Uusi elämä

Ryyppääminen katkeaa nyt tähän. En sitten jaksanutkaan sitä puuhaa kun parisen viikkoa, en ihan sitäkään koska aivan joka päivä en vetänyt vinttii pimeeks pönttöö sekasin tajua kankaalle ja aivoja narikkaan, mitä näitä nyt on. Saa silti riittää, nyt aloitan uuden elämän. Sellaisen, joka ei pidä sisällään kaljaa. Eikä kyllä muutakaan alkoholia, ei tipan tippaa. Sisällään se saa pitää muita päihteitä, pakkokin varmasti on, ja salaattia ja hedelmiä ja pitkiä romaaneja, ja joitakin kävelyretkiä. Todellinen uusi, terve, ihana elämä.

Samalla lopetan myös tämän niheilyn mielenterveyteni kanssa, sitä voi murehtia taas lisää sitten kun jokin depressiokausi iskee pahasti päälle. Kyllä se sieltä tulee, eli eihän mun tarvi sitä ajatuksillani tehdä tykö. Oon ennenkin sen sanonu, että näitä kahelivaivoja ylläpitää helposti ite niin kovalla voimalla, että jää hullunlailla (hihi) luuppaamaan sitä omaa ongelmaansa. Että voi voi kun masentaa, voi voi kun oon hullu, voi voi kun oon läski ruma tyhmä vajaa ällöttävä paska, painumpa tuonne partsille itseeni vähän murhaamaan. Ei kai mitään hyvää voi seurata siitä, että puhuu itselleen tuollaisia asioita päivästä toiseen, sipisee korvat täyteen roskaa omasta alemmuudestaan ja heikkoudestaan, täyttää ajatukset kestosyötöllä syytöksillä ja piiskan iskuilla. Ja miksi? Minkä ihmeen takia? Mitä helvettiä sillä saavuttaa? Jossei kerran ole mitään hyvää sanottavaa niin parempi olla hiljaa tai ainakin kuuntelematta itseensä. Ei ole vastenmielisempää itsekorostuksen tapaa kun jatkuva itsesyytös ja mollaaminen.

Meinaan meikä on ihan hyvä. Hyvä ja kiva. Ja tästä lähin kepeä kun taivaan pikkupikkulintu. Enkä uhraa ajatustakaan sille, että oon jatkuvasti silti niin onneton.

Typerän päivän typerä käänne

Tyhjänpäiväinen päivä muuttui kertaheitolla hiukan ilkikuriseksi päiväksi, kun löysin yhden ihmisen jonka luulin kadonneen, tai ehkä tervehtyneen (vaikka sen nyt tiesin ettei se vielä, raukka on niin kovin kovin solmussa päässänsä ja pitää siitä kiinni itsepäisesti kun kameli). Ja minäpä löysin sen pakopaikan. En oikein tiedä miksi tämä aiheuttaa iloa, uteliaisuusko vai mikä se kissan kielen poltti ja pahoille teille johti, ja huonostihan sellaisessa käy, mutten silti voi kääntää katsettani tästä. Kuin katselisi onnettomuutta, hyvin hyvin surullista onnettomuutta.

Meinaan lähtee Maisterin, Partaäijän ja NL:n kanssa seikkailulle. Toivon että siitä tulee kivaa, sillä viime viikon dokaamisen ahdistus kiristää edelleen päätä ja rintaa (hitto että vihaan tissejä, teininä toivoin että tulisi tulisi tulisi jo rinnat ja nyt toivon että voi vitun vittu, menisi menisi menisi jo nämä hinkit pois, vaikkei ne kai minnekään pois voi mennä). Aikamoista kauhuahan siitä seurasi, muistikuvat viime viikolta on sellainen tilkkutäkki, jossa pilkahtaa aina välillä joku uuvuttava silmukka, ja kaikki muu sulautuu epäselväksi värimössöksi pitkin seiniä. Ei sillä, että seikkailukoplani kanssa varmaankaan kovin selväpäistä menoa on, mutta ehkä osaan nyt olla iisisti kun vähän taas kokeilin.

Hah.

Pelkoa ja vapinaa siis luvassa varmaan pitkälle kesään. Enkä varmaan pitkään aikaan uskalla mennä tuttuihin paikkoihin, koska pelkään törmääväni Pörröiseen, ja pelkään mitä asiaa sillä viimeksi olisi ollut. Parempi vältellä, niin ei tule kuultua mitään peruuttamatonta. Soittelen Heilalle iltaisin, enkä tiedä mitä haluaisin senkään asian kanssa tehdä, parempi siis häilyä liepeillä ja odottaa. Pyydän M:n puistoon, jotta edes jonkun kanssa olisi hyvä olla joskus, vaikkei sekään koskaan pitkään kestä niin parempi kai sekin kuin ei mitään. Kaikkia mun rantoja pyyhkivä levottomuuden aalto on kai se, josta minä pidän typerästi kiinni kuin se kolipää kameli.

Mitä mä pelkään

Mä rikon nyt yhden mustekalan niistä oudoista liian monista sydämistä.

Mä rikon nyt yhden mun ainoosta sydämestä.

Mä en ees tajua sitä, mä en oo ikinä tajunnu sitä ja siks mä kai itken aina niin paljon mennyttä. Miettikää kuin pahalta tuntuu, että ei tunne ajallaan eikä paikallaan oikeita ja paikalleen kuuluvia tunteita. Mikä mä oon, joku hyypiö, vajaa julma ja tehty jäästä, miks mä teen vaikka tajuan mitä muista tuntuu. Tai et tuntuunko muista pahalta vai eikö niistä tunnu miltään, mitä ihmiset aattelee, miten mulla ei oo mitään tajua muitten tunteista, vai onko mulla sitä liikaakin? Tunteeko ihmiset jotakin, vai fuulaako ne vaan kokoajan? Osaako ne paremmin elää sitä, mitä ne kuvittelee muittten tuntevan, kertokaa mistä helvetistä on kysymys, missä ihmisyys on?

Mä jänistin niin, että juon viinii vieläkin yksin kotona, koska en haluu mitenkään nähdä itteeni. Mun on varmaaan pakko juoda sitä viinipullon jämää siihen asti, että sammun ja alottaa aamulla uuden pullon etsimisen.

Mun sydän ei oo varmaan ees olemassa.

Tsiisus

Voi äitivenäjä mikä ahdistuksen tahdistus keritteli itseään kasaan koko aamun. Tämä on taas niitä päiviä, kun jo aamusella sängystä noustessa haluaisi itse asiassa vetää itsensä vessanpöntöstä alas ja tietää, että päivän mittaan olo tulee vain pahenemaan pahenemistaan kunnes joku jossakin kohdassa ratkeaa katkeaa rits-rats. Töissäkin istuin pimeässä vessassa pää polvien välissä piilossa hys älkää huomatko että oon täällä, kunnes sitten luovutin ja katkaisin paniikin. Tässä sitä sitten ollaan.

On se pakokauhu kumma juttu, se kun lähtee vyörymään ja vierimään, niin sepäs ei helpolla taitukaan, ei asetu eikä päästä otteestaan, vaan kumma vaarantuntu, uhka, pelottava odotus kasvaa kasvamistaan vaikkei siellä kuuluisassa todellisuudessa olekaan oikeasti yhtään mitään pelättävää, ei vaani leijona safarilla saalistaan, ei ole mörköä sängyn alla eikä pusikosta eteen hyppää puukkotappajaa naamaa viiltelemään. Tämä tietohan ei kuitenkaan lohduta, eikä sitä voi edes kunnolla sanallistaa, sitä pakokauhua, että mistä se johtuu ja miksei se lopu ja mikset nyt vaan voi olla kunnolla ja nätisti, miksi pitää säikähdellä hyperventiloida piileskellä itkeä pillittää pienimmästäkin pikkupikku jutusta noin vaan.

Ja jotta tilanne ei varmasti helpottuisi, suunnittelen kännien riipasemista, ajattelin olla humalassa seuraavan kuukauden putkeen kiitos, onnistunee, olen kokeillut ennenkin, sehän se on rattoisa matka pään pimeälle puolelle se. Matkaliput ovat jo varauksessa, sillä niin kutsuttua ilmaista viinaa on tänään tarjolla sen kun vaan juoda kerkiää janoisimpien joukossa. Paluulippua en ole vielä varannut, voihan olla etten viihdykään kohteessa sittenkään kuin pyrähdyksen verran, jolloin onkin syytä pitää optio maitojunalla palaamiseen. Tsukun-tsuku (tai ta-tan ta-tan, niinhän juna sanoo oikeasti), sillä huristelen kotiin ja petiin ja aina yhtä ankeisiin aamuihin, joilloin mikään ei voisi olla hmmmm kurjemmin. Tai mitäänsanomattomammin. Tätä se elämä on, mitättömiä pikkuasioita asioiden perään, rutiineja ja rytmejä ja asioiden toimittamista pakosta, suorittamista ja suoriutumista ja missä piilee se kuuluisa elämänliekki, missä on se ilo ja into olla olemassa, mikä saa tämänkin kellon tikittämään aina vaan päivästä toiseen.

Mun niin täytys jotakin. Kun tietäskin että mitä.

Voi nyyh

Oli treffit, oli kivaa, muttei niin kivaa sitten kuitenkaan että ihanaista porkkanaista olisi kiinnostanut kumminkaan. Kysyin suoraan, aattelin että mitä sitä jahkailemaan ja kortit pöytään vaan, ja suora oli vastauskin. Joten ei kun ei.

Nyt olen sitä mieltä, että minusta ei kukaan enää ikinä voi millään tavalla tykätä, en enää koskaan saa ketään, kivaa ainakaan, ja olen tuomittu yksinäisyyteen, masennukseen, ikävään ja tylsyyteen. Ei minusta ole mihinkään, siedänkin kuolla nojatuoliini ja kissat saavat syödän naamani nälkääni. Ruma tyhmä saamaton tylsä ikävä.

Hoidan tätä pettymystäni niin, että sovin Pörröisen kanssa tapaamisen illalle. Voi vittu mikä virhe. Kävi miten kävi niin hyvinhän siinä ei käy, joko menee lääh puuh ääh huoh jyystämiseksi, tai sitten sekin sanoo että sinä ruma tyhmä saamaton tylsä ikävä ihminen, älä sinä enää koskaan minulle mitään puhu ota yhteyttä ole kontaktissa, mitä sinä kuvittelet tällä saavuttavasi. Ja sitten vasta hautaudunkin nojatuoliin ja odotan kissanruokakuolemaa.

Voi että. Johan mälsättää.

Kihisee

Ja taas heilahti toiseen suuntaan, olen niin täynnä kesää ja riemua ja kihisevän kuplivaa odotusta kaiken suhteen, etten meinaa nahoissani pysyä. Treffit punatukkaisen kanssa lähestyvät ja mielessäni maalailen jo vaikka minkälaisia visioita romanttisista suudelmista koivupuiden alla hikiseen naimiseen keittiönpöydällä. Näin sen ihan ohimennen vähän aikaa sitten, ja hitto se olikin kuumempi kun muistinkaan. Miten miellyttävän kutkuttavaa odotusta.

Vähän yritän lisäksi sivussa säätää V:n kanssa, houkutella sitä juomaan viiniä (ja ehkä minua), mutta se saattaa olla haluton. Sehän selviää tietenkin vain tunnustelemalla ja tutkailemalla, tapaaminen joka tapauksessa jo sovittiin. Sen kohdalla ei mieleni maalaa mitään romanttista, ajatuskuviot liikkuvat enemmän brutaalissa jyystämisessä, hinkkaamisessa, sisään työntyvässä kyrvässä ja minusta huohottamassa märkänä ja kiihottuneena, käytettynä tyydyttyneenä antautuneena.

Plakkarissa siis yhdet treffit, yksi tapaaminen.

Jänöpupusta haikailen myös, harkitsen vakavissani senkin pyytämistä treffeille, joskin tylyydessään se luultavasti tyrmää ajatuksen ennen kuin suo sille mahdollisuuttakaan. Se toisaalta ei ole minulta pois, joten tässä manian puuskassani saatan toimia ennen kuin itsekään ehdin ajatella sen tarkemmin. Tarkemmin ajatteleminen on tie pysähtyneisyyteen, sitä alkaa pelätä ja murhetia ja väännellä käsiään paidanhelmaa korvannipukkaa, eikä sitten enää uskallakaan koska mitä jos, mitä jos se sanookin ei ja kauheaa ja kylläpä sitten nolottaa voiko enää ikinä sitä nähdäkään.

Vähemmän ajatuksia, enemmän toimintaa. Kesäni motto tällä hetkellä. Kunnes seuraava murheenalho taas pyyhkäisee rohkeimmat ajatukset roskakoriin paljastaen pinnalle vain vihlovan arkuuden ja epävarmuuden.