Uudenvuoden toiveita

Vuosi on lähes lopuillaan ja yritän miettiä, mitä toivon uuden tuovan tullessaan. Ongelmani on aina vain se, etten tiedä yhtään mitä haluan, en tiedä missä olisi hyvä ja miten sen hyvän itselleni loisin, tuntuu että jo lapsena opin painamaan omat haluni ja toiveeni niin alas ja piiloon että nyt kun saisin vapaasti haluta ja toivoa en enää osaakaan tehdä sitä, en enää tiedä mitä ne halut ovat enkä tunnista niitä kaikkien muiden tunteenpalasten joukosta.

Haluaisin varmuutta jonkin suhteen, ja heti kun tämä toive muodostui mielessä aloin pelätä kuinka väärin sen voisi tulkita, juuri niitä hetkiä missä pitää varoa mitä toivoo sillä varmuus jonkun suhteen voisi tarkoittaa vaikka varmuutta kuolla, varmuutta ettei mikään muutu ja että elämä on aina näin vaikeantuntuista minulle, varmuutta siitä ettei kannata. En minä sellaista varmuutta halua.

Viimeksi (ja edelleen) olen ollut varma K:sta, ja mitä siitäkin tuli, loputonta sydänsurua ja umpikujaa, jarru joka estää minua elämästä ja menemästä ja tekemästä.

Pelkään, että olen tehnyt itseni ja muiden ihmisten väliin jo niin paksun muurin, ettei kenenkään kädet riitä sen yli kurottautumaan ja että en itse koskaan kurottaudu ketään kohti. Itseriittoinen, itsenäinen, itsekseen itkeskelevä, olen niin kylmä ja tunteeton etten kykene lämpeämään silloinkaan kun joku yrittää jotain tuikkua sytytellä.

Tänään askartelen tulevaisuuskartan itselleni hitaasti ja huolella, jokaista haavetta punniten ja mittaillen, ja toivon että karttaan tyhjyyden sijaan tulee edes jokin jota kohden mennä. Jokin muukin kuin lottovoitto.

Talvipäivänseisaus

Kello käy tik-tak, minä en. Päivästä toiseen samaa harmaata, töihin ja uimaan ja kotiin ja nukkuun ja töihin ja uimaan ja kotiin ja sama toistuu eikä mikään muutu. Uni ei virkistä, työ ei innosta, liikunta ei anna energiaa eikä mikään rutiineissa tyydytä tai tuo iloa, mutta vankka on tieto ettei mikään muukaan joten parempi kai tehdä terveitä asioita kuin juuttua päiväkausiksi baariin juomaan viinaa. Näin koetan vakuutella itselleni koska pelkään että baarit ja viina vievät vain pahempaan ojaan ja allikkoon, säännöllisen palkkatulon avulla on sentään hiukan helpompi kestää kaikkea ankeutta kuin rahatta ja valtion instanssien kyykyttämänä. Raippaa näinä aikoina saa hän, joka on köyhä ja/tai kipeä.

Mikään ei huvita. Näin ollen mikään ei liikuta eikä mikään myöskään kiinnosta. Ei ole mitään sanottavaa mistään, sanat jäävät puolitiehen eivätkä rakenna tarinoita ei kaaria, poissa on poljento.

Kun puhelin soi painan hiljennystä, en jaksa puhua kenellekään. Välttelen kaikkia tapaamisia ja niissä mihin suostun olen hiljaa onneton ja lasken minuutteja että pääsisin kotiin. Missä olen myös hiljaa onneton, en varsinaisesti kovin ahdistunut tai epätoivoinen mutta hiljaisen jäytävän onneton ja turhautunut. Aina vaan onneton, onnea vailla missä onni on. Huokaus.

On niin tylsää ja synkkää. Ei ole mitään sanottavaa. Niinpä päivät kulkevat helminauhana yksi kerrallaan niin, että kosken niihin mahdollisimman vähän. Tuntuu surkealta, että elämä on jotain mihin haluan koskea mahdollisimman vähän ja että en osaa tehdä siitä sellaista, mitä haluaisin syleillä.

Kolottaa ja viluttaa

Taas on niin pirullisen kylmä. Huuhtelen käsiä lämpimän veden alla kun en saa muuten kohmeisia sormia oikenemaan näppäimistölle. Eikä ulkoista kylmyyttä helpota sisäinen, kaiken tuon pimeän mukanaan tuoma routa ja pakkanen joka latistaa kaiken tieltään. Tämä vuodenaika on niin hanurista ettei sanat riitä kuvaamaan. Seuraavan kerran on hyvä olla joskus toukokuun alkupuolella.

Elämääni ei kuulu mitään. Päädyin käymään Tavallisen Miehen kanssa laivalla ja nyt tämä juttu on taas tässä jossain epämääräisessä tapailun tapaisessa. K:n kanssa vietän viikonloput ja kuuntelen sen loputonta puhetta ja pohdintaa, kaikki haluavat aina puhua itsestään paitsi minä, minä en koskaan osaa sanoa yhtään mitään mitä kuuluu -kysymyksiin ja ahdistun ajatuksestakin, että pitäisi nähdä joku jota en ole nähnyt hetkeen ja kertoa sille jotain elämästäni. Ei minun elämääni kuulu koskaan mitään, ja jos kuuluukin, niin aina sellaisia asioita, etten osaa tai voi kertoa niitä muille. Näitä vuosikausia kasvatettuja epämääräisiä itsereflektion heijastumia, neuroottista suhtautumista siihen ja tähän ja loputonta häpeän hämärää.

En myöskään oikein odota tai toivo mitään. Yritin lukea joitain Näin tunnistat todelliset tarpeesi -hömpänpömppäsivustoja, mutta niissä keskityttiin kertomaan kuinka todellisuudessa niitä uusia kenkiä haluaa vain siksi että niitä mainostetaan ja näytetään joka puolella, ja koska en itse osta koskaan mitään, en kokenut olevani kohderyhmää. Ei minua kiinnosta kuluttaminen eikä tavarat, ei ole koskaan kiinnostanut, mutta ei se auta minua yhtään lähemmäs niitä Todellisia Tarpeitani. Mistä saa tietää, mitä haluaa? Yritän kuunnella itseäni, herra paratkoon vuosikausia olen niin kovasti yrittänyt kuunnella itseäni, muttei sieltä vieläkään kuulu yhtään mitään. Ehkä kaikilla muilla Sisäinen Sankari huutaa ihan tauotta, mutta uudet kengät vievät siltä huomion? Minun sisälläni on vain loputonta harmaata villaniittyä pölykoirien parveilla.

Ja kai se elämä taas tässä sujuu ja jossain vaiheessa tulee taas vastaan jotain ja niin sitä ollaan taas sattumien heilautettavana kun ei osata itsekään ohjia ottaa.

Liian hidas

Viikonlopun krapula alkaa väistyä kun hinkkaan uunia ja jääkaappia, pesen kaikki keittiön pinnat ja imuroin, järjestelen hyllyä ja hattuja ja huiveja sekä pesen takin ja lankkaan vielä kengätkin ja viimeistelen pinnan silauksella mehiläisvahaa. Kaiken tehneenä voin istua sohvalle ja avata kaljan koska ihan sama, ei se ankea olo minnekään mene vaikka kuinka tiskaisi ja moppaisi. Mopatussa kodissa on sentään mukavampi humaltua.

K:n ongelmat ovat niin monisyisiä ja rakenteellisia, ettei voi kuin nostaa tassut pystyyn ja kuunnella että mitä taas, mitä nyt taas. Kaikki, jotka ovat koskaan elämässään joutuneet tempomaan minkään luukun kanssa tietävät, kuinka helvetillisen vaikeaa se on. Saati sitten jos päälle painaa masennus ja mielenhäiriöt niin siitä suosta ei kyllä ole pitkospuita ulos asti. Monen itsemurhan taustalla on aivan varmasti loputon kyllästyminen loputtomaan köyhyyteen ja nöyryyttämiseen, sitä ei vaan rikas tajua, että kaikenmaailman tsemppailun sijasta niin kovin moni tartteisi ihan vain ne elämisen edellytykset ja hetkellisen tauon kaikesta siitä loputtomasta stressistä. Joten vaikka jo ehdin armahtaa itseni, että ei mun tartte ei mun tarvitse olla saatavilla ja tukena, niin tässä olen kuitenkin. Miten voisin jättää toisen yksin?

Samaan aikaan TM on treffeillä, ja se kirpaisee ja harmittaa, no totta kai. Ei tässä mikään ruudinkeksijä tarvitse olla että tietää siinä niin käyvän, mutta miten helvetissä aina entiset kumppanit löytävätkin niin nopeasti jotakin uutta ja kiinnostavaa, olenko minä ainoa jolla kestää aina joku tuhat vuotta päästä toisesta ihmisestä ylitse ja ympäri (jos se silloinkaan onnistuu)? Miten olen näin hidas ja miten muut ovat noin nopeita, tuosta noin vain löytävät jotain ihmisiä jota treffailla ja paneskella ja haikailla ja suukotella, kun minä en ole niitä koko elämäni aikana löytänyt kuin kourallisen, edes niitä treffeille vietäviä? Tai no joo pantavia kai jokusen mutta yhyy silti. Entinen työkaverikin treffailee vakuutusmyyjiä ja kertoo niiden olevan vitun vastenmielisiä kusipäitä, mutta deittaa silti menemään siitä vaan koska mitäs sitä yksinkään olemaan. On siis ehkä paikallaan tarkastaa ajatusmaailmaansa ja todellakin päästä jollekin treffeille edes kokeilemaan, ei kai koskaan ole liian myöhäistä opettaa vanhalle koiralle uusia temppuja, istu tassu paljasta massu.

Ei vittu. Itseni tuntien päädyn seuraavan kerran panemaan vuoden päästä ja sillonkin jotain Veetä tai muuta vanhaa tuttua, mihin hiton treffeille minä muka koskaa pääsisin. Tällä asenteella ainakaan. Ja ruudinkeksijä ei tarvitse olla siihenkään, että tietää kuinka heti tekee mieli TM:ää ja haluaisin sen sittenkin viereeni takaisin tai ainakaan en soisi sille onnea jonkun muun kanssa, en ainakaan näin pian ja näin vaivatta. Kas näin toimii ihmismieli, aina yhtä suloinen.

Mulla on kutsu useampiinkin seurapiirikekkaloihin, se on pikkujouluaika pahimmillaan. Ehkäpä niistä heruu joku korsto mullekin jolla lesostella pitkin kyliä.

Raasu

Taas koko viikonloppu K:n seurassa. Ja lähes koko viikkokin, jos se ei tule illaksi kylään käy se päivällä kahvilla ja vähintään soittelee tai viestittelee kuulumisia.

Olen niin rikki ja lopussa. Mitä mä teen? Sen seurassa oleminen lämmittää mua tavalla jolla ei mikään muu ja ne kilisevät helikellot edelleen kilkattaa sydämen seutuvilla. Mutta hänellä ei, niinhän se on kertonut.

Kertokaa auttakaa joku mikä vaan poppamies tai jumala tai vaikka konsultti, että mitenkä saa lakattua haluamasta sitä mitä eniten haluaa, sitä minkä rinnalla yhtään mikään ei ole mitään, sitä mistä on sydämessään täysin totaalisen varma että tämä, tämä tässä eikä mikään muu. Ja kun saan sen neuvon, että miten tämä tapahtuu, niin kertokaa vielä lisäksi, että mistä saan tahdonvoimaa noudattaa sitä, kun kerran kaikki aistit huutavat toimimaan toisin, käskevät jäädä olla rinnalla vieressä antaa aikaa rakkaus rakkaus rakkaus kestää uskoo toivoo kärsii.

Olen niin rikki. Risana romuna raato ja rassukka.

Keskeneräistä

Juttelin TM:n kanssa puhelimessa ja menen ensi viikolla käymään. Se on saanut ystäviensä kanssa sentään jo aikaa puida eroa ja surra, ehkä tämä menee silläkin ohi kivuttomasti ja vaivatta. Vaivattomuus leimaa tätä koko suhdetta, tämä tuli jostain ja meni jonnekin, enkä aina edes muistanut koko ihmisen olemassaoloa kun arkeani tässä elelin.

Juon lasin punaviiniä.

K soittelee, tulee käymään kahvilla kesken päivän ja tuo keksejä, sillä on työhaalarit ja huomioliivit ja silloin tällöin se hakee minut mukaansa ajelemaan kun sen täytyy käydä tekemässä töitä naapurikunnissa tai lähiöissä, sama se minulle mennään vaan minne vaan minähän nautin eniten liikkeellä olemisesta. Katselen repsikan paikalta ja poltan tupakkaa ja sydän vääntyilee kun se näyttää niin hyvältä poratessaan naulatessaan korjatessaan rempatessaan mun duunari mun eikä se kuitenkaan ole mun joten käännän katseen pois ja kuuntelen radiouutiset toisensa perään. Päivä päivältä se voi paremmin ja vaikka takaiskuja tulee se on iskussa, viimeinkin vedossa ja menossa ja edessä loistava tulevaisuus.

Juon toisen lasin punaviiniä.

Vanha bestikseni M järjestää juhlat viikonloppuna, minua ei ole kutsuttu ja kuulin juhlista vähän vahingossa Maisterilta, ei näitä varmaan ollut tarkoitettu minun korvilleni. Ja vaikken ole erityisen pahoillani kutsumattomuudesta niin huomaan sen alleviivaavan erilaista elämäntilannetta, minä taisin tosiaankin unohtaa hypätä siihen junaan joka puksuttaa kohti keskiluokkaa keski-ikää keskinkertaista kivaa elämää jossa on parisuhteita vauvoja aikuisia ja asuntoja, enkä vielä tiedä jäinkö asemalle vai olenko täysin toisen junan kyydissä matkalla tuntemattomaan kohteeseen. Luultavasti M pelkää että olen päissäni tai että tuon mukanani K:n joka on päissään, ja olin niin tai näin en sovi siihen idylliin enää millään juttelemaan sovinnaisen akateemisten aikuisten pariskuntien kanssa niitä näitä, voi olla että jo parittomuus on siinä liiallinen rasite, minähän olen jo siinäkin suhteessa erilainen ja ehkä vähän rassu. Ehkä kutsumattomuuden taustatunteena onkin sääli, voi tuota kun se ei edes tätä elämässään aikaan saa.

Enkä saakaan. Enkä taida haluta enää yhtään miestä elämääni enkä mitään suhteita, kehenkään ei voi tai ainakaan kannata luottaa ja vähiten itseensä. Mikäs silloin on yksin ollessa.

Kolmatta lasia punaviiniä en enää jaksa.

"Mä olen yksin yksinäinen

sä olet yksin yksinäinen"

Töitä ja rentoutumista

Lomat tuli ja meni, kotimaan kamaralle paluun jälkeen aloin polttaa tupakkia putkessa, ryyppäsin neljä päivää, imin posket lommolla jointteja pusikoissa ja kiskoinpa vielä joutessani piriä ja bentsoja sikin sokin muuten vaan huvikseni yhden viikonlopun ylitse. Olipa lystikästä.

Ei vaan, olikin aika lystikästä ja hauskaa, ja ehkä jotain asioita loksui kohdilleen tai sitten ei, TM:lle ilmoitin että suhde menee paussille, pidetään palaveri aiheen tiimoilta parin viikon päästä kun joudan sen kotikaupunkia kattelemaan (ja pelkään toki jo nyt että jotenkin siinä hellyn ja suostun johonkin järjestelyyn jossa sitten kuitenkin vielä tapaillaan vaikka asia on ihan ananas eikä tässä ole syytä jatkaa yhtään pidemmälle, tilanne on sama kuin vuosi sitten ja tämä sunnuntaipanosuhde kehittyi vähän varkain ja huomaamatta liian vakavaksi jutuksi, josta on nyt kiitettävä ja kumarrettava ja lähettävä kalastelemaan uusille vesistöille) ja koko mun sydän ja mieli ja silmät ja suu on taas täynnä K:a enkä mä voi olla loistamatta sitä rakkautta koko maailmalle kun vaan näänkin sen ja huomaan kuinka sen silmät syttyy suu hymyilee piirteet pehmenee kun se näkee mut.

Ihan pöljää kaikki. Ehkä kun saan tuon TM:n järjestettyä pois elämästäni vakavoittamasta kuvioitani voin taas yrittää jäljittää jonkun muun seksisuhteen jostain muualta. Tarvitsisin jotain naiskavereita joiden kanssa lähteä miesmetsälle, en jaksa mitään nettejä tai tindereitä tai muita paskoja, voin ihan hyvi pokata jotain dokuja jostain vähän lämmittämään tai ihan sama mitä, mutta jotain sutinaa ja säpinäähän tähän elämään tartteisi saada ja äkkiä taas.

Odotan katastrofeja, pelkään niin kovasti sitä vääjäämätöntä päivää kun K löytää sen jonkun joka on sitten se, jota kohtaan se kokee jotain sellaista mitä sen mukaan minun kohdaltani puuttuu, mitä säkenöintiä sen onkaan pakko olla, varmaan miljoonan megawatin rätinää ja räjähtelyä ja siinä sivussa minä menen tuusannuuskaksi pieniksi murusiksi vapaudun vihdoinkin tästä kahleestani.

I've been in love with the same bloke for ages
and until I stop loving him no one else stands a chance.

Valkeneva syksy

K:lla loksahti viimein asioita paikalleen ja tekemistä elämään, ja oleminen alkoi rullata. Masennuksesta toipuminen on monesti yhtä yllättävää kuin siihen vaipuminenkin, pim se vain tapahtuu eikä mikään ole enää ennallaan. Yhtäkkiä ei enää olekaan masentunut ja yhtäkkiä asioissa onkin mieltä. Se, mikä siinä kauhistuttaa, on tietenkin pelko ja epätietoisuus siitä, että voiko se masennus myös pim palata noin vain yksi kaunis (paska) päivä.

No toki valoa näkyi aiemminkin, mutta sitten mustat pilvet haukkasivat sen auringonsäteen jonnekin pois, eli eihän tässä vielä tiedä kuinka pitkäkestoisesta hyvinvoinnin vaiheesta tällä kertaa on kyse. Monet merkit kuitenkin viittaavat siihen, että suunta on kuitenkin aidosti parempaan jonkin pienen, mutta oleellisen näkökulmavinkkelin muutoksen ansiosta. Tästä on niin omakohtaista kuin vertaiskokijakohtaistakin kokemusta, joten en ala maalailla piruja seinille ja pelkäämään pahinta ainakaan vielä.

Ja nyt se tietenkin soittelee ja viestittelee ja nähdään ja ajellaan autolla ympäri lähikuntia katselemassa ja juttelemassa ja oleilemassa, mennään yhdessä keikoille kapakkaan illat pitkät pitkin yötä, ja unissanikin olen sen kanssa pidän sitä kädestä.

Voi vitun vitun vittu. Mä en selviä tästä elämäni merkittävimmästä ihmissuhteesta ikinä kuivin jaloin ulos, oon jo vyötäröä myöten jorpakossa tai ehkä enemmänkin, ja virran imu tempoo mua aina uudestaan syvemmälle kun työllä ja vaivalla oon ensin yrittäny rämpiä edes senttimetrin lähemmäs rantaa ja turvaa.

Onneks lähden vieraaseen maahan pois puhelinten ulottuvilta pariksi viikoksi. Ehkä se pelastaa.

Lohdutonta

Mä oon aina kuulunu niihin ihmisiin, jotka on väsymättä puolustanu heikossa asemassa olevien oikeutta, mellastanu köyhien asian puolesta, marssinut ja puhunut ja kirjoittanut ja mekastanut epäoikeudenmukaisuutta vastaan, ihmetellyt varakkaiden ihmisten omahyväisen lyhytnäköistä etuoikeutettuutta ja koettanut muuttaa maailmaa. Mutta näiden viimeisten muutaman vuoden aikana mä oon alkanu väsyä, ja mun eniten vihaama asia, apatia välinpitämättömyys väsymys turtumus on vallannu alaa enenevissä määrin etenkin siksi, että olen joutunut kyseenalaistamaan peruskäsitystäni ihmisyydestä ja ihmisluonnosta niin voimakkaasti. Olen aina ajatellut, että jos ei muuta, niin ihminen toki haluaa hyvää ainakin itselleen ja lähimmilleen ja pyrkii näin ollen ajamaan omaa etuaan, ja tällä logiikalla sitä hyvää voi jakaa yhä suuremmalle ihmisjoukolle (koska kaikkihan on jonkun läheisiä ja ihmiset ovat lopulta vain muutamien kädenpuristusten päässä kaikki toisistaan). Nyt olen kuitenkin joutunut huomaamaan, että tämä ei taidakaan pitää paikkaansa, on valtava määrä ihmisiä, jotka ilmeisesti eivät ensisijaisesti ole kiinnostuneita omasta hyvinvoinnistaan, asioistaan tai paikastaan maailmassa, vaan kantavana moottorina onkin pahansuopuus toisia ihmisiä kohtaan. Ei niinkään ole väliä sillä, vuotaako oman tuvan katto, kunhan naapurin katto (ja etenkin väärän värisen, näköisen, oloisen ja muutenkin ruman naapurin) vuotaa enemmän kuin se oma katto. Ei niinkään ole väliä sillä, onko omalla lautasella riittävästi ruokaa ja saako työstä palkkaa, kunhan joku muu ei ainakaan saa riittäviä elämisen edellytyksiä.

Minusta tuntuu, että tämä maailma koostuukin oudoista kusipäistä, joiden perustarve on vahingoittaa, tuottaa pahaa mieltä ja kärsimystä niille kuuluisille joillekin toisille. Ja kun ihmiset ovat sellaisia, koen luhistuttavana taakkana yrittää välittää esim. yhtään mistään, koska mitä arvoa on millään, jollei ihmiskunta pyri kohti hyvää, välittämistä kiltteyttä arvostusta armeliaisuutta. Kaikki tuntuu romuttuvan, ylös onkin alas, koirat pelaa pokeria ja hiiri se kissalle takkia ompelee -- mitä typerämpää paskaa suustansa pihalle suoltaa, sitä suuremmaksi sankariksi kohoaa, ja mitä enemmän asioista yrittää ymmärtää lukea opiskella ammentaa, sitä pahemmaksi juntiksi kivitetään ja päälle syljetään. Eihän tällainen maailma ole mitään, se ei ole minkään arvoinen eikä siinä ole mitään syytä kenenkään elää, en yksinkertaisesti enää tiedä minkä vuoksi taistella jos millään ei ole mitään merkitystä.

Tämän vuoksi olen alkanut pohtia myös välinpitämätöntä elämää jossain kaukana, kausityöt pohjoisessa tai vaikka kalatehdas Norjassa, ehkä minunkin kannattaa vain kääriä mahdollisimman paljon massia jostain ihan yhdentekevästä, jotta voin puolet vuodesta istua persiilläni tuijottamassa kattoon ja odottamassa väkivallan lipumista kotiovelle saakka. Onko mitään syytä edes yrittää estää moista tapahtumakulkua? Onko mitään, minkä vuoksi vaivautua, mitään, mikä kannattaisi millä olisi mitään merkityksiä älämölön kuolavanojen kiiluvien silmien ja silmittömän vihan maailmassa? Olen aina toistanut, että apatiaan vajoaminen on pahinta, mitä voi tehdä, maailma on aina muuttunut koska ihmiset ovat sitä muuttaneet, mikään ei ole ennalta annettua taivaan totuutta vääjäämätöntä luonnonlakia ihmisten yhteiskunnissa, koska ihmisten toimintahan ne rakentaa, mutta tällä hetkellä tuntuu, etten tahdo olla osallisena yhtään mihinkään, enkä itse asiassa tiedä, onko apatia sittenkään pahinta vaiko ainoa mahdollinen edes puolittain järjissään pysymisen keino.

Viikonloppuja

...no ettei ihan menisi elämä sohvalla istuessa ja K:a märehtiessä, niin kampasin tukan ja roiskin glitteriä poskipäille ja lähdin ensin hääjuhliin ja sieltä nopealla junakoukkauksella kohti Itä-Helsingin saunakekkereitä. Jonkun äijän kanssa länkytettii ravintolavaunussa sen sussusta ja jos vaan olisin lähteny niin se ois lennosta vaihtanu sussunsa muhun siksi yöksi, keski-ikäisten bilediskojen kautta hikisiin lakanoihin lääh puuh. No en menny vaan jatkoin matkaa, ja ties mistä sinne saunakinkereihin oli maaniteltu oikein klassisen kukkea pubiruusu iltaa sulostuttamaan ja rähisemään päissään omille perkeleilleen. Oon lukenu paikallislehtien pikku-uutisia juuri tällaisista illanvietoista, joten korkkasin kaljan ja polttelin itseni mukavaksi kun äkkipäätään oon helposti turhan nokkela ja siitähän ei arvaamattomat alkoholistit liikoja tykkää. En tarkoita missään nimessä sitä, että jotenkin halveksuisin tai kammoksuisin pubi- tai muitakaan elämän kukkasia, mutta se arvaamattomuus pakottaa pitämään tiettyä etäisyyttä jottei tule puukosta silmään tai huutoja niskaan. En ole enää niin piikikäs kuin nuorena, ja mikä parasta, ymmärrän nykyään jopa välillä pitää pääni kiinni.

Pubiruusu kuitenkin sotki suunnitelmat sikäli, että skippasin juna-äijän ja hääbileet tavoitteenani päästä panemaan TM:n kaveria tai oikeastaan niitä molempia. Ruususella oli kuitenkin omat suunnitelmansa tulilla illan isännän suhteen, ja metakasta päätellen enemmän tai vähemmän vastentahtoisesti bileisäntä lopulta kohtaloonsa alistui, joten jäi kaveruskimpat sitten kokematta. Ehkä hyvä niin, itkua ja hammasten kiristelyähän se siitäkin olisi seurannut. Armeliasta, että joskus maailma tekee intervention vaikka sitten juopon naisen muodossa ennen kuin ehtii kaikkia omia mielitekojaan toteuttaa.

Ja nyt alkaa taas uus viikko ja uudet arkiset rutiinit ja jotenkin dokaaminen jossain Itä-Helsingin pusikoissa ihan perusdokujen kanssa tuntuis paljon houkuttelevammalta kun tuijottaa toimiston ikkunasta pihalle ja laskee minuutteja että pääsee kotiin että pääsee lepään että pääsee nukkuun että pääsee huomenna töihin.

Niin ne sanoo, tsekkaa päivä kerrallaan, 
mut sen sijaan et oisin itteni herrana
Oon ruuhkassa, käet puuhkassa, puren huulta. 
Maanantaista lähtien rutiinit viiesti luuppaa.
Sama fiilis muilla, ainaki ne näyttää siltä, 
et tekis mieli omat ja toisten ranteet viiltää.

Sisällön tuotantoa

Harmittaa ettei nykypäivän Internet tarjoa enää samanlaisia tekstihuvituksia kuin 2000-luvun alkuvuosikymmenen verkko, jossa erilaiset foorumit ja blogit olivat täynnä kaikenlaisia kirjoittelijoita ja vireää elämää. Foorumit kai kuihtuivat ihmisten siirryttyä sosiaaliseen mediaan, ja blogit puolestaan ovat korvautuneet vastenmielisillä life style -blogaaja/sisällöntuottajien tyhjän lätinällä, josta kaikenlainen elämä on kauakana kun vesi kuusta. Haluaisin lueskella toisten ihmisten oikeiden elämien oikeista kokemuksista, muttei niitä juurikaan tunnu enää olevan netissä tarjolla. Ehkä joku kirjoitusväsymys piinaa kuvien ja videoiden maailmassa eläviä poseeraajia, kuka enää jaksaa välittää tekstistä kun kännykällä voi ottaa kuvan omasta naamasta ja naapurin kukkapenkistä ja ihastella rantajoogaajia merimaisemassa. Mutta missä kaikki päihteilijät, kipuilijat, tempoilijat ja muut käsiään vääntelevät murehtijat sitten nykyään piilottelevat, ei kai niistä panemisista sekoilemisista piripussin pohjukoista sentään videoblogeja tohdita tehdä? Itse vihaan videoiden katsomista ja oikeastaan valokuviakin, teksti ja sanat luovat minun maailmani raamit. Ehkä sitä maailmaa ei enää ole.

Tekisi kauheasti mieli ottaa pyörä alle ja hurauttaa kohti keskustaa jossa tiedän K:n olevan tutun kapakan tutussa illanvietossa, se soitteli aiemmin ja eilenkin nähtiin ja öisin taas tippuu viestejä toisensa perään. Mieli tekisi mutta järkikulta huutaa että älä mene, joten istun sohvalla ja tuijotan ohi lipuvia minuutteja otsa kurtussa. Joku sellainen ajatuskulkuhan tässä on, että jos vain viettäisin mahdollisimman paljon aikaa sen seurassa, ei se tahdo lopulta enää olla ilman minua ja niinpä sen silmät avautuvat näkemään mitä kaikkea sillä tässä onkaan ja miten hupsua ettei se pidä siitä kaksin käsin kiinni. Samaan sitouttamisen syssyyn liittyy myös se, että tunnen jotakin nautintoa siitä, että tulemme nähdyksi aina yhdessä kaikkien niiden ihmisten silmäparien voimin, jotka siinäkin kapakassa (missä tahansa kapakassa) käyvät. Niille kaikille minä olen K:n nainen ja yhdessä me olemme niin soma pari kiva pari yhtä ja samaa hyvää pataa. Kaikillehan me pariskunta olemme, ja sydän yrittää huijata aivot uskomaan sen tuottavan tyydytystä että joku asia näyttää joltain vaikkei se sitä oikeasti olisikaan. Mutta kun mitä minä muiden käsityksistä kun itse tiedän, ettei ne pidä paikkaansa, ei paljon lämmitä öisin vaikka rapajuopot penat ja maijat kuinka kuvittelisivat meidän olevan yhdessä. Sitä yritän sanoa jahkaavalle sydämelle ja taas on ohi lipunut minuutti kaksi kolme ja otsan kurtut syvenevät.

On niin vaikea päästä irti Suuresta Rakkaudesta oli se kuinka onnetonta ja sinisilmäistä tahansa. Välillä olen ihan että äh mikä tässä muka hätänä on, seksiä ja läheisyyttä saan toiselta ja sielujen sympatiaa koen toista kohtaan, mitä tässä pitäisi muka muuttaa mikä on ongelma, mutta sen verran monta iltaa yötä aamua ja päivää on tullut itkeä pillitettyä ja allapäin kuljettua, että tiedän tuonkin olevan itsekusetusta. Ja missä vaiheessa elämästä yleensäkin tuli tällaista, että dokaamisen ja päihteilyn sijasta suren ja itken jonku ihmisen perään kuukaudesta ja vuodesta toiseen? Miksi olen niin onneton ihmisperse, etten osaa ihan vaan reippaan rennolla otteella muuttaa elämääni ja lähteä läiskimään? Jään onnettomuuteeni kieriskelemään, roikkumaan olemattomassa toivossa jostain ihmeestä ja kuvittelemaan, että kaikessa karmeudessaankin tämä on parasta, mitä olettaa saattaa, miksi päätösten tekeminen on aina ollut minulle niin helvetillisen vaikeaa?

Tällä hetkellä syksyssä häämöttää kaksi viikkoa poissa tästä kaikesta. Toivon, että se saa asioita edes johonkin mittasuhteisiin ja antaa osviittaa siitä, mihin lähteä. Etäisyys tekee hyvää.

Aika liikkuu hitaammin

Ei ne silmäkulman kyyneleet minnekään ole kadonneet. Vituttaa. Vituttaa tämä, että oon niin jumissa ja temmon koko ajan kahteen suuntaan (vaikka oikeasti vaihtoehtoja olisi ainakin kolme), sydäntä vai järkeäkö tässä pitää seurata, kumpi voittaa. Kun istun K: kanssa illalla puistossa ja se tulee ihan lähelle ja katsoo silmiin, kertoo mitenkä tuntee että ymmärretään toisiamme niin helposti ei sellasta oo muiden kanssa, niin mä haluaisin kuristaa sen sen oman laukun hihnalla koska enkös mä just sitä oo koettanu sanoo saatana sata kertaa, mitä te miehet etitte kun ei kelpaa koskaan se, jonka kanssa eniten viihtyy aikaansa viettää elämäänsä kuluttaa. Ja ite oon ihan samanlainen pahalainen, TM:n kanssa itken K:n perään vaikka siinä se olisi vieressä, tukee rakastaa tykkää auttaa kuuntelee ja on syli avoinna sinne vaan sukeltamaan. Mikä puuttuu, mikä klikkaa, ja ennen kaikkea puuttooko mikään vai oonko vaan niin jumissa jossain aikapäivää sitten sotkeentuneissa kuvitelmissani K:n suhteen niin, etten kykene näkemään mitään muuta.

Tää on aina ihan samaa jumia tämä, ja voi olla että mun Aikuisten Oikeesti pitäs vaan olla yksin, lähteä yksin pois ja aloittaa alusta ja antaa kummankin olla. Toinen käyttää mua vaan julmasti hyväkseen ja toista mä pelkään käyttäväni hyväksi vaikka se sanookin, ettei koe tilanteen sellainen olevan. Mutta mitäpä se rakastunut sydän koskaan on realiteeteista tuon taivaallista tajunnut, ite oon siitä ihan kelpo esimerkki. Kaikki vois olla selkeempää ja parempaa jos saisin ihan hitosti etäisyyttä ja jos saisin selville että mitä oikein haluan (muuta kuin rakkautta ja vastarakkautta) ja jos sitä ja jos tätä. Mikä mua kalvaa aina vaan?

Ja sitten aina välillä kaikki on oikeestaan ihan tosi hyvin ja henki kulkee hetken helposti. Se vaan, että ne hetket on ihan liian lyhyitä kantamaan koko elämän ja epävarmuuden painolastia, enkä mä meinaa saada happea öisin kun makaan sängyssä ja tuijotan kattoa ja odotan unta, joka ei koskaan kuitenkaan tule.

Kotimaan matkoilla

Onnellisuudesta ei synny taidetta, ei tekstejä, ei mitään mistä puhua tai mihin tarttua. Ei sitä näytä syntyvän myöskään tasaisesta tyytyväisyydestä, paino tyytymisessä, päivät kulkevat nauhana toistensa perässä toisiinsa kytköksissä irrallisina palleroina hattaroina vailla mennyttä tai tulevaa. TM ja minä tapailemme edelleen ja onnellisin olen silloin kun auto starttaa ja moottoritie on kuuma, matkustellaan pitkin poikin Suomea katsomassa sitä ja tätä museota laituria kapakkaa, ajetaan vielä vähän vielä vähän jooko en tahdo palata. Kuunnellaan radiota ja lauletaan mukana, minä sytytän jointin toisensa perään ja litkin limonaadia, pannaan hostelleissa motelleissa halvimmissa hotelleissa toisemme vereslihalle ja aamulla jatketaa matkaa.

Tätäkö on onni? Ja jos on, miksi silti välillä vessassa käydessäni silmäkulmasta valuu kyyneleitä (kun muistan miltä tuntui silloin kun) ja peilistä katsoo joku sumeasilmäinen tyhjää täynnä oleva kapistus, otus tai tyyppi jonka tiedän olevan minä mutta josta en vieläkään saa otetta, mikä sitä ajaa takaa niin vimmaisesti ettei missään voi olla minnekään voi pysähtyä hei vain matka jatkuu joko mennään? Olen tasaisen turta ja varmaan ihan onnellinen pitkästä pitkästä aikaa ihan sillain vaan että ei tunnu pahalta eikä koko ajan ahdista. Ja kun mä oon TM:n kanssa niin kaikki on kai ihan hyvin, ja kun mä en oo mä mietin että tässäkö tämä on ja musta tuntuu että ei ole kun aina vaan jonkun pitäs tehdä päätökset näissäkin asioissa mun puolesta ja jymäyttää sellasella rakkaudella kallo palasiksi että tällainen hitaampikin hiffaa että tähän tilaisuuteen älä jätä tarttumatta tässä se sun elämäsi on.


You can keep me company
as long as I don't care

Palelee ja vituttaa

Miksei jo tule lämmintä?!? Joka aamu kun herään töihin, kurkistan lämpömittaria, ja joka aamu vituttaa kun se näyttää jotain kahta astetta. Toukokuun puoliväli ja pihalla on kylmä (tai kylmempi) kuin jääkaapissa. Ilmastonmuutos on täällä, eikä tässä kai voi kuin kohdata kaiken sen inhimillisen hädän minkä se tuo mukanaan. Minulle ensin vitutuksen kylmästä kelistä, seuraaville hädän merimassojen alle jäävistä kodeista ja kolmansille loputtoman massavaelluksen kuivuvilta elinkelvotomilta alueilta kohden vielä selviäviä seutuja. Tämä tuo mukanaan väkivaltaa, se on selvä, eikä siltä säästy kukaan. Osaisipa vaikuttaa ajoissa, vaan harva toki saa elää sivilisaatioiden romahduksen aikaa. Ehkä purkki popkornia ja välinpitämätön asenne lämmittää.

K:sta ei kuulu mitään ja hyvä niin, näin tämän suhteen saanee hiljalleen haudattua vaikka edelleen päässä takoo että voi vitun idiootti minkä teit, minä vai hän en tiedä, mutta valtava määrä täysin turhaa typeryyttä tässä jutussa oli mausteena mukana. Selaan työpaikkoja kaikista muista kaupungeista paitsi tästä ja ainakin leikin olevani valmis isompaankin muutokseen. Haluan täältä pois.

Laiskottaa, sanat eivät solju, minulla ei ole mitään sanottavaa enkä jaksa puhua mistään. Kävin viikonloppuna teemajuhlissa hymyilemässä ja juomassa skumppaa, paluu arkeen on aina yhtä ankea. Lasken päiviä lomaan, tänä vuonna minullakin viimein on taas sellainen. Seuraava siintää varmaan jossain viiden vuoden päässä, voi vittu minkä tempun teit maailma.

Oispa kesä ja kaljaa.

Jäämerelle

Nyt alkoi kevät ja ulkona hymyilyttää kun pyöräilee pitkin kaupunkia. Oon silti niin stressaantunu kaikenlaisista tämän maailman ja yhteiskunnan ja oman elämäni asioista, että jotain tartteis tehdä. Pitäs päästää tästä ahdistuksesta irti ja ihan vaan kerta kaikkiaan lopettaa tämä murehtiminen -- voi miten kadehdinkaan kaikkia heitä, joiden elämä vaikuttaa spontaanilta ja luottavaiselta ja jotka uskaltavat heittäytyä, tulla ja mennä, kokeilla ja onnistua, kokeilla ja epäonnistua, porskuttelevat tuosta noin vaan menemään vailla huolta ehkä sitten mistään, luottavat jotenkin että kyllä joku huolehtii ja auttaa ja on olemassa vaikka tässä vähän kaatuisikin. Minä en todellakaan luota, ja kaatumista pelätessäni en kohta uskalla ottaa ensimmäistäkään askelta, ei ole mitään turvaverkkoa minun ja pohjattoman kaivon välillä, näin aivo väittää minulle ja se valheellinen (tai totuudenmukainen) väite minun pitäisi saada pois päästäni takomasta koska tällä tavalla elämästä tulee takuuvarmalla sitä synkkää huttua jota siitä pelkään tulevan.

Sama kehäni on siis jälleen valmis, vatvon näitä asioitani vuodesta toiseen enkä saa mistään otetta. Ovatko kaikki muut jotenkin kärryillä elämässä, perillä jostain ja sisällä jossakin, miksi kaikki muut tuntuvat onnistuvan mutta minä aina vain räpiköin ihan tavallisen arjenkin kanssa enkä saa sitä iloa irti en niin helvetti mistään. Mikä minussa on vikana?

Enkä minä saanut sitä TM:kään dumpattua, tietenkään, milloinka minä mitään saisin tehtyä, sen sijaan sovin lähteväni sen kanssa Jäämerelle. Kaipaan pohjoiseen ja toivon löytäväni vielä rippusen lohtua joko sieltä tai miehen sylistä.

Ei onnistu

Ei jumaliste mä en näköjään voi nähdä sitä K:a enää ollenkaan ilman, että oon ihan vitun masentunu kiukkunen vihanen pettyny heti sekunti tapaamisen päättymisen jälkeen. Ei tästä tule mitään, asia selvä, nyt tämän pitää antaa olla siellä off-tilassaan ihan täysin kerran se ei enää halua pitää muhun yhteyttä enkä minä enää pidä siihen yhteyttä. Ei mitään satunnaisiakaan tapaamisia sitten enää ollenkaan ei ei ei kannata. Oon niin loputtoman onneton tämän suhteen kanssa ja näköjään tulen myös olemaan loputtoman onneton jos yritän sen pitää elämässäni millään muotoa mukana, joten johtopäätös on selvä: ei sitten. Kuuleman mukaan Naapurin Rouva ja ex-Heila sanoivat sille syksyllä, että pitäisi etäisyyttä minuun silloin, kun se sienten popsimisen jälkeen oli jossain selkeämmässä ja positiivisemmassa tilassa, ja näköjään se on ottanut lusikan todellakin kauniiseen käteensä. Selvää lopetustahan minä toivoinkin, niin että mitäpä tässä enää poraamaan yhtään mitään sen suhteen. Ei mikään pysy väkisin, antaa olla.

Lisäksi pitää lopettaa suhde Tavallisen Miehen kanssa, haluan olla ihan vapaa ja välinpitämätön kaiken suhteen. On selvää, että teen sille nyt ihan just sitä mitä ei pitäny, eli roikotan sen sydäntä siinä löysässä hirttonarussa missä omaani on roikotettu jo vuosia, jahkaan ja vehtaan ja pompotan ja pidän just sopivasti välimatkaa niin, että olen melkein siinä mutten sitten kuitenkaan. Ei siitä tämän kummempaa tule, laastari teki tehtävänsä ja hoivasi sydäntä takaisin itseriittoisen yksinäiseksi Suuren Rakkauden jäljiltä, seuraavaksi on otettava nokka kohti niitä kuuluisia seuraavia pettymyksiä.

Vittu kun vituttaa enkä jaksa uskoa, että tämä elämänvaihe tulee ikinä olemaan sellainen, jota katson taaksepäin hymyillen.

Limakalvoja ärsyttää

Koska olen aktiivinen uimahallin käyttäjä, tulee muiden muidujen kanssa hilluttua alasti säännöllisellä otteella ja nähtyä monemoista taapertajaa puberteetti-pupuista toinen jalka ja ehkä jo olkapääkin haudassa -henkilöihin. Yksi asia raivostuttaa mua yli kaiken, ja se on tyhjän kiulun jättäminen kuumaan saunaan. Että haloo ja onks valoo? On se nyt yks perkele ettei sitä kippoa voi muka käyttönsä jälkeen käväistä täyttämässä, eiköhän se seuraavakin saunaan tallustaja tahdo niitä löylyjä kiukaalle nakata. Vaan mistä nakkaan kun kiulu on järjestäen tyhjä ja tulikuuma. Joka kerta nousee raivomittari jonnekin kiehuvan punaiselle kun tämän kohtaan, ja kohtaan tämän suututtavan näyn vähintään viikottain.

Kävin uimahallisaunomisen ohessa auttamassa lapsiperhepariskuntaihmisten remontissa, siellä missä sitten taas sekosin K:n kanssa aikaa viettämään, mikä oli virhe, koska sydän on aina karrella ja on se nyt kumma etten saa itseäni siitä revityksi pois. Se mikä lapsityyppien kohtaamisesta käteen jää, tapahtui se sitten ohimennen kaupungilla, pidemmällä kaavalla toisten kotona, vilauksena tai ajatuksen häilähdyksenä, on aina valtava riemu. Ai että jumantsuikka THANK GOD I DON'T HAVE A BABY juhli sinkkuelämän seksilady ja yhdyn kyllä siihen juhlaan rinta riemusta paisuen. En vihaa lapsia, ja toivon toki että niitä tehneet ovat tilanteessaan onnellisia, mutta pakko myöntää että en käsitä sekuntiakaan mikä hulluus saa ihmisen moiseen hommaan etenkin maailmassa, joka on tuhoutumassa ihmisten arrogantin välinpitämättömyyden pesuvesissä, syöksymässä junttien johtamaan sotaan ja jossa jo ennestään on ihmistä ihan moninkertaisesti enemmän kun tartteisi niin, ettei tänne kyllä yhdenkään ole milläänlailla tarpeen saati välttämätöntä puskeä yhtäkään poloista lisää kiusattua maata kyntämään.

No se siitä. Toivottavasti seuraavalla kerralla saunassa on a) vettä kiulussa ja b) joku suloinen pikku natiainen, jotta voin matkata onnellisena kotiin tietäen, että lasta ei tähän elämään ikinä tule ja helvetin hyvä niin.

Olisit vain jäänyt kotiin

Tuijottelen sitä silmiin ja haluaisin niin kovasti silittää poskea reittä hiuksia voi hyvä tavaton miten rakastan sen käsiä käsivarsia sormia kämmeniä. Juttelin ihanan Teen kanssa vaikenemisen kulttuurista ja siitä, kuinka sattuu kun ei tule kuulluksi huomatuksi, kun jää vaille ja miten kauheaa on huomata kuinka oikeastaan itkee sen jonkun oman pienen itsensä puolesta, mitenkä sen ihmisen kaltoinkohtelu resonoi vielä tässäkin päivässä, sen saman hädän ja pelon saa joku triggeri pintaan. Olenko minä hitto vastuussa edes itsestäni jos reagoin kuin pikkulapsi niitä pikkulapsen hätiäni jotka silloin jäivät vaille syliä ja lohtua? Onko kukaan, ja mitä tälle olisi armoa enempää tehtävissä, onko aloitettava jooga ja meditaatio jota olen kyllä jo miettinytkin hyvän tovin sillä minun olisi ihan pakko oppia rentoutumaan, napsahdan poikki jollen saa mieltäni asettumaan tunteita tulvimaan, minun olisi aivan pakko oppia lohduttamaan ja paijaamaan itseäni enemmän.

Ja kun edelleen tekee mieli huutaa että minä haluan haluan haluan vain sen yhden vain sen en mitään muuta en ketään, vain sen ja sen silmät ja käsivarret ympärilleni vahvan sylin omani tai sen, minä kannattelen vaikka koko maailmaa jos se meinaa romahtaa sen alle, ei ole mitään liian raskasta minun kannettavakseni.

Halu on voimakas ja järki taistelee vastaan ja ei kai tässä todellisuudessa ole mistään muusta kysymys kuin menettämisen pelosta. Alistun ja kerjään, koska pienikin hymy on kuin palkinto kerjäävälle piskille, kaikki ne pienetkin rapsutukset saavat hännän vispaamaan tassut tanssimaan kielen lerpattamaan kilometrin päähän suusta sylkitipat valuu kuolaa koko naamalla. Ajatus ilman olemisesta kuristaa vatsan kasaa saa kyyneleet silmään en halua menettää en, ikään kuin tämä paska olisi muka siedettävämpi vaihtoehto.

Jos päästäisi irti olisi vapaa. Ei kai pakeneminen ole huono vaihtoehto tässä, ja jos ikävä ei sillä helpotakaan olisi syy ainakin liian kaukana jatkuvasti murehdittavaksi.

Tunnen oloni niin tavattoman typeräksi.

Tekstiviestejä

Menin nukkumaan enkä saanut unta, niin on mennyt koko kevät. Uni ei vain tule kaikista maanitteluista huolimatta ja olen aivan liian laiska menemään lääkäriin pyytämään unilääkkeitä. Tosiasiassa laiskuuden sijasta syy luultavasti on pelkäämisessä, auktoriteetit herättävät edelleen ja aina niin voimakasta puistatusta että kärsin jokaöisen unettomuuteni kiukkuisesti omaehtoisesti mieluumin kuin menen kertomaan siitä kellekään. Unta odotellessa puhelin piippasi ja sydän hypähti ja siinä se taas on, se ongelma ja kalvava epävarmuus joka ei päästä otteestaan TM:n kanssa, minä en koskaan toivo että puhelu tai viesti olisi siltä, minä en koskaan ilahdu sen viesteistä niin kuin voisin enkä minä koskaan kaipaa niitä yhteydenottoja niin kuin K:n viestejä kaipaan. Ja kun ruudussa lukee on ikävä kaipaan sinua en tunne mitään enkä vastaa mitään.

Hyvinvoiva tasainen arkeni ällöttää minua. Tuijotan ulos ikkunasta, pään sisäinen häkki tässä kyseessä on ja avaimet on olemassa kun vain osaisin ne käteeni poimia.

Aina liian vähän liian paljon

Olin huikeat 99 päivää humalatta, sitten ajattelin huvipurrella seilatessani että se on lukemana oikeastaan parempi kuin sata ja tempaisin shotteja yks-kaks-kolme meni koko ilta yö aamu humpsista. Harmillisesti nousuhumalan riemu jäi jokseenkin kokematta ja muutenkin humalassa oleminen oli vähemmän jännittävää kuin toivoin. Ehkä yhdestä illasta ei noin muutenkaan ole koskaan mihinkään vaan kaikkea pitää toiston kautta hioa ja silottaa kohti täydellisyyttä.

Ulkona on jo vähän valoisaa, mutta minä olen niin kyllästynyt tähän talveen etten jaksaisi enää yhtäkään päivää, se kyllästyminen alkoi jo ainakin kuukausi sitten kun tarvoin tanssitunnilta kotiin ja naamaan satoi loskaa vaakasuorassa ja päässä naksahti raksahti että vittu tätä paskaa, voi vittu tätä paskaa mä en halua en jaksa enää yhtään päivää. No tokihan kaikki tietää, ettei ketään vittuakaan kiinnosta mitä kukaan jaksaa tai haluaa, tässä sitä oltiin tahtoi tai ei ja elämä on päivästä toiseen elettävä tahtoi tai ei, mitä sitä muutakaan ja missä sitä muka muuallakaan olisi. Joten puren hammasta, kahlaan loskassa seilaan jollalla kuralammikoitten yli jalat märkänä tukka sotkussa sätkä suupielessä ja ostan kipparilakin paattini kapteeniutta korostamaan.

Tavallisen Miehen kanssa vietettiin viikko putkeen yhdessä, tykkään siitä ja se tykkää musta, eikö se voisi olla tässä ja jos se olisi tässä, niin mitä pitäisi tehdä, muuttaa sinne ja lopettaa kaikki muu jahkailu, antaa menneiden olla ja kiinnittää katse kirkkaasti tulevaan. Ja kun sen viikon jälkeen näin K:n, oli seuraava yö täynnä unia joissa sain halata sitä, koskea siihen, olla sen sylissä kotona lähellä viimeinkin siellä missä pitääkin. Kaipuu purkautuu väkisin jossain, jos ei päivällä illalla ihmisten keskellä niin ilmeisesti viimeistään yöllä hikisenä unisena alitajunnan lipastoista. Tykkään TM:stä ihan aidosti mutta ei se ole mitään K:n rinnalla ja kun kukaan ei oikein koskaan ole mitään enkä jaksa ketään kiinnostu kenestäkään niin en tiedä onko missään mitään valoa ja järkeä, vai onko tässä nyt juuri se tyytymisen paikka, se ihan hyvä ja kiva ja kaikinpuolin nautinnollinen tavallinen suhde joka kannattaa mieluumin ottaa kuin jättää.

En avaudu enää kenellekään jos se vie näin syvään ikävään

Viimeinkin flipperiä

Naapurilta tuli booty call yhtenä yönä, en jaksanu vastata koska olen vanha ja univajeinen joten nähtiin sitten vasta seuraavana päivänä. Se toden totta asuu taas yksikseen mutta jos oltaisiin liikennevalobileissä olisi sen värivalinta kuitenkin keltainen. On se kumma homma kuinka itteensä kusettaa näillä "ei olla erottu mut pidetään vähän taukoo" -viritelmillä, eiköhän se suhde ole kasaan kolattu jos kattilat siirtyy eri osoitteisiin. Toki voin olla väärässäkin, jokainen suhde toimii tietysti omilla säännöillään ja epätodennäköisetkin asiat voivat olla totta jonkun kohdalla.

Nopea ja määrätietoinen se on edelleen liikkeissään, puoli tuntia kenkien riisumisen jälkeen olin jo selkä notkolla jalat levällään uuh lääh puuh kiitos huh. Pääsin viimein kokemaan myös sen klassisen tilanteen, että koira tuijottaa vieressä kun ihmiset parittelee. En suosittele. Mietin, että jostain syystä tunnun käyttävän seksiä oman kelpaavuuteni mittarina, haluan panna sitä ennen kaikkea koska se haluaa panna minua, en sen takia että olisin puutteessa tai että osoittaisin sillä välittämistä sitä kohtaan. Sen halu toimii minulle egobuustina, silittää itsetuntoa. Mutta haittaako tuo sitten kerran sen myös tiedostan, eikö riitä että paijaamme toisiamme hetken ihan vaan ihmisenä olemisen riemusta, pitääkö kaikkeen lukea sen suurempia merkityksiä ja fuulaanko nyt vain itseäni jos väitän etten niin tee.

Tuijotettiin telkasta urheilukilpailua ja puhuttiin universaalista moraalikoodistosta, sillä on edelleen tarve selittää tekemisiään itselleen valtavasti enkä mä oikein tajua mitä tarkoitusta sellainen palvelee, se koettaa kyllä selittää ja välillä tunnun saavan hännänsaparosta kiinnikin, mutta aina mun vastaus on se, että eikö rehellisyys nyt vaan olisi helpompaa. Ja jos tekee sellaisia tekoja, ettei niitä rehellisesti kestä itselleen myöntää, on syytä pohtia millaisia tekoja tekee, ei kehitellä entistä taidokkaampia selitysverkostoja selustaa turvaamaan. Ollaan tässä asiassa erilinjoilla ja kumpikin on vissi oman teorinsa paremmuudesta.

Jälkikäteen en koe huonoa omatuntoa enkä oikeastaan mitään muutakaan, taaskaan, takki on aika tyhjä mutta mieli rauhallinen, en tiedä oliko näkeminen kivaa vai yhdentekevää ja samalla tekee kuitenkin mieli syystä tai toisesta nähdä Naapuria uudelleen, tai jos ei nähdä niin ainakin viestittää sille että minun puolestani näkeminen olisi ok, väljät YYA-asiat on minulle just fine, ja sitten taas kannattaako sitä nyt alleviivata. En ilmeisesti kestä ilmaan jäävää epätietoisuutta, haluan selventää oman kantani vaikka siitä kuuluisasta rautalangasta jottei tule väärinkäsityksiä, etenkään K:n jälkeen en halua enää luottaa kehenkään enkä mihinkään tulkintoihin, ainoa mikä voi tuottaa keskinäistä luottamusta ja varmuutta on selvät suorat sanat. Ehkä tässä siis näkyykin nyt se minun selittelyntarpeeni, en tarvitse omatunnonrauhoittelua vaan jatkuvaa selittämistä toisille, itseni ja halujeni näkyväksitekemistä sanojen kautta.

Tai sit vaan haluan jotain egohivelyä vähän lisää kerran voin sitä saada.

Tylsyys

Tavallinen Mies käpertyy kainaloon ja kärttää suukkoja hellyyttä haleja, nättejä sanoja ja jotain merkkiä välittämisestä. Lähdin sen luota moikkaamaan Veetä joka tarjosi kokaiinia ja halusi puida pieleen mennyttä naisjuttuaan, tuntuu hassulta että oon senkin tuntenut jo yli kymmenen vuotta. Sitä on vaikea tietää ketkä jäävät ja ketkä lähtevät, en olisi välttämättä ajatellut että yli kolmekymppisinä istutaan sen sängyllä stimulanttipöllyssä puimassa ihmissuhteita, se puhuu ja puhuu ja minä kuuntelen ja nyökyttelen ja juu otan toiset lainit anna vaan.

Humalattomuutta on jatkunut jo yli 70 päivää ja mitä pitempään olen tällä linjalla, sitä sulkeutuneemmaksi tunnun muuttuvan. On niin vaikea keksiä mitään mitä sanoa mistä puhua mitä kertoa. Ehkä en oikein edes ajattele mitään. Luen kirjaa ja kudon tumppuja, maanatai-iltaisin itkeä pillitän ahdistusta pois ja ryhdistäydyn seuraavaksi päiväksi töihin. Kun joku kysyy mitä kuuluu tunnen kipeän möykyn puristuvan rintalastan alle, tukehduttaa ja oksettaa, mutta ulos ei tule kuin eipä tässä kummempaa. Mikäpä tähänkään auttaisi, sama vanha juttu vaivaa sama kaipuu rintaa painaa kohta tässä on jo vainaa. Trairai.

Naapuri otti viimein yhteyttä, se haluaisi pelata flipperiä kanssani. Toivottavasti tulee hyvä matsi.

Odottava tunnelma

Toisin kuin veikkailin, ei Naapuri sittenkään pyytänyt minua petiinsä vuoden loppuun mennessä. Viime vuoden siis, tämän loppuunhan toki on vielä aikaa, hah hah, kylläpä huvittaa kun on niin vitsikäs jekkuheppu. Laitoin Naapurille uudenvuodentoivotuksen johon se kyllä vastasi, toistinpa sitten myös uudelleen että olisi kiva nähdä, ja siihen se ei sitten vastannutkaan enää mitää. Hmmh. Ilmeisesti se taas säätää tai katuu tai toheltaa jotakin, ja mitäpä siitä sitten. Oudoltahan se vain tuntuu, että miksi se ensin kertoo haluavansa nähdä ja kun sanon että sehän sopisi kyllä juu niin sitten meneekin liinat kii. Ota tästä selvä puistelen päätäni ja päätän (viidennen tai ehkä viidennentoista kerran tänä vuonna) olla ajattelematta asiaa sen enempää. Niinhän se teki jo kesällä kaxtuhat-jotain kun ensimmäistä kertaa sinne petiin päädyttiin, herutteli puolet kesää menemään ja sitten päättikin että ei voi, ku ei vaan voi. Joskin silloinkin se kyllä ilmoitti tilanteesta, siihen suhteutettuna tämä hiljaisuus kummeksuttaa ja saa aivot vääntämään kääntämään, en keksi selitystä sen käytökselle ja sekös sitten askarruttaakin.

Jotain naruja se osaa taitavasti mussa kiskoa, kun aina näin ärsyynnyn sen toiminnasta.

Vee soitteli kanssa, se on innostunu käyttään päihteitä oikein olan takaa kahmalokaupalla, ilmeisesti laihtunu olemattomiin ja jonkun Suuren Rakkausdraamankin se tässä on ehtinyt kokea ja potee nyt sydänsuruja sekin. Toivotin tervetulleeksi kerhoon, itse tunnun potevan sitä samaa vanhaa sydänsurua vuodesta toiseen. Oisihan se vaihtelua olla sydän syrjällään edes jonkun toisen vuoksi vaihteeksi. Tai jos ei muuta, niin joku sekakäyttösekoiluhan tässä piristäisi päivää, on niin kunnollista ja tunnollista kun ei ryyppää että ihan itseäkin oksettaa. Siitä Veen kanssa puhuttiinkin, selvänä on niin tavattoman tylsää silloinkin kun voi hyvin ja asiat rullaa, että päihteet ne vetää puoleensa aina uudestaan rakkausjuttujen ohella. Kun jotenkin pitää saada jotain säpinää aikaan.

On sellanen odottava ja vähän kupliva olo, ihan niin kun jotain ihanaa olis tässä ihan melkeen tuossa noin ihan just vaikken saakaan kiinni, että mitä se ihana mahtaa oikein olla. Pitäis kai olla varovainen mitä toivoo, toiveet saattaa toteutua ja harvemmin ennalta-arvattavassa muodossa, mutta toisaalta jos ei edes toivoa saa niin mitäs muka sitten? Joskin jos vastaan tulee toiveita toteuttava henki on syytä muistaa, ettei niiden kanssa voi lähteä kaupantekoon, siinä käy aina huonosti ja kaikki päättyy katastrofiin. Muuta ei niiden kanssa ole tehtävissä kuin toivoa hengen omien toiveiden toteutuvan, ne pitää päästää vapaaksi ja olla siten maallisia halujaan suurempi. Ihan oman maallisen majansensakin tähden jo.

On kepee ja helppo hengittää, ja mä haluan ympärillen rakkautta ja innostusta ja lämpöä, vaikka samalla tuntuu että jotain häijyä kuitenkin liikkuu pinnan alla ja saa mut äkkipikaiseksi nopeaksi tylyksi, ihan päinvastaiseksi siis kuin mitä oikeastaan ympärilleni tahdon. Kohtelen esimerkiksi Tavallista Miestä rumasti kun en jaksa olla siitä kiinnostunut ja vastata sen hellyydenosotuksiin vaan haaveilen ihan muista miehistä, niistäkin jotka ei oo Suuria Ihastuksia ja sydämenvieneitä tapauksia, poikkihan mun piti tää pistää jo syksyllä mutten sitten saanut aikaiseksi ja nyt en jotenkaan kehtaa tai raaski ainakaan ihan vielä nyt, entä jos tämä on tosiaankin vain taas jokin hetkellinen mielenhäiriö ja kaipaankin hetken päästä lohduttavaa syliä, entä jos entä jos. Omaksi kunniakseni sanon rehellisyyden, olen suoraan kertonut hakevani lohtua ja olevani rakastunut toiseen, mutta eipä se tuollainen rehellisyys kovin pitkäksi aikaa moraalista haarniskaa suojaksi anna.

Ehkä jo huomenna tapahtuu jotakin jännittävää.