Kaipaamista itkemistä

Istun sohvalla ja itken, itkettää että itkettää ja tunnen hellyyttä itseäni kohtaan, voi minua, voi minua poloista parkaa. Näytän siltä ketulta joka istuu ja itkee ja jolla on korvat lysyssä ja pieni murheellinen ilme kuonollaan pää riipuksissa hartiat matalalla, voi minua voi. Pidän pientä uikuttavaa ääntä välillä, itku vyöryy niin isona sisältä ettei se hiljaa tule. Itkemisen ääni on hassu, itkemisen rytmi samoiten, jotenkin ryppäissä se tulee ulinan kanssa, velloo tuolla taustalla mahassa ja silmien takana, päätähän tässä alkaa särkeä eikä mikään helpotu vaikka kuinka huutaisi. Mikään ei helpotu. En minä enää toivo kuin että tämä loppuisi, pakkohan sen on joskus loppua, onhan, vaikka maailma on pullollaan vuosikausia vuosikymmeniä koko elämän kestäneitä kaipauksia ja rakkauksia niin ei kai sitä nyt kuitenkaan itse voi kuulua samaan kerhoon. Mä en vaan tiiä miten näiltä klubi-illallisilta pääsee pois. Voi hyvänen aika.

Syötin K:lle älläsdeetä kun toivoin että se laukaisisi jonkun lukon sen sisällä, mutta reseptorinsahan se on tukkinut mielialannostajillaan niin, että parhaimmat vaikutukset blokkaantuvat pois. No, ei siinä kokeilussa mitään menettänytkään, olihan se ehkä yrittämisen arvoista. Itse tunsin empatiaa ja sympatiaa jokaista kohtaan, voi ihmisparat miten kauhea paikka maailma onkaan suurimmalle osalle ja silti se elämä on ainutkertainen oma ja soma ja kallisarvoinen. Ainoa laatuaan. Minä olen tässä ja tällainen eikä ole ketään joka olisi niin kuin minä. Yksinäistä. Miksi ei ole ketään joka sen ainutlaatuisuuden näkisi. Miksi minä en kelpaa (sieltä se itku taas tulee, sykäyksissä, ähinää ja uikutusta ja kuumia kyyneleitä jotka vierivät nenää ja suuhun ja saavat olon tuntumaan vielä tukalammalta, jotkut kai näyttää nätiltä itkiessään mutta minä en ole niitä, punainen ja sotkuinen pallura pakko pitää päästä kiinni ehkä se auttaa) ja miten ihmeessä tämän saa loppumaan. Lopu jo ole kiltti anna minun olla päästä minut pahasta. Jo riittää sanoi Aake Kallialakin kun piisamit popsivat laiturin toistamiseen, eikö mikään mene kohtuudella.

Syön rauhoittavan kun en muutakaan osaa, pitää töihinkin lähteä parin tunnin päästä, kai se kylmällä vedellä tämäkin sotku saadaan tasaantumaan ja elämä taas rullaamaan, eihän tässä vaihtoehtojakaan ole. On ihan kerta kaikkiaan kamalaa kerrankin tietää tasan tarkkaan mitä haluaa ja jäädä siihen jumiin kun se halu ei poistu vaikka tietää, ettei sitä saa tyydytettyä, että ei vain saa sitä mitä haluaa, ei vaikka mitenkä tässä itkee ja anelee ja toivoo ja pyytää. Hitto vie kun ei se itku siltikään vaan ota loppuakseen (sieltä se taas tulee, nykäyksin ja pyrskähdyksin ja nenäkin on jo tukossa). Miksei tämä jo lopu apua auttakaa minä en jaksa.

Alan kallistua sille kannalle, että tämän toden totta on rangaistus kaikista pahoista teoistani. Rauhoittava vaikuttaa jo, tarkastelen itseäni etäältä kun en kestä omissa nahoissanikaan olla. Pelottaa että kissa puraisee sormesta. Missään ei ole turvassa.

Haikeutta

Seksiloma takana. Muutaman päivän ja pari yötä vietin Naapurin kanssa pienessä tilassa kahdestaan. Seksiä ja päihteitä, puhumista aikalailla tauotta (paitsi aamulla, olen silloin hiljainen ja epävarma, yö ja unet ja kaikki sellainen epätodellinen pitää vielä otteessaan eikä voi tietää, onko maailma sama jonka illalla taakseen jätti) ja lopulta se heitti mut linja-autoasemalle jotta pääsin takaisin kotiin, takaisin arkeen.

Tämä oli tällainen lopetus, closure, narunpätkät kiinni ja homma pakettiin, voisiko tämä olla loppu se sanoi lauettuaan ensimmäisen kerran mun päälleni. Että ollaan tässä se aika mitä ollaan ja sen jälkeen kun palataan todelliseen maailmaan, ei enää riisuta toisiltamme housuja eikä enää suudella, toisen iholle pystytetään raja-aita eikä sitä saa enää ylittää, se mikä nyt on tässä kämmenen alla viedään lopullisesti pois, jatketaan kaveruutta vain soveltuvin osin.

Näin teemme. Pallo on hänellä ja minä ymmärrän aivan hyvin minkälaiset asiat sitä tässä kaihertaa, ei elämässään kannata pitää hankaloittavia tekijöitä jollei kerran pakko ole -- ei se halua suhteestaan erota enkä minä ole sellaista vailla ollutkaan, on parempi lopettaa ajoissa. Näillä jutuilla on taipumusta tulla ilmi ennemmin tai myöhemmin.

Elämä tätä kokemusta rikkaampi, mutta samalla suupielessä karehtii haikea hymy, jos tilanne olisi jotenkin toisin niin. Niin sitten mitä. Jossittelu on turhaa, ja minä uskon että Naapuri haluaa ainakin itse uskoa päätökseensä vaikka Kämppis naljailikin heti että noh katsotaas mitä joku kevään ryyppyreissu saa taas aikaan, sitten se taas herää sinun lakanoistasi. Onhan sekin mahdollista joo, mutta jotenkin on kuitenkin sellainen olo, että tämä oli nyt loppuluku ja jokin uusi vaihe alkaa taas. K on vääjämättä poissa, Naapurin kanssa suhde on ohi, minä en halua ketään eikä kukaan halua minua. Olo on ehkä aika vapaakin. En tiedä, tunteet risteilee niin valtavasti ettei oikein osaa sanoa mikä on.

Lisäksi aattelin lopettaa alkoholin juomisen (taas) kun ei huvita juua (taas), joku malja on siinäkin ammennettu pohjiin saakka ja pitää antaa tynnyrin joko taas täyttyä tai löytää siihenkin tilalle jotakin muuta. Mä en opi helpolla, mutta nyt sentään varauksella uskallan jo ehkä vähäsen huikata: hei maailma, mä olisin kai valmis taas niin jospa jotain jalat alta -hommia?

Kaikki mulle

Mulla on ongelmia pitkäjänteisyyden kanssa. Oon niin saatanan kärsimätön, etten saa pakotettuani itseäni sellaisiin toimiin, jotka vaatisivat päivästä toiseen jaksamista, tehdyissä päätöksissä pitäytymistä, hampaan puremista ja kyllä se siitä, jaksa vielä vaan. Mä kaipaan edes välillisiä palkintoja lähimpään odotushorisonttiin väikkymään, muuten ei mistään tule mitään. Kuka helvetti jaksaa panostaa johonkin josta onnea seuraa tyyliin vuoden tai vuosikymmenen päästä, mä haluan kaiken heti tähä mulle nyt.

Eli en mä siitä K:sta osannu pysyä erossa, parikin iltaa taas meni sen seurassa, ja itseinho on valtava. Niin valtava, että hirsipuu ja koskihukuttautuminen alkaa tuntua relevanteilta ratkaisuilta, mä niin tajuan jotkut nuoren Wertherin kärsimykset aivan uudessa valossa näiden kokemusteni jälkeen. Että mitä on, kun ei hitto saa sitä mitä haluaa muttei onnistu nitistämään halujaankaan ja lopulta on niin umpikujassa pulassa jumissa, ettei näy pakkokeinoja kuin. Huh huh, sano, on se rakkaus rankkaa. Ja tämän viikon aloitan jälleen vannomalla ja vakuuttamalla, mun kerta kaikkiaan täytyy, pakko olla etäällä kun lähellekään ei päästetä.

Vihaista mieltä ja itsesoimailua kummasti lievittää se, että Naapuri nyt pyysi kuin pyysikin sille lomailulle. Ja minä lähden kuin lähdenkin. Ja mua jännittää, tuntuu niin epätodelliselta, odotan koko ajan että tulee joku aprillia syö silliä kunhan kusetin -viesti tai tilanne, tai että se peruu, tulee järkiinsä, ehkä mä vielä bussissakin vääntelen käsiäni ja mietin että mihin oon pääni pistämässä, mitä se miettii koska tämä on kyllä jo melkosen härskiä toimintaa. Ja seksiä, sitähän mä mietin enkä malttaisi odottaa, Samalla takaraivossa jyskyttää ja kuiskuttaa epäluuloinen ääni, mitä mä tässä oikein olen touhuamassa, haluaako se oikeestaan vaan poltella pilveä ja siksikö se raahaa mua jonnekin mukanaan, eihän siinä ole tolkun häivääkään, rahallahan sitä saa ja miksi kaikki tämä vaiva, oonko mä yhdelle jos toisellekin vaan hupsu päihdelipas jota voi ravistella miten sattuu, miks mä pelkään koko ajan että mua käytetään hyväksi, miks mä annan käyttää itteeni hyväksi.

Tässä menee Naapurit ja K:t sekaisin, ja mitä vanhemmaksi mä elän ja mitä useampia ihmisiä tapaan, sitä vakuuttuneempi mä oon siitä, että suurin osa ihmisistä on typeriä paskiaisia ja ne jotka ei ole typeriä, on sitten sitäkin kohtuuttomampia.

Arki

Elämä on seesteistä ja jees, lauhaa ja jep. Mä keskityn töihin ja touhuiluihin, eikä mulla oo aikaa edes itkeskellä kun vasta korkeintaan pään painuessa tyynyyn, mutten mä anna sen häiritä. Rinta rottingilla jne., tätä onnen kaarnalaivaani ei mitkään myräkät nyt saa keikuttaa nurin. Ei edes se, että meinasin saada ensimmäistä kertaa elämässäni turpaan ja lujaa meinasinkin, kun menin baarissa tapahtuneen tappelun väliin. Minun maailmassani ei potkita maassa maakaavaa, ei tartuta nyrkkiin missään tilanteessa, eikä varsinkaan katsota vierestä hiljaa jos joku niin tekee. Monenlaisia asioita voin olla, mutta hiljainen ei ole niistä yksi.

Vee kömpi petiini ja syliini lauantaiyön pimeiksi tunneiksi, lähibaarin ihana charmantti harmaahiuksinen herra kehuu aina silmiäni ja kertoo, että on ihastunut minuun, minulla pyörähtää sukat jalassa ja jopa hetken häivähdyksen verran mietin, voisinko tosissani saada jotakin viriämään minun ja harmaan herran välille, eihän meillä ikäeroakaan ole kuin 26 vuotta, eihän se nyt ole ikä eikä mikään. Äitiini ikäeroa on suunnilleen saman verran, ja taidampa olla samaa ikäluokkaa herrahenkilön lasten kanssa. Saahan sitä haaveilla. K koettaa olla mulle kiva ja yrittää pyytää paikkoihin, minä en sille vastaa koska tajuathan sä että ei tästä romanttista rakkaussuhdetta tuu ja selvähän se, ei tule ei, mutta se ei taida tajuta että ei tule ystävyyssuhdettakaan, ei tule mitään. Mihinkään ei ole kadonnut se oivallus, että se olen minä joka saa kuonoon, minä joka itken, minä jonka sydän särkyy vääjäämättä, minä joka en jaa sitä jonkun muun kanssa, minä joka haluan niin paljon, etten voi tyytyä murusiin. Ole mun muruseni, haniseni, pupuseni.

Joten tällasta tää on. Helmikuu on jo, ehkä mä selviin onnenmantrojeni kanssa tästä keväästä pahemmitta potemisitta, ehkä mä oon tasanen ja tyytyväinen, ehkä mikään ei oo mitään. Tai päinvastoin, tänä vuonna kaikki on vaan ihanaa ja vähän perverssiä kanssa joohan.