Suuntaviivoja

Yritän pohtia elämälle suuntaa niin että hiusjuurissa kihelmöi, mutta suuntaa ei näy ei kuulu vaikka miten itkeä tihuutan päivästä toiseen hampaat irvessä kulmat kurtussa. Miten voi miten sen saa tietää mitä oikeasti haluaisi tehdä, olen tehnyt niin monenlaisia asioita ja kuitenkaan en mitään enkä tiedä ollenkaan mitä ja millaista olisi se joka tuntuisi hyvältä, kaikki on aina ollut pakon sanelemaa tavalla tai toisella, loputtomat rahahuolet teinistä lähtien itsenäisesti eläen, en minä ole ehtinyt pohtia kaikelta tältä raatamiselta vuokrarahojen murehtimiselta toiveitani haaveitani, ei niille ole ollut sijaa enkä saa niitä maaniteltua pakotettua maaniteltua pakotettua esiin vaikka kuinka yritän. Kis kis kippurahäntä tule äidin helmaan kermaa voita silakoita vilakoita kuppiin sulle perkaan.

Minusta tuntuu, etten osaa mitään. Kaikki taitoni koulutukseni työkokemukseni on tyhjää ja hyödytöntä, ei minua tarvita mihinkään enkä itse halua niihin paikkoihin joihin ehkä kelpaisin enkä usko kelpaavani niihinkään. Näen ympärillä pelkkää muuria ja estettä ja tyhjää, ehkä sittenkin nimenomaan tyhjää ja mitäänsanomatonta lohdutonta harmaata tauhkaa, kaikki on ei-mitään enkä saa pakotettua itseäni vaihtamaan suuntaa koska missään ei näy mitään. Onko tämä jotain mikä on muilla helpompaa, tuntevatko muut kutsumusta johonkin ja jonnekin ja minä olen ainoa onneton sössö joka on kyllä monenlaisessa melko kelpo aika hyvä suorastaan loistava muttei syty ei pala ei millekään? Ovatko muut jo löytäneet oman tiensä ja minä vain rämmin vieläkin näillä pientareilla epävarmana siitä jatkaako tätä tietä jonnekin vai kääntyäkö toiselle polulle eikä tietä tunnu edes näkyvän, ei tienhaaraa ei sivukujan hämärääkään.

Pelkään että tämä on sitä uupumusta, että on käynyt niin kuin nuorempana pelkäsin, että olen polttanut itseni loputtomalla ravaamisella ympäritäysillä päivillä loppuun, minä unohtelen jo nimiä ja asioita ja yhteyksiä, päivämääristä en ole perillä eikä ole eilistä ei huomista ei edes tätä päivää kun kaikki puuroutuu yhdeksi sameaksi liisteriksi jossa rämmin ja poljen itseäni syvemmälle suohon.

Ja kun minä voisin mitä vaan. Ihan mitä vaan ihan millon vaan, niin miksi minä en sitten keksi millään mitä se olisi?

Olkapäällä

Mieleni maalaa mustaksi kaiken kauniin hyvän ja herkän. Kun K suukottaa lähtiessään kaverinsa kanssa keikalle, olen ensin iloinen kuinka hyvältä tuntuu että se tekee niin kavereidensa edessä, ja heti kohta perään ajattelen, että ehkä kaveri sanookin minun paikalta poistuttuani kuinka hölmö tapaus tuossa on kyseessä, niin monta vuotta sinua on vongannut että pidä ihmeessä tuo typerys käsikassaranasi, sehän sietää millaisen vain kohtelun voi pojat mikä ääliö.

Ja sekin on selvää, ettei K pitäisi sellaista tilannetta tavoittelemisen arvoisena vai pitäisikö kuiskaa se mustalla pensselillä ilon onnen rakkauden päälle maalaava perkele olkapäälläni vai pitäisikö sittenkään ihmiset ovat juonikkaita suonikkaita oman edun tavoittelijoita hällä väliä muista siis viis.

Enkä minä tähän usko vai uskonko ja kaikki on niin onnettoman epävarmaa. Naapurissa joku poraa niin että tulee kohta seinästä läpi, tekee mieli pamauttaa paistinpannulla.