Avoin lehti

Tilanne on auki ja levällään. Käytiin Heilan kanssa tapauksen jälkeen tuoreeltaan juttelemassa kahvilassa bussilinjan toisessa päässä (Heila ei voi jutella kotona, se ahdistaa). Onhan tämä ero ollut pinnalla, sen nyt myöntää kumpikin, ja onhan tässä muitakin asioita kun mun "oho jäin kiinni housut kintuissa toisen miehen alta" -tempaukseni. Ei kai se toisten paneminen noin ikään kun kiellettyä ole ollukaan, mutta ei sitä toisen naamaan tarpeen ole ollu hieroa. Ja yhteisten kavereitten paneminenhan se kanssa on vähän sillä älä viiti -listalla. Eli eroamiseenhan sitten päädyttiin tietenkin.

Vai päädyttiinkö.

Nyt nimittäin minä oon päivät töissä ja Heila jumii kotona, minä oon illat kotona jolloin Heila joko a)jumittaa kotona lueskellen tai ollen koneella tai b)lähtee kapakkaan vetään perseet. Hmm. Välillä istuskellaan sohvalla vierekkäin, halitaankin, saatetaan nukkua sylikkäin ja jutustella ah niin kiinnostavista jokapäiväisistä asioista, kuten että mitä sitä söisi tai mitä joku jossain sanoi teki miten oli. Sen sijaan konkreettisista asioista, kun esimerkiksi erilleen muuttamisesta tai tilanteen jonkinsorttisesta balansoimisesta tai käsittelystä ei vaihdeta sanaakaan.

Ja mä en jaksa. Mä en jaksa aina olla se, jonka pitää jotenkin päättää kaikki ja tehdä kaikki, ja pahimmillaan helvetti järkätäkin kaikki uusia asuntoja ja muutoja myöten. Joten mä nyt sitten vaan oon, käyn töissä ja kattelen telkkaria, ja olen passiivinen. Ehkä se Heila jossain vaiheessa saa aikaseksi käsitellä tilannetta joko yksikseen ja tulla johonkin tulokseen, tai puhua tästä mun kanssa niin, että saadaan ilmaan lopun aikojen suunnitelmia. Ehkä mä jossain vaiheessa jaksan sitten kuitenkin. Ehkä taivaalta tipahtaa asteroidi juuri meidän kaupungin päälle ja koko asian pohtiminen käy tätä myöten turhaksi.

Olo on yllättävän kevyt. Mun on ihan hyvä olla. Ei mulla ole kiire.

Oh did I really

Mä oon vissiinkin moraalittomin, tunteettomin ja ehkä muuten vaan julmin kusipää jota olemassa onkaan. Pahiten siksi, että tällä hetkellä (vielä ainakaan) ei tunnu miltään, ei sitten niin yhtään miltään. Nolottaa, ei hävetä, hävettää, ei kaduta, kaduttaa, ihan sama en minä tiä, mä oon vaan lähinnä väsyny, kipee ja hiukkasen hukassa, eikä mulla tosiaankaan ole juuri minkäänlaisia tuntemuksia. Mä oon kai vaan ihmisen kuori.

Lähinpä nimittäin radalle, lähin tosiaankin. Nussin pari päivää Pörröistä ja jäin kiinni rysän päältä oikein klassisen kaavan kautta. Jotta olisin vielä hiukan inhottavampi, kävin sutaseen jossain kolkossa kellarissa matkalla vielä PJ:täkin syystä jota en tosiaankaan tiä, mulla muistikuvat loppuu jo jonnekin toisen päivän illansuuhun koska jos tässä koko kombossa ei muka mukana ollu päihteitä, niin ei sitten varmaan missään.

Mulla särkee vatsaa ja päätä, ja mun sääret on epämääräsillä naarmuilla ties kenen (kumman) sormien painalluksista, ja mun ja Heilan juttu sitten loppu näin rytinällä.

Ei Heila tosin sitä ole sanonu, sitä itkettää, ja se ajattelee että ehkä tästä vielä jotenkin selvitään. Mutta c'moon, voinko edes mä olla niin röyhkee, etten laittas pistettä nyt viimeinkin tälle toisen ihmisen nöyryyttämiselle.

Jumalauta että mä oon onnistuja.