Olin tänään aamupäivän yhdessä kokouksessa, koska olen sillä tavalla Reipas Ihminen, että hoitelen monenlaisia asioita noin vain niinq joutessani vasemmalla kädellä. Kokoustauolla huomasin, että jokin tuntematon numero eli siis joku ihminen sen tuntemattoman numeron takana oli soittanut (aamulla, miksi kukaan jolla on mitään hyvää asiaa soittaisi aamulla minä kysyin ja kysyn vieläkin), ja mulla alko saman tien sydän hakata tuhatta ja sataa kilpa-auto ajaa rataa henkitorvi kuristuu kiinni, ei henkeä ei happea vaan niiden sijasta pelkkä pyörryttävä paniikkinappula talla kiinni ralliauton pohjassa. Paniikki ei ole jättänyt koko päivänä rauhaan, ja mun psykosomaattinen mahani reagoi siihen hylkimällä kaikkea ravinnoksi luokiteltavaa ja luulen, että otsien kurtuista voi kohta vaikka kutoa maton. Mahtaakohan nyt olla ihan terve reaktio yhteen aamulla tulleeseen puheluun, joka voi a)olla ihan mikä tahansa puhelu ja b)tuskin kovin tärkeä, koska uutta puhelua ei ole tullut.
Että mitä tästä nyt sitten ajattelisi, kiliseekö mun päässäni taas, vai seuraanko vaan reaktioitani eri asioihin liiallisella tarkkuudella niin, että pienimmistäkin epäloogisuuksista tuntemuksista vapinoista tutinoista ja muista vaivatteluista tulee vähintäänkin Mount Everestin tai koo kakkosen kokosia köriläitä joille huutelen sormi ojossa että haa! hullu!, vaikka todellisuudessa moiset voisi lakasta päivän päätteeksi vaikka romukoppaan ja piilottaa sen sängyn alle niin, että yöllä kopan romut sieltä hiipii kiipii päiväpeitettä riipii haukkaamaan varpaasta unen makoisimmalla hetkellä. Ei sillä, että nukkuisin nykyisin, uni pakenee jonnekin kauas pois ja pysyisi mun luonani kai vaan sillon, kun mun pitää olla vaikka niissä jo edellä mainituissa kokouksissa. Olen kokeillut myös tainnuttaa itseäni päihteillä ja huumeilla ja lääkkeillä ja päihdelääkehuumeilla, mutta pitemmän päälle niistä saa päänsä sekaisin. Joskin, mahtaakohan olla tässä tapauksessa enää edes huono seuraus? Kadehdin kissaani, joka on löytänyt itselleen maailman makoisimman näköisen pesän M:n käyttämien lakanoiden keskeltä tuolin selkänojalta. Lakanoita en jaksa, enkä nyt enää tietenkään raaski, kerätä pois, kuten en kirjakasaa teekuppia sanomalehtiä pahvilaatikoita tai mitä tahansa muitakaan asioita joita tiputtelen käsistäni ulko-ovesta sisään tullessani, jotta pääsisin mahdollisimman pian petini suojaan piiloon pihalta. Ja yrittämään sitä unta, joka minun sijasta vierailee näköjään vain kissojen pedeissä. Ehkä minunkin pitäisi yrittää nukkua nojatuolissa?
Nyt voisi tämä taantuminen taas pysähtyä tältä erää, ja joku kiva Uusi Elämä vaikka alkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti