Palelee ja vituttaa

Miksei jo tule lämmintä?!? Joka aamu kun herään töihin, kurkistan lämpömittaria, ja joka aamu vituttaa kun se näyttää jotain kahta astetta. Toukokuun puoliväli ja pihalla on kylmä (tai kylmempi) kuin jääkaapissa. Ilmastonmuutos on täällä, eikä tässä kai voi kuin kohdata kaiken sen inhimillisen hädän minkä se tuo mukanaan. Minulle ensin vitutuksen kylmästä kelistä, seuraaville hädän merimassojen alle jäävistä kodeista ja kolmansille loputtoman massavaelluksen kuivuvilta elinkelvotomilta alueilta kohden vielä selviäviä seutuja. Tämä tuo mukanaan väkivaltaa, se on selvä, eikä siltä säästy kukaan. Osaisipa vaikuttaa ajoissa, vaan harva toki saa elää sivilisaatioiden romahduksen aikaa. Ehkä purkki popkornia ja välinpitämätön asenne lämmittää.

K:sta ei kuulu mitään ja hyvä niin, näin tämän suhteen saanee hiljalleen haudattua vaikka edelleen päässä takoo että voi vitun idiootti minkä teit, minä vai hän en tiedä, mutta valtava määrä täysin turhaa typeryyttä tässä jutussa oli mausteena mukana. Selaan työpaikkoja kaikista muista kaupungeista paitsi tästä ja ainakin leikin olevani valmis isompaankin muutokseen. Haluan täältä pois.

Laiskottaa, sanat eivät solju, minulla ei ole mitään sanottavaa enkä jaksa puhua mistään. Kävin viikonloppuna teemajuhlissa hymyilemässä ja juomassa skumppaa, paluu arkeen on aina yhtä ankea. Lasken päiviä lomaan, tänä vuonna minullakin viimein on taas sellainen. Seuraava siintää varmaan jossain viiden vuoden päässä, voi vittu minkä tempun teit maailma.

Oispa kesä ja kaljaa.

Jäämerelle

Nyt alkoi kevät ja ulkona hymyilyttää kun pyöräilee pitkin kaupunkia. Oon silti niin stressaantunu kaikenlaisista tämän maailman ja yhteiskunnan ja oman elämäni asioista, että jotain tartteis tehdä. Pitäs päästää tästä ahdistuksesta irti ja ihan vaan kerta kaikkiaan lopettaa tämä murehtiminen -- voi miten kadehdinkaan kaikkia heitä, joiden elämä vaikuttaa spontaanilta ja luottavaiselta ja jotka uskaltavat heittäytyä, tulla ja mennä, kokeilla ja onnistua, kokeilla ja epäonnistua, porskuttelevat tuosta noin vaan menemään vailla huolta ehkä sitten mistään, luottavat jotenkin että kyllä joku huolehtii ja auttaa ja on olemassa vaikka tässä vähän kaatuisikin. Minä en todellakaan luota, ja kaatumista pelätessäni en kohta uskalla ottaa ensimmäistäkään askelta, ei ole mitään turvaverkkoa minun ja pohjattoman kaivon välillä, näin aivo väittää minulle ja se valheellinen (tai totuudenmukainen) väite minun pitäisi saada pois päästäni takomasta koska tällä tavalla elämästä tulee takuuvarmalla sitä synkkää huttua jota siitä pelkään tulevan.

Sama kehäni on siis jälleen valmis, vatvon näitä asioitani vuodesta toiseen enkä saa mistään otetta. Ovatko kaikki muut jotenkin kärryillä elämässä, perillä jostain ja sisällä jossakin, miksi kaikki muut tuntuvat onnistuvan mutta minä aina vain räpiköin ihan tavallisen arjenkin kanssa enkä saa sitä iloa irti en niin helvetti mistään. Mikä minussa on vikana?

Enkä minä saanut sitä TM:kään dumpattua, tietenkään, milloinka minä mitään saisin tehtyä, sen sijaan sovin lähteväni sen kanssa Jäämerelle. Kaipaan pohjoiseen ja toivon löytäväni vielä rippusen lohtua joko sieltä tai miehen sylistä.