Pakokauhu elämästä hakkaa takaraivossa. Mitämäteenmitämäteenmitämäteen voi apua auttakaa nyt joku ja kertokaa että mistä tässä kaikessa on kyse miksi olen niin lukossa jumissa pulassa miksi mä hengitän hengitä hengitä hengitä syvään noin puhalla ulos .
Mä en kestä. Välillä oon tyytyväinen ja ilonen mun asioista. Ja sitten tulee taas näitä päiviä, kun kaikki onkin hetkessä ihan typerää ja turhaa. Että mä oon jo näin vanha, ja peruuttamattomasti esimerkiksi opiskellut itteni tietylle alalle. Enkä mä silti edelleenkään tiedä, olenko edes kiinnostunu siitä alasta. Tai että sisällöstä joo, mutta kuten varmaan kelle tahansa on jo selvää, niin olenhan humanisti, ja humanistien työt on sitä mitä sattuu, ja niistäpä en ole ollenkaan varma. Että haluanko tehdä yhtään mitään sellaista, mitä nyt teen ja mitä tällä paperinivaskalla voin tehdä. Saati että haluanko tehdä mitään edes etäisesti sellaista, mihin seuraava paperinivaskani voisi minut mahdollistaa, ja vaikka sen nivaskan hankkiminen kiinnostaa koko ajan vähemmän ja vähemmän, ei sisu anna periksi jättää touhua kesken koska olen Suorittaja ja Loppuunsaattaja ja Valmiiksi Tekijä, en osaa lopettaa kerran aloitettua vaikka tuotan sillä vain murhetta itselleni ilojen sijaan.
Ja jos se elämän sisältö ei liity työhön, sen on liityttävä johonkin muuhun, ja sinne kurkistaminen pelottaa tänään aivan sietämättömästi. Että kun ei sielläkään näy iloa ja tyydytystä ja tasapainoista nautintoa, siellä näkyy sen sijaan harmaata harmaan päälle eikä kerta kaikkiaan mitään mitä haluaisin. Mä voisin ihan mitä vaan ja mä en keksi mitään. Ihan mitä vaan, enkä mä saa ajatuksiani liikkeelle edes haaveilemaan siitä, että mitä se mitä vaan voisi olla.
Mä en viitsi, mua ei huvita, mä en keksi yhtä ainoakaan asiaa mitä mä voisin paitsi murehtia mennyttä ja ahdistua tulevasta. Miksi hitossa mä en halua edes matkustaa mihinkään? Miks mä en halua tavotella duuneja, joista sais vaikka vuoren korkusen rahakasan? Miks mä en halua vauvaa ja miestä ja kääpiökoiraa, se ratkasis sekä ajankäytölliset että sisällölliset ongelmat kerta heitolla kerta kaikkiaan, ja silti sekään ei mua kiinnosta ei ollenkaan. Miksi vitussa mua ei kiinnosta mikään pitkäkestosesti, miks kaikki valuu käsien läpi, miks mistään ei jää mun mieleen eikä minnekään mitään mihin mä voisin tuntea elämisen paloa ja intohimon riemua, miks kaikki maistuu aina lopulta vain tuhkalta, kaikki muu paitsi lapsuuden Suuri Haave jota en edes yrittänyt toteuttaa ja jonka kanssa nyt vaan on auttamatta liian myöhä ja mä tiedän sen ja mulla ei ole muuta vaihtoehtoa kun vaan päästä siitä yli pääse nyt jo siitä yli ja keksiä jotakin muuta. Sillä pakkohan on olla jotakin muuta, koska miten mä kestän elämäni loppuun jollen mä keksi jotakin, ihan sama mitä, joka saa mun tikityksen kiihtymään.
Vai tätäkö se elämä on kaikilla muillakin, intohimotonta päätöntä rutiinilla kulkemista koska muutakaan ei voi eikä osaa. TUNTUUKO MUISTA ELÄMÄ HYVÄLTÄ? HÄH?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti