Mitä ihmettä

Mä kerroin sille miltä musta tuntuu, ihan selvin sanoin tein selväksi selvitin seliseli selitin millanen mun olo on, että miks mä käyttäydyn niin kylmästi ja vaikeesti sen seurassa.

Niin sit se kuitenkin päätyy silittään mun kasvoja illalla tanssilattian reunalla, se juoksee mun perään kun mä sanon että meen nyt kotiin, että mä meen nyt anna mun mennä, ja sanoo että mä olen sille rakas, mä olen sille syy että se on edelleen elossa.

Ja kun mä sanon, että joo minä en ole silti mikään leikkikalu, mä tosiaan sanon noin kliseisesti niin se ei tajua, se ei ymmärrä että musta voi tuntua siltä sen seurassa, se ei ymmärrä että mä käännyn pois ja painan oven kiinni perässäni enkä lähde sen mukaan.

Ja mä en tajua että mitä kohtaa se voi olla ymmärtämättä. Kumpi meistä tässä nyt on ihan eksyksissä?

Aina vaan

On niin kaikenkattavan ankea olo. Vuosi. Kaikki on nyt poispyyhitty. Minä olen täällä harmaassa vilttimäisessä säkissäni eikä mistään kolosta virtaa valoa tai vapautta, hiki vain kertyy otsalle ja mitä enemmän rimpuilen sitä tiiviimin säkki kiertyy jäsenieni ympärille, sitä tukahduttavampaa täällä on. Joten minä vain olen, en ajattele mitään, en halua mitään, en jaksa mitään. Automaattivaihde päälle taas, tiks-toks töihin kotiin töihin kotiin välissä kaljaa jottei ehtisi tuntea mitään ja sama setti alusta, aina vaan uudestaan ja uudestaan.

Mulla on niin raju ikävä sitä jo nyt, mutta enhän mä voi olla sen kanssa missään tekemisissä. Tuntuu, että menetin nyt taas niin kaiken, jotenkin ihan kaiken sellaisen joka oli ilahduttanut ja kiinnostanut ja tuntunut kaikessa raastavuudessaankin kuitenkin hyvältä, tiedättekö elämältä, että jotenkin elämässä kuitenkin olisi jotakin. No eipä ole, ei enää. Ryven ja temmellän omassa vilttisäkissäni niin kuin aina ennenkin, tämä on minun paikkani ja täältä minun on turha edes yrittää pois. Ei siihen säkkiin reikää noin vain pureskella ja paeta jonnekin kesätuulen löyhyttelemään niittymaisemaan kirmailemaan kukkaseppele päässä. En muuten ole varma miksi vapauskuvastooni ylipäätään kuuluu mikään niittymaisema ja raskaana riippuvat koivikon oksat, todellisuudessa pelkään hyönteisiä ja kaikenlaisia mönkiäisiä niin vitusti etten mistään hinnasta lähtisi kirmaamaan niityille varpaat paljaina mieli avoinna. Paniikissahan siellä olisin, sielläkin.

Kun missään ei ole ihmisen hyvä olla. Kyllä mä taas rutiinilla kaiken hoidan, ruksaan asian kerrallaan listoilta pois, mutta todellisuudessa mä olen kuin kuori joka vaan kulkee paikasta toiseen. Mikään ei mua kiinnosta, millään ei ole mitään väliä. Verhot kiinni, sängyn alle, minä ja maailma se maailma jossa kai muut ihmiset elää, meillä ei ole toistemme kanssa mitään tekemistä. Mä en jaksa kiinnostua vaaleista, en ihmisistä, en festareista tai teatterista, mä en jaksa mitään. En edes syyä, enkä edes nukkua vaikka se on ainoa jota haluan tehdä. Voi kun ei tarvitsisi herätä ja voi kun noin voisi sanoa ilman että se vääjäämättä tarkoittaa kuolemista.

Tunnen itseni niin säälittävän typeräksi paskaksi, turhaksi vastenmieliseksi otukseksi, käppyräiseksi hitaasti katoavaksi naavantappuraksi, joksikin ei miksikään, ja inhoan tätä tunnetta. Inhoan, että toinen saa minut tuntemaan itseni mitättömäksi, inhoan etten pääse siitä tunteesta eroon vaikka miten järkeilen ja reflektoin ja kääntelen vääntelen itseni pala palaselta sentti sentiltä lävitse. Koska mitä sillä on väliä tunnenko oloni hyväksi vai pahaksi kun mikään ei siltikään merkitse mitään.

Tiedän myös varsin hyvin olevani turhan dramaattinen ja höpiseväni satunnaista roskaa, ja inhoan sitäkin. Kaikki kuvottaa. Kaikki maistuu tuhkalta. Tuho lähestyy ja minä käännän kylkeä peittoni alla verhot kiinni poissa paha maailma.


"Aamulla pitää oksentaa
kun ahdistaa ja vituttaa."

Menetys

Jottei ainakaan paremmalta tuntuisi, sai K viimein kakaistua ulos että ei, hän ei halua ei. Päissäänhän tämäkin asia piti hoitaa, kuinkas muuten, niinhän kaikki, joten en aivan tarkkaan muista miten asia meni, surkeasti kannaltani ja juujuu hän tykkää minusta kovin hän ei halua että tämä loppuu hän tahtoo että tavataan hän välittää ja haluaa mitä, mitä helvettiä sä haluat mä en halua.

Itkettää. Lähdin töistä pois koska en halua itkeä työkavereiden nähden, haluan pillittää rauhassa kolossa nuolemassa haavojani kuin koiranpoika tassun pintaa. Maata sängyssä sykkyrällä ja parkua.

Miten mä oon voinut tulkita kaiken niin väärin, miten mä oon voinut tulkita kaiken aivan oikein ja kuitenkin se kävelee onnensa ohi, se kävelee mun ohi enkä mä merkkaa sille sitä mitä se mulle. Minä en ollut sittenkään se maapallon onnellisin tyyppi jota rakkauden kohde rakastaisi takaisin, minä olenkin vain se ihan tavallinen tarina, juttu jolle ei tule onnellista loppua, sivuhuomautus kirjan reunassa, luentosuttu marginaalissa.

Harmittaa.

En tiedä pelkäänkö enemmän että se soittaa vai että se ei soita. En tiedä miten reagoida, mitä sanoa sille, miten tästä voisi jatkaa enää mitään eteenpäin. Minä haluan jotain mitä se ei voi antaa, se haluaa jotain mihin minä en kykene. Umpikuja. Slut. Loppu ja lopetettu, kuoppa kaivettu ja kukkia arkun päälle, ripaus multaa ja kaivinkoneella betonista hautapaasi.

Mitä ihmettä tapahtui? Olenko liian ruma? Liian lihava? Liian sitä, liian tätä. Vituttaa että se puhuu tästä ystävillee, totta kai puhuu, tilittää ja selittää, ne lohduttaa ja auttaa, sanoo mitä minä sanoin, niin siinä käy, ei se halua olla vain kaveri, ei tietenkään, kyllähän me se jo sanottiin.

Kyllähän se tiedettiin. Annoin vain itseni kuitenkin toivoa ja rakastua, sitähän tämä oli, jalat alta vei ja juovutti mennessään ja isku takaisin maan pintaan on kova ja karkea. On niin avuton olo, tyhjä ja kylmä.

Ei tule elämästä ehyttä. Yksi, kaksi, kolme rauhoittavaa, neljä viisi kuusi kaljaa sen seitsemää sorttia päihdettä päähän, ei minusta muuhun ole.

Tilanne jatkuu

Ahdistus ei hellitä. Onnistun välillä olemaan hetken ihan vaan mutta sitten se taas iskee. Väijyy silmäluomien takana, itku ja poru ja parku, kaikki se joku joka siellä vaanii ja saa minut niin pahoinvoivaksi, että kyyneleet virtaavat solkenaan pitkin poskia ja sydän tuntuu puristuvan rintakehän painosta pieneksi lytyksi. Minä olen yksi lytty koko ihminen, tämä alkaa olla jo liian raskasta kantaa ja selvitä. Vaikka mikäpä tässä olisi vaihtoehto? Rauhoittavien rouskuttelu kai lähinnä, mutta pelkään liikaa toleranssien nousua, en halua että ne lakkaavat auttamasta koska vuosi vuodelta näyttää selvemmin siltä, että ahdistus on täällä asuakseen ei vieraillakseen. Ja koska en juuri nyt juuri tällä hetkellä joudu tekemään töitä tai opiskelemaan, niin miksipä tätä ahdistusta pitäisi edes pois tasata. Enhän minä tarvitse itseäni mihinkään.

Sillä:
En osaa mennä minnekään. En pysty lukemaan. En pysty katsomaan elokuvaa. En pysty syömään. Ei tästä kirjoittamisestakaan oikein mitään tule, sanat ovat hukassa ja rytmi poukkoilee, ajatukset eivät pysy kasassa edes niin kauaa että niistä voisi muodostaa jonkun kasan. Irrallisia hiekanmurusia. Ja samaan aikaan on pakko mennä jonnekin, on pakko yrittää katsella jotain, lukea, syödä mussuttaa. Kaikki ja ei mikään tuntuu aivan yhtä pahalta ja mahdottomalta, mikään realiteettien rajoissa oleva ei tunnu. Kaipaan pelastajaa, prinssiä valkoisella ratsulla valkoisessa haarniskassa, kaipaan syliä ja silityksiä, kaipaan jonnekin turvaan enkä tiedä missä turva olisi muualla kuin toisessa ihmisessä. Olenko vain yksinäinen tai hellyydenkipeä, vai olenko niin ahdistunut että tunnen oloni yksinäiseksi ja hellyydenkipeäksi. Muna, kana, muna, kana, kumpi on ensin eihän sitä voi ratkaista.

Kaikki tuntuu vähän helpommalta kun on jotakin päihdettä. Lohduttomuus vähän lohdullisemmalta, elämä hiukan mielekkäämmältä, päivä joltakin muultakin kuin ohi naputtavilta tunneilta joille minä en keksi tekemistä. Ei pidä ymmärtää väärin niin, että päihtyneenä olisi oikeastaan sen mukavampaakaan, päihtyneenä ei vain niin viitsi välittää mistään. Tämän vuoksi tietysti selvistelenkin taas, tai koetan olla ottamatta olotiloihini mitään, kai sen ajattelee kasvattavan luonnetta. Pelottaakin niin vietävästi taas kaikki, etten uskalla pahentaa tätä. Pelkään krapulaa ja laskuja. Ja sitä paitsi ryyppäsin jo tilini tyhjäksi.

Mulla on kaikki ihan hyvin. On todella surullista, että voin näin pahoin enkä pysty nauttimaan asioistani.