Tekstailua

Aloitin taas jonkinlaisen tipattoman. Kuinkahan monennen elämässäni, sekä menneessä että olevassa ja kuinkahan tuhoon tuomitun tällä kertaa. En välitä (juuri nyt) koska en ole huolissani juomisestani (juuri nyt), elämä on sitä samaa oli sekaisin tai selvänä, jälkimmäisen kohdalla lähinnä tylsempää jos jotakin.

K laittaa viestiä ja ottaa yhteyttä, nähdään ja ollaan ja hermostutaan toisiimme ja sitten taas alusta sama, puhelin piippaa illalla kertoakseen jotakin ei-mitään kaivaten vastausta enkä minä tiedä mitä se haluaa kuulla, mitä se haluaa minusta. Mietin, olenko voinut tulkita kaiken väärin, olenko nostanut ihastuksen sokaisemat kakkulat silmilleni ja tiiraillut niiden läpi kaiken päin mäenpenkaa, vai näkevätkö tämän muutkin. Heilan mukaan se käyttää minua hyväkseen, että en ole tulkinnut väärin en mitään mutta se saa minusta pönkitystä ja hivelyä, siksi se pitää minusta kiinni ja kokeilee kuinka pitkälle juoksen sormia napsauttamalla kumipallona luoksesi pompin. Naapurin rouva tulkitsee tilannetta niin, että kukaan ei moisesta ruumiinkielestä erehdy ei puolin eikä toisin ja että mitä Hän on seurannut, on ihastuminen selviö vaan ajoitus paskoista paskin ja se siitä siksi sitten. Työtoveri arvelee koko kollia liukkaaksi ja lipeväksi, niitä on kuulema nähty enkä minä sitä epäile, näkemistä siis mutta itse en näe K:ssa samaa. M ei kommentoi mihinkään mitään, käskee nostamaan kisulin pöydälle niin ei tarvitse arvailla. Pragmatismi ei kuitenkaan lohduta romantiikan kaipuista mieltä kuten M toki itsekin hyvin tietää.

Itse arvelen, että koko touhuilussa on kyse ennen muuta lohdusta ja yksinäisyydestä, jonkun itsenäisen ja vankan tuomasta turvasta. Minä olen sellainen jalat maassa ja viisas ja kauhean älykäs ihmisten mielestä, ei sillä ole väliä olenko samaan aikaan sekaisin kuin seinäkello omissa ongelmissani, ei edes sillä että tajuaisi minun olevan sekava sotku, eikä silläkään kuinka ongelmainen tai mänttipäinen koen itse olevani kun oleellista on silloinkin tuikkiva mielen rikkaus ja ajatuksen nopeus. Suurimpana tragediana koenkin usein sen, etten realistisuudeltani kykene näkemään itseäni, toisia ja päällä olevia tilanteita sen kummemmin valoisammassa kuin synkemmässäkään sykkeessä, asiat ovat miten ovat ja minä pelaan armotta niiden realiteettien kanssa. Se vetää monta tuulessa ajautuvaa luokseen, minä olen se myräkän keskellä tyynenä kelluva lautta tai tynnyri, pimeän metsän kutsuva laavu, mikä lie saapuva bussi autiolla maantiellä valokiilassansa kojootti, kettu hipsimässä hiljaisella pihamaalla. Sehän se ihmistä rauhoittaa.

Dr. Phillillä oli joskus muinoin jonkinlainen persoonallisuustesti, jossa ensiksi piti etsiä kynä ja paperi jotta sai kirjattua vastaustensa numerot ylös jotta niiden perusteella sai sitten persoonan palikkansa analyseerattua, ja arvatahan voi että minä luovutin jo siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt etsiä se kynä. Mitä se sitten persoonastani kertookaan.

Lenssu

Mulla on flunssa. Nenä tukossa ja poskia pakottaa ja päässä takoo tum-tum-tum. Silti mietin, että olenko tarpeaksi kipeä jäädäkseni saikulle, ajattelevatko töissä että laiska lusmu luimuilija luikero, siellä se vaan makaa pulleana porsaana uunin pankolla palko suussa töitä vieroksuen, mokomakin rotta. Laivarotta ihan totta laulettiin ala-asteen kevätjuhlassa kun teemana oli laivat ja merirosvot, voi juman vittu että vihasin sitä koulua kai silloin tajuamatta kuinka paljon vihasinkaan, herra Tohtori sanoi kerran että olen täynnä vihaa ja se pihisee musta pihalle väkisin vielä joskus. Ehkä siksi olen sellainen jääprinsessareppana itkuinen raukka ja kuitenkin kova ja kylmä ja ilkeä ja paha ja mitä näitä määreitä nyt on joita minuun liitetään kun olen kertakaikkisen liian piikikäs ja nopea. Sanoistani, niillä viillän hitaamman haavoille ennen kuin sitä huomaakaan.

Työni on luonteeltaan sellaista, että tauti kannattaa ja pitää sairastaa pois ajoissa tai muuten työkyky saatetaan menettää pahimmillaan päiviksi ja viikoiksi, hommani ei puolikuntoisena pitkään onnistu ja tiedänhän minä sen kyllä kyllä. Luterilainen työmoraali se vain päässä kuiskii tuhmia sanoja korvaani, pitäisi sanoa sille että Hus! Vaiti! Mene pois! ja sen kun sairastaa kerran sairaus päällänsä on. Oli vakava tai ei, on lepo silti järkevin lääke ajoissa, silloin ei tarte isommilla tropeilla pelata myöhässä. Näin sanon itsekin jokaiselle työtoverille, joka tuskailee jäädäkö vai ollako vai tullakko vai mennäkkö, enkä minä niiden poissaoloja kyttää. Miksi sitä pelkää muiden sitten niin kovin kytistelevän?

Joten särkee ja palelee. Haluaisin jotakin turruttavaa ja mukavasti syliinsä tuuduttavaa, oli se sitten ihminen tai joku substanssi vaikkapa, ei tuolla nyt niin väliä kunhan olisi jotakin muuta kuin vuotava nenä ja kalvava ärtymys ja särkevä selkä. Halailisipa joku minuakin, sulkisi sisäänsä silittäisi hiuksia suutelisi niskaa hivelisi käsivartta nuolisi vatsaa reittä ja lantion kaarta, pitäisi hyvänä ja turvassa. En ole nyt itsekään ihan varma että kaipaanko opiaatteja vai miestä itseäni rauhaisammaksi silottelemaan. Vai sisääni olemaan, selän seinää vasten painamaan ja naimaan kivut pois, tuomaan tilalle toiset kolhut ja haavat joita tutkia viltin alla jäätelölusikan kanssa jalat sylissä tukka lintassa, yksinäisenä mutta ehkä kuitenkin tyytyväisempänä.

Jotain seuraa tartteis, voisikohan sairas sairastaja lähteä vähän sentään syystuuleen kävelemään? Viltin kanssa vaikka?