Jou jou

Nyt on niin railakas joulu että alta pois pojat ja porsaat, täältä tullaan. Ei vittu mitenkä voi olla? Vuosiin ensimmäistä kertaa mulla oli varsin rauhallinen ja jopa hyvä olla, en mene kotiin en ota stressiä en näe äitiä en välitä syyllisyydestä en yhtään mistään enkä valmistaudu varustaudu virittäydy millään tavalla. Tulkoon joulu, minä olen tässä. Ja kuinkas sitten käykään?

Ystävä on kuolemassa. Muutama kuukausi elinaikaa, viesti tulee toverilta itku kurkussa, mitään ei ole tehtävissä se oli tässä sitten se. Juon sen kanssa oluen, vien kotiin, lupaan soittaa ja hoitaa, surraan yhdessä.

Sitten alkaa joulu.

Jouluaattoaamu, ovikello soi, Täti Tee on sen takana kapsäkki kainalossa toiselta puolelta Suomea, sanoo että hän lähti nyt neljänkymmenen vuoden avioliitosta tuli tänne mitä teen. Täti Tee on päästänsä kaheli hänkin, sitä (tätä) menee meillä suvussa vinksin vonksin, en minä ole ensimmäinen en varmasti viimeinen jollei koko suku suloinen tästä sammahda kun lapsia ei meistä lapsista kukaan taida tehdä ehdoin tahdoinkaan. Täti Tee puhua suoltaa taukoamatta ummet ja lammet ja lammen ulpukatkin koirista kissoista lapsuudesta elämästä äidistä ja tyttäristä, pojistaan ja miehestään, ajamattomasta ajokortista punkkulasillisista uusista aluista ja Rovaniemestä, se on niin irrallaan tästä maailmasta että sen näkee paljaaltaan kai kuka vaan ja jos ei näe niin herra mun jee jee jesaja miten tässä koskaan kukaan toistansa voi kohdata. Realiteettitsekkaus ei toimi hänellä ei ollenkaan, psykoosia pukkaa sellaisella vimmalla etten muista milloin olisin viimeksi moista nähnyt.

Vein sen hotelliin, komensin saunaan ja sen jälkeen unilääkkeen kanssa peiton alle pötköttämään, soitan huomenna vien kävelylle katsotaan jutellaan ollaan vaan vaikka maailma kaatuu ympäriltä.

Kun loskaa sataa ikkunan raosta sisälle, sataa sitä sitten suorana viivana kinokseksi asti. K lohduttaa, se leikkii joulupukkia hetken ja varustautui ottamalla viinapullon laukkuunsa mukaan. Lasken minuutteja, kyllä se soittaa vielä tänään, pyytää mukaansa, me mennään yhdessä jonnekin eikä haittaa vaikka maailma kuinka huojuisi ympäriinsä.

Joulun odotusta

Tuntuu pahalta. Ja tämä yllätti kenet, käsi ylös reippaasti vaan niin ope antaa oppilaalle omenan. Tai selkään risukimpulla, olen arvaamaton opettaja. Saisin varmaan potkut samoin tein epäpätevien opetusmetodien käyttämisen nojalla. No jaa, olo on siis apea ja synkeä, meinaan pillahtaa itkuun jo nyt eikä kello ole vielä paljon paskaakaan, koko pitkä päivä on vielä ihan edessä päin hipiti hei. Minä toivon olevani jo peiton alla tutisemassa ja mutisemassa kirouksia elämäni päälle. Ehkä olen nimenomaan itse itseni kironnut ja vaikken uskokaan kohtaloon tai ennaltamääräytymiseen, niin silti kummasti houkuttaa ajatus siitä, että jostain minua jotenkin rangaistaan. Kuka rankaisee ja mistä, ne kysymykset jäävät ilmaan roikkumaan niin kuin kaikki minun aikomukseni ja meinaamiseni ja hetkelliset innostumiseni yhtään mistään yhtään koskaan.

Olen niin tuhottoman uupunut. Nukun arkiviikoilla helposti yhdeksän, kymmenenkin tunnin yöunia unilääkkeiden voimalla, mutta aamulla herätessäni olen yhtä itkuinen, vihainen ja väsynyt kuin illalla pään tyynyyn painaessani. Kauheeta elämää. Siis ihan kauheeta, hirvee paniikki jyskii mun sisällä tän kaiken kauheuden edessä enkä mä pääse sitä tälläkään kertaa minnekään pakoon. Mun elämä on just niin hirveetä kun miltä se tuntuukin ja just niin uuvuttavaa kun mitä tämä väsymys kertoo, enkä mä keksi yhden yhtäkään asiaa mitä voisin kaikelle tälle kauheudelle tehdä. Mä en tiedä, missä ja miten mun olis hyvä olla, vaikka tiedän että ainakaan tässä ei ole. Aina tätä samaa: tiedän mitä en halua ja tiedän mistä en pidä, mutta en saa otetta niistä asioista joista pitäisin. En saa niitä hahmotettua, ja hahmottomaksi sitten koko päätön ravaamiseni jääkin.

Kahden viikon päästä olisi viimein vapaata. Koko syksy on mennyt ylipitkiä työviikkoja tehdessä, keikkatöitä haaliessa, jatkuvassa paineessa ja sen vastapainona surkean liioitellussa päihteilyssä kun ei kerran sitten vähinä vapainaan voi vain ollakaan, olisi pakko mennä ja tehdä ja päästä pakoon kotiseiniä. Ne kaatuu niin herkästi herkkänä olevan mielen päälle. Kahden viikon päästä ei ole mitään, on jouluviikko eikä silloin ole missään mitään, ei missään ketään, ja se kuulostaa taivaalliselta. Tiedän kyllä, että valtava määrä toisenlaisia rästihommia olisi jemmaamassa itseään sille viikolle, mutta toivon niidenkin hommien sijaan vain nukkuvani ja itkeväni koko viikon putkeen, tyhjentäväni itseni kaikesta surusta, pahasta mielestä, uupumuksesta ja toivottomuudesta niin, että kun uusi vuosi sitten alkaa tyhjänä edessäni, olisin minäkin kuin tyhjä taulu johon paremmat lupaukset voi kirjoittaa.

Miten tämä vuosi vain vilahti ohi, vasta äskenhän oli helmikuu.