa.

Ei se ole tytöstään eronnu, sanoi kertoneensakin että vehdattu on (kertoneensa ja mitä ja millä tavalla, sen mukaanhan mitään ei tapahtunut koska ei mitään on ilmeisesti kyrvän tunkemista mun suuhun sormien työntämistä mun sisään rintojen puristamista likistämistä patjaa seinää pöytää vasten, se on se ei mitään koska ilman vaginaan työntyvää penistä ei kerta kaikkiaan vain ole tapahtunut mitään) ja asia on kai näin ollen ok fine ja sillä selvä.

Ja nyt se soittaa illalla, koska jätin sukkauhousuni sinne (miten kovin perinteisen naisellista, unohtaa nyt joku tollanen asia toisen naisen kotiin, hyvä kun ei vittu pikkuhousuja sen sänkyyn tai rintaliivejä sohvapöydälle), enkä mä voi mennä niitä sieltä hakemaan kun se tyttöystävä on kotona. Oli kertonut tai ei kertonut tai mitä sitten kertonut oliskin, niin tilanne olisi liian kummallinen, enkä mä halua asettaa itteeni ehdoin tahdoin sellaseen tilanteeseen, jossa halveksunta voi hyökyä mun yli kun valtameri.

Miehet selviää näistä bisneksistä aina voittajina.

Enkä mä tajua miksi se aina vaan pyytää mut mukaan. Juttelemaan, se sano. Mitä helvetin juttelua se sellanen on, joka päätyy mun voihkintaan sen alla silloin kun se ei mitään tapahtuu. Enkä mä tajua miks mä aina vaan toivon, että se pyytää mut mukaan. Eihän tässä ole tolkun hiventä missään. Ei sillä, että mä sitä niin kaipaisinkaan, mä vaan pelkään, että pyynnöt jossain vaiheessa lakkaa. Kuka sit olis mun surusilmäinen sielunpeilini?

Kevät, kevät

Olisiko se jo kevät? Mä niin ootan jo kesää, vihaan tätä vuoden aikaa niin perkeleesti. Vuosi vuodelta pimeys ja kylmyys tuntuu aina vaan raskaammalta, ja jossain kaiken lumen alla hyvinhyvin heikkona orastava kevät ei lohduta ollenkaan, päinvastoin saa mielen entistä matalammaksi. Tule jo kesä.

Asunnon etsiminen se puolestaan on laiskanpulskeasti päällä, unelmien kimppakämppä meni sivu suun ihan oman hitauden vuoksi, mutta näyttäisi siltä, että toiveideni kaupunginosassa asuntoja on ainakin jonkun verran tarjolla. Yritän sulkea mielestäni pois kaiken sen käytännön paskan, mikä muuttamiseen liittyy, ja keskityn vaan asiaan kerrallaan. Suoritan. Teen. Pärjään. Ruks-raks kohta kohdalta listan läpi, mieli tyhjänä laput silmillä päivästä toiseen eestaas heikunkeikun.

Heikunkeikun keikkuu oleminen muutenkin, viikon sisään oon kaks kertaa törmänny Pörröiseen vanhassa tutussa paikassa. Sekin taisi mahdollisesti pistää tyttöystävänsä kanssa poikki, joskin varma asiasta en ole, koska sen verran huteraa sen liikkuminen ja puheen virta oli viimeksikin kun nähtiin. Ryyppy sillä on taas varmaan kiinni hirttäny, povarista taskulämmintä kossua otahan kiitos, otan toki, otan otan. Kummallakin kerralla se on pyytäny mut mukaansa - juomaan votkaa sen kotiin, puhumaan asioista, länkyttämään niitä näitä, kuuntelemaan musiikkia. No kai sen tietää mihin se sellainen mukaan lähteminen sitten taas menisi, ja oon molemmilla kerroilla sanonu ei, ei, eieiei. Pääosin siksi, että joko Heila on ollu maisemissa kanssa, ja tiedän kuinka pahalta siitä tuntuisi jos loikkaisin enää millään tavalla sen nähden Pörröpääni matkaan, ja toisaalta siksi, että on ollu työpäivä seuraavana päivänä, ja mä en kestä enää tulla sellaissa krapuloissa töihin kun mitä joku yön läpi kestävä votkan ryyppääminen tuottaisi. Liikaa duunia tällä hetkellä, jos olis lunkimpaa (ja sais olla yksin) niin kai sitä kestäisikin. Muiden seurassa ei luojan kiitos ensisijaisesti kehtaa.

Eli en ole lähtenyt sen matkaa. Vaan jos kolmas kerta tulee, ja edellä mainittuja esteitä ei ole, niin enköhän mä lähde. Ainahan mä olen sen mukaan lähteny, seurannu kun koiranpentu kissimirri pienen pieni pupulainen tai ehkä joku teuraslammas taluttajaansa. Mä en tajua mikä siinä miehessä on, miksi ihmeessä se vetää mua puoleensa vaikka se on täysjuoppo, ihan tavallinen renttu, ärsyttäväkin, enkä mä missään tapauksessa mitenkään päin tahdo sen ihmisen kanssa olla sen kummemmin minkäänmoisissa suhteen puolikkaissakaan sinä ilkamoisina ikinä. Silti se on sekunti, kun mä katon sitä silmiin ja poks, mä oon myyty, mun sisällä liikkuu jotakin lämmintä ja tahmeeta, hymy pyrkii väkisin nostamaan poskia ylöspäin enkä mä taaskaan haluaisi mitään muuta niin paljon kun vähäsen pidellä sitä kädestä ja tuijotella typerä hymynkare suupielissä maailman ääriin. Vittu mikä tyyppi. Minä vai se, vaikea sanoa.

Joten tässä sitä tallataan näitä kuluneita latuja taas. Hiuspohjassa kihelmöi.

Avoin lehti

Tilanne on auki ja levällään. Käytiin Heilan kanssa tapauksen jälkeen tuoreeltaan juttelemassa kahvilassa bussilinjan toisessa päässä (Heila ei voi jutella kotona, se ahdistaa). Onhan tämä ero ollut pinnalla, sen nyt myöntää kumpikin, ja onhan tässä muitakin asioita kun mun "oho jäin kiinni housut kintuissa toisen miehen alta" -tempaukseni. Ei kai se toisten paneminen noin ikään kun kiellettyä ole ollukaan, mutta ei sitä toisen naamaan tarpeen ole ollu hieroa. Ja yhteisten kavereitten paneminenhan se kanssa on vähän sillä älä viiti -listalla. Eli eroamiseenhan sitten päädyttiin tietenkin.

Vai päädyttiinkö.

Nyt nimittäin minä oon päivät töissä ja Heila jumii kotona, minä oon illat kotona jolloin Heila joko a)jumittaa kotona lueskellen tai ollen koneella tai b)lähtee kapakkaan vetään perseet. Hmm. Välillä istuskellaan sohvalla vierekkäin, halitaankin, saatetaan nukkua sylikkäin ja jutustella ah niin kiinnostavista jokapäiväisistä asioista, kuten että mitä sitä söisi tai mitä joku jossain sanoi teki miten oli. Sen sijaan konkreettisista asioista, kun esimerkiksi erilleen muuttamisesta tai tilanteen jonkinsorttisesta balansoimisesta tai käsittelystä ei vaihdeta sanaakaan.

Ja mä en jaksa. Mä en jaksa aina olla se, jonka pitää jotenkin päättää kaikki ja tehdä kaikki, ja pahimmillaan helvetti järkätäkin kaikki uusia asuntoja ja muutoja myöten. Joten mä nyt sitten vaan oon, käyn töissä ja kattelen telkkaria, ja olen passiivinen. Ehkä se Heila jossain vaiheessa saa aikaseksi käsitellä tilannetta joko yksikseen ja tulla johonkin tulokseen, tai puhua tästä mun kanssa niin, että saadaan ilmaan lopun aikojen suunnitelmia. Ehkä mä jossain vaiheessa jaksan sitten kuitenkin. Ehkä taivaalta tipahtaa asteroidi juuri meidän kaupungin päälle ja koko asian pohtiminen käy tätä myöten turhaksi.

Olo on yllättävän kevyt. Mun on ihan hyvä olla. Ei mulla ole kiire.

Oh did I really

Mä oon vissiinkin moraalittomin, tunteettomin ja ehkä muuten vaan julmin kusipää jota olemassa onkaan. Pahiten siksi, että tällä hetkellä (vielä ainakaan) ei tunnu miltään, ei sitten niin yhtään miltään. Nolottaa, ei hävetä, hävettää, ei kaduta, kaduttaa, ihan sama en minä tiä, mä oon vaan lähinnä väsyny, kipee ja hiukkasen hukassa, eikä mulla tosiaankaan ole juuri minkäänlaisia tuntemuksia. Mä oon kai vaan ihmisen kuori.

Lähinpä nimittäin radalle, lähin tosiaankin. Nussin pari päivää Pörröistä ja jäin kiinni rysän päältä oikein klassisen kaavan kautta. Jotta olisin vielä hiukan inhottavampi, kävin sutaseen jossain kolkossa kellarissa matkalla vielä PJ:täkin syystä jota en tosiaankaan tiä, mulla muistikuvat loppuu jo jonnekin toisen päivän illansuuhun koska jos tässä koko kombossa ei muka mukana ollu päihteitä, niin ei sitten varmaan missään.

Mulla särkee vatsaa ja päätä, ja mun sääret on epämääräsillä naarmuilla ties kenen (kumman) sormien painalluksista, ja mun ja Heilan juttu sitten loppu näin rytinällä.

Ei Heila tosin sitä ole sanonu, sitä itkettää, ja se ajattelee että ehkä tästä vielä jotenkin selvitään. Mutta c'moon, voinko edes mä olla niin röyhkee, etten laittas pistettä nyt viimeinkin tälle toisen ihmisen nöyryyttämiselle.

Jumalauta että mä oon onnistuja.