Arkisia toimintoja

Selvistelyn viikko-ohjelmani etenee suunnitelmien mukaisesti. Kaksi tipatonta viime viikolle, kolme tälle viikolle ja jo nyt on yksi päivä takana, kaksi enää edessä. Lisäksi viime viikon ryypiskelyt olivat sikäli laiskanpulskeita, ettei oikein lähtenyt käyntiin ei missään vaiheessa ainakaan kaikkina päivinä ja kaiken lisäksi välttelin kapakoita oikein onnistuneesti (kesä ja piha ja puisto ja kauppa, mitä sitä ihminen muuta tarvitsee paitsi tietenkin vessan, ja sitä jos mitä ihmettelen, että miksi rakennetaan julkisia vessoja jotka kuitenkin ovat kiinni suurimman osan aikaa vuorokaudesta, ketä niiden tarkoitus on palvella ja onko todellakin parempi siivota niitä siivottomien miesten kusilätäköitä talojen nurkilta kuin sen vessan lattialta terveisin nimimerkki kusihätä-ei-kello-kaulassa-tule).

Seuraava osa tämän selvistelyn rutinoittamista on se, että pitäisi keksiä miten kestää tätä tylsyyttä. Miten selvitä päivästä toiseen ja mistä keksiä päivälle mielekästä sisältöä, kun mikään ei varsinaisesti kiinnosta eikä tuota kuitenkaan nautintoa (tai edes pientä ihan kivaa -tunnetta), vaan aamulla jo toivoo olevansa illassa jotta voisi nukkua ja illalla toivoo saavansa unta jotta voisi aamulla herätä. Minun täytyisi taas rakentaa itselleni oma, itsenäinen elämä, sillä tällä hetkellä olen liian kiinni K:ssa ja kaikessa tässä sen kanssa viettämässäni ajassa – hyvänen aika ja muita härrenduudeliksia sentään, tässähän ollaan joku viitisen kuukautta nähty joka vitun viikko kerran kaksi useamminkin, välillä joka päivä päivittäin – eikä sellainen voi jatkua loputtomiin etenkään, kun tämä ihastumiseni tunne ei ota itsestään laatuakseen. Se täytyy siis taltuttaa, ja taltuttelu käy päinsä vain muuta ehjää omaa kokonaisuutta kasaillessa. Siis suomeksi: tartteis tulla toimeen omillaan ja yksikseen. Olla riippumatta toisen, etenkään vain yhden ja ainoan, seurasta, sillä sellainen riippuminen tekee haavoittuvaksi ja jättää minut toisen päähänpistojen armoille murehtimaan puhelimen ääressä kuulumatonta soittoa.

Minullahan oli jo se oma elämäni kasautumassa keväällä. Tunnen ärtymystä siitä, että niin kovin helposti vaihdoin sen tähän päämäärättömään seurailuun ja tapailuun, oleiluun ja olemiseen, koska nyt joudun taas uudelleen itseäni kasaamaan. En mistään riekaleista sentään, mutta kuitenkin toisen ihmisen seuraan tottuneesta ja nojautuneesta yksinäisyydenpelkoisesta uuvatista. Amerikkalaisissa elokuvissa masennuksesta selviää vain ja ainoastaan rakkautta löytämällä, tyttö- tai poikaystävä pistää palaset paikalleen ja niin se mielen pilvimuuri päästääkin valonvälkettä lävitseen, ja hiljalleen ellei jopa yht'äkkiä elämä näyttää mieluisalta, päivässä on jotakin odotettavaa ja maailma on hippasen innostavampi hellempi anteliaampia ja sisältörikkaampi. Tulee sitä mieltä mielettömään.

Tämä tuntuu murheelliselta ajatukselta. Ei niin, etteikö olisi mukavaa toisen ihmisen kautta saada päiviinsä sisältöä vaan niin, että jos se on ainoa tapa sitä sisältöä saada jätetään siinä ensinnäkin hirmuinen taakka toisen ihmisen harteille ja vihjataan samalla, että pariton, puoliskoton, laumaton ihminen on ontto kuori joka kolkkouttaan kopistessaan odottaa vain täyttäjäänsä. Sillä entä jos en enää koskaan löydäkään ketään, ketä rakastaa? Entä jos kukaan ei enää koskaan rakasta minua? Voiko joku väittää ettei moinen huolettaisi?

Kesäteloilta skarppaamaan

Taas vilahti loppuviikko ohi enemmän päihtyneenä kuin selvillä vesillä. Niinhän tässä on jo vilahtanut aikakausi jos toinenkin, ja taas minä aloitan pyhien lupasten tekemisen, taas minä käännän uutta lehteä elämässä ja taas minä alan sen Uuden Elämän. Tällä kertaa en kovin ankarasti, koska vielä on kesää jäljellä ja kesällä saa ollakin pellossa pulikoimassa sen kerran kun valoa ja lämpöä riittää päämäärättömään ulkonaoleiluun, kyllä sitä edessä on taas se vuoden toinen puoli, kun vastassa on vain tahmeaa pimeää ja kylmää ja koleaa ja kauheaa, silloin toki pitää juua pysyäkseen lämpimänä mutta nyt pitää ihan vaan hauskanpidon takia ja äh. Tällasta tämä on, juopon sekakäyttäjän elämä, aina on ihan varmasti pakko ottaa kun tarjotaan ja silloinkin kun ei tarjota on otettava muuten vaan, koska huomenna voi olla vaikka kuollut. Ei tässä järjen hiventä ole vaan minkäs teet.

Heilan kanssa juttelin alkoholismistani, vertaistukeahan siltä saa kyllä ja pitkän omakohtaisen tutkielman aiheesta. Tuumattiin että ehkä minun kohdallani on parasta aloittaa viikko kerrallaan -projekti, jossa kasvatan hitaasti mutta varmasti viikossa täysin tipattomien päivien määrää. Eli viime viikolla yksi, tällä viikolla kaksi, ensi viikolla kolme ja sillälailla traitrai ryhtiä arkipäiviin. Vapaapäivät olkoot sitten sitä mitä ovat, mutta arkisen aherruksen keskeltä ne muutamatkin tuopit ja jointit hus pois jaloista pyörimästä. Että lopettaa tämän kesäriekkumisen ennen kuin kesä kääntyy syksyksi, ettei anna jäädä päälle jokapäiväisen sekoilun ja levottoman hikiset lakanoissa pyörimiset. Siis: pois kaikenlainen arki-iltojen maistelu, tinailu, dokailu ja kuosailu, kerta kaikkisesti pois koska kohta en muuten pysty selviytymään Aikuisen Elämästäni puhtain paperein, kohta en enää pysty muuhuin kuin kiihdyttämään tätä sivuluisuani peruuttamattomiin lopputuloksiin. Ja ollaan rehellisiä: selvähän se, että en minä sitä halua. Minä halua säilyttää kasvoni ja pitää ovia avoimena moneen suuntaan, ennen kaikkea minä haluan puuhailla omia juttujani omassa rauhassani ja olla kiinnittämättä niihin huomiota. Parempi siis huomioida oma tilanteensa itse ennen kuin siitä tulee puheenaihe muille.

Romaaneja ja elokuvia siis läjä päin, ovi lukkoon ja puhelin piiloon tyynyn alle. Ja lähteä ei voi ei minnekään, sillä se on minulle tuhon tie. A-klinikalla sanovat, että pitää tunnistaa tilanteet, joissa ajautuu ryyppäämään. Itse alan aina kun lähden jonkun kanssa istuskelemaan jonnekin, joten se niistä lähtemisistä ja istuskeluista.

Muista pyhittää työpäivä.

Hidasta alamäkeä

Ja aina vaan se minä hipsin K:n vanavedessä sen tummaa tukkaa tuijottelemassa ja katsekontaktia pyydystämässä. Sydän helähtää kun puhelin soi ja näytössä vilkkuu sen nimi, jokaisen viestin toivoisin siltä olevan (ja muuten melkein onkin koska enhän paljoa tekstaile, ja nimenomaan tekstaile koska olen jäärä ja kääpä ja älyaikaan siirtymättä, minulle on turha koettaa tsättäillä ja sillä viissiin moikkailla sillä jos on asiaa niin soita) ja hymy korvissa vilahdan ovestani ulos alta minuutin jos kutsu jonnekin käy. Siltä tämä tuntuu, se napsauttaa sormiansa ja minähän olen jo menossa, odota minua odota älä mee.

Vaan silti se menee, jotakin pikkulikkaa jututti uudessa kauheassa kapakassa jossa lauantaina piti hölmöillä kossulla vielä aamuyöstäkin. Kyllä siinä kulmat kurtistuivat ja samean mustat ajatukset valtasivat koko pään, vaikkei tilanteesta mitään ollutkaan edes syntymässä. Pakkohan tämän on jossain vaiheessa loppua, kyllä minä sen tiedän, joko hiivun ja hivenen vähin äänin takavasemmalle kun aika on kypsä ja kuviossa mukana Toinen Nainen, tai sitten tämä rojahtaa silmille jossain vaiheessa katkoen koko toveruuden siihen. Olenhan meinaan selvästi sittenkin se Laastari, mukava paikka mustelmilla olevan sydämen päälle, harmi että saan laastaroida ilman mitään miellyttävää fysikalisaatiota.

Sunnuntaina kun kiukuttelin edelleen sen seurassa menemään pitkin poikin kaupunkia, kai siinä jo neljättä päivää taas parivaljakkona mentiin hummani hei, ripitti sen veli sitä alkoholin käytöstä. Huolissaan ovat, koko suku ja kylänmiehet, ja syystähän ovat, olenhan sen minäkin sanonut ja merkille pannut joka lyhtypylväskin varmaan, että alkoholia menee kurkusta alas ihan reippaalla otteella niin, ettei paljon muuhun jää rahaa eikä mielenkiintoa eikä huvitusta ainakaan, kun koko elämä pyörii ryypätessä ympyrää. En kai tässä väitä itse pekkaa pahempi olevani kun päätäni liuotan milloin missäkin tynnyrissä aina sopivan tilaisuuden tullessa vastaan, joten mitäpä sitä huomauttelisinkaan toiselle vastaavasta käytöksestä.

Kohteliaana seuraneitinä en tietenkään tätä ripitystä kuunnellut liian läheltä, nojailin räystäisiin ja söin pähkinää, antaa veljesten kahdestaan selvittää asioitaan, mutta kyllä iski mieleeni heti että ei perkeleen perkele, tilanne on sellainen että se olen tuosta näkökulmasta minä joka tässä on huonoa seuraa, että tämän voi hahmottaa niin, että syitä juoda on varmasti yhdellä jos toisella (jos nyt syitä tai selityksiä edes kaipaa), mutta juomaseuraa sen sijaan ei niin vain saakaan. Ja minä olen sitä, aina alttiina valmiina menossa mukana milloin vain, joten todellakin, buustaanko minä juomaan vai buustaako se minun juomistani vai onko tässä seurustelussa kaljatuopin pohjan lisäksi ollenkaan muita puoliakaan. Voisi siis ajatella, että jos minut nakkaisi menemään, niin juominenkin laantuisi tai ainakin tasaantuisi, tai jos ei nyt sitäkään niin eipä olisi juopporemmiä joka tapauksessa nurkissa pyörimässä tassu ojossa viinaa litkimässä. Parempi alusta selvistelylle, sitä siinä takaa ajetaan.

Huonoa seuraa, bad influence, mitä sä tollasen kanssa pyörit kato nyt sitä tuollainen juoppo ja hukassa ja eksynyt kun sinäkin, seurahan tekee kaltaisekseen joten hanki hiukan parempaa seuraa, aseta rima korkeammalle.

Ei sitä usein ajattele olevansa itse juuri se, josta äiti varoitti.

Aurinko aurinko lettua paistaa

Meitsi streittaili! Ajattelin, että nyt tsemppaan ja oikein selvistellä selvistelen tämän viikon arkipäivät ja viikonloppuna sitten nautiskelen päihteitä jos niikseen sattuu kerran mahtavat kelitkin on tulossa.

Noh, streittailu kesti kokonaista kaksi päivää, olin niin ylpeä saavutuksestani että oikein taputtelin itseäni olkapäälle ja kehuskelin kuinka kaikki sujuu kuin sukkanauha, ja saman tien masennuin ja ahdistuin moisesta puuhasta niin, että soitin Pörröiselle ja lähdin lähikapakkaan sen kassan. Otin sen vielä viereeni yöksi, siinä sitä pussailtiin ja nukuttiin sylikkäin, sellainen vierihoito on ihmiselle tärkeää koska toisen ihon kosketus, lämpö ja pehmeät kädet tuovat turvaa enemmän kun mikään muu tässä maailmassa. Kissatkin käpertyy rintakehälle sydämen sykettä kuuntelemaan ja itsensä kehruulla rauhoittamaan, mikä poikkeusnisäkäs se ihminenkään muka olisi. Pidän sanasta nisäkäs, se kiteyttää luokkamme oikein oivallisesti kerran sellaisia nänneviä nisä-eläimiä olemme. Tunnen yhteenkuuluvuttaa siis lehmästä marsuun, mitäs me toveri-nisäkkäät, mitäs me. Siksi en syö eläimiä, en nisäkkäitä vaan en kaloja matelijoita hyönteisiä lintujakaan, ei toiseus tarkoita sitä, että rääkkääminen ja hyväksikäyttö olisi jotenkin näin perusteltavissa. Lihaanit, nuo maailman ruttopaise hedonistisine ajattelemattomine haluineen, saanevat paksusuolensyövän sulamattomasta lihamötikästä masussaan. Vegerimpula vieressä puree porkkanaa. Ja kuolee keuhkosyöpään tupakkia tuprutellessaan. Oh well such is life.

Streittaamiseni laatu oli sikälikin kyseenalaista koko ajan, että tasaisesti olen itseäni buustannut turruttanut nukuttanut herättänyt pkv-lääkkeillä pitkin poikin päiviä, eli eihän tässä itse asiassa taida olla sen sekunninkaan selvää hetkeä missään lähimaastoissa näkyvissä. Taidampa olla melkoinen päihdeturpa minä. Ko. substanssien ansiosta olen kuitenkin nytkin paitsi rauhallinen myös energinen, onnellinen, virkeä ja innostunut, haluaisin juoksennella pihamaalla päättömästi paikasta toiseen, halailla ihmisiä ja hupsutella kivoja pikku juttuja sille ja tälle ihmiselle, kenelle vaan kunhan se olisi vähintään yhtä vikkelä kuin minäkin, menossa vauhdilla paikasta toiseen hymy suupielissä rontin rivot ajatukset silmien takana vilkkumassa. Rontteilla ja ranttaloida, minä niin haluaisin haluaisin haluaisin tuonne pihamaalle valloittamaan uudet ihmiset valoisan vallattomalla minuudellani.

Eli vitut siitä streittailusta nyt sitten kumminkin, mulla on tötsä rauhottavia purkki nukuttavia kassi poltettavia kori kilisteltäviä, mitä mä tässä masentelen kun kerran se aurinkokin paistaa viimein laukaisten huumaavan kesätunnelman sykähtelemään pitkin kihisevää vartaloa.