Jotain uutta, jotain vanhaa

Mieliala on kohentunut aimo harppauksin. En enää edes muista, millaista oli syksyllä ja mikä ihme silloin saattoi itkettää joka päivä, en todellakaan muista että olisin ollut ahdistunut mutta tiedän sen monien jättämieni tekstuaalisten vihjeiden perusteella. Tämä yllättää minut joka kerta, miten voi olla että muistan itsestäni ja omasta elämästäni lopulta niin kovin vähän -- paikkoja, tapahtumia, ohi vilahtavia välähdyksiä minusta ja muista jossain jotenkin, mutta hyvin vähän muistoja tunteista, fiiliksistä ja oivalluksista. Ehkä todellakin olen niin irti tunnetasostani, että suunnistan itsessäni ilman kompassia tai karttaa enkä saa punottua reiteistäni näkyviä teitä.

Nyt kun voin paremmin ja elämä on taas voimakkaampaa ja värikkäämpää, jaksan olla myös armollisempi ja hyväksyvämpi sekä itselleni että muille. Tänään on 40 päivä alkoholitta, taidan jatkaa vielä ensi vuodenkin puolelle, ehkä se tekee hyvää ja säästää minut kevään masennukselta, ja jos ei muuta niin onhan se ainakin jotain uutta. Ja jos alkaa janottaa, niin sitten juon, en jaksa pingottaa ja koettaa säädellä elämääni, olen niin suunnitelmaton ja järjestelemätön ettei pinnani kestä pitkään enkä tiedä haluanko edes kehittää sitä aluetta itsessäni ainakaan juuri nyt. Olkoon sitten kärsimätöntä ja nopeatempoista.

Jotkut asiat ovat jo kaukana takana mutta toiset ne vaan pysyy, eilen baarissa K:n ja sen veljen kanssa jaksoin ihmetellä itsekseni miten aina vaan ja aina uudestaan minä hukun niihin silmiin ja miten joka kerta kun se vain käveleekin samaan tilaan minun kanssani tunnen minä tulleeni kotiin. Sydän laulaa ja hyrisee, minun on lämmin olla, kun se vain on siinä vieressä on minulla kaikki ja kaiken jälkeenkin tunnen ylisepursuavaa hellyyttä sitä kohtaan. Olen avuton tämän rakkauden edessä koska se on niin kaikenkattava ja anteeksiantava, tee mitä vain minä olen tässä minä en jätä sinua koskaan. Ei kai muuta voi tehdä, kulukoon aika ja tehköön taikojaan, ehkä tämä joskus loppuu ja olenhan minä saanut vähennettyä sen näkemistä (mikä muuten tekee kipeää, kaihertaa ja painaa etten ole sen vieressä, haluaisin nähdä sitä joka päivä joka hetki jakaa kaiken sen kanssa mutta minkäs teet kun ei niin ei, eikö, sanokaa että olen oikeassa ja että näin on toimittava, hiljaa vierottauduttava unohdettava päästettävä irti vaikka kuinka kipeää tekisikin, sanokaa että joskus sitten on helpompaa ja suupielissä leikkii surumielinen hymynkare muistojen pyöriessä päässä, sanokaa että tästäkin tulee yksi niistä tunteista jotka unohdan ja joita koetan jäljittää tekstimarkkeerausten perusteella, sillä tällä hetkellä tämä on edelleen vahvin tunne jota olen ehkä ikinä tuntenut) ja olkoon tässäkin armoa mukana, päivä kerrallaan ilman suunnitelmaa huomisesta.

Ja silti toivon niin lujaa kuin vain kehtaan kaiken tyynen luovuttaneen pintani alla että jospa, voi jospa, voi kiltti maailma taivas jumala universumi, minä en mitään muuta en ikinä en koskaan enää jos vain. How sad is that.

Tunnelma nousussa

Se on joulukuu joka tuolla on meneillään, hormonikapistus kaivettiin sisältäni pois ja maailmaa peittänyt harmaa sukkamainen säkki lähti samalla ronkinnalla jonnekin huishais. Olen nukkunut yöni hyvin, ollut jo pari viikkoa juomatta, keskittynyt hyvinvointiini ja töihini ja vähän kai ihmissuhteisiinikin (K meinaa taas vaipua alakuloon, sen seurassa on niin raskasta että se imee mun hyvinvointini pitkällä pillillä sisäänsä ja jättää jälkeensä ärtymistä ja kiukkua, miksi sinä jumalauta levität ympärillesi tuota pahoinvointia ja ahmaiset muidenkin jaksamisen synkkiin keitoksiisi kun eihän se sinua edes auta, missään ei taas näy valoa ei vapahdusta ja elämä luisuu tuttua alamäkeä roskapöntön pohjalle jätemassan keskelle mä tungen kohta väkisin sun kurkusta niitä sieniä alas jollei toi muuten lopu) ja elämässä on ehkä jotain valoa tai jos ei sitä niin ainakin ihan miellyttävää arkista aherrusta pupellusta.

Naapuri otti yhteyttä, se on taas sinkku tai ainakin yksineläjä ja haluaa nähdä, vastasin että sopiihan se ja kattellaan. En ole varma miten asiaan suhtautua, juttelin aiheesta myös Tavallisen Miehen kanssa koska eipä tässä ole mitään syytä olla epärehellinen ja nurkissa lurkkija, eihän se tietenkään innosta kiljuen riemastunut ajatuksesta muttei se kieltääkään voi joten saanen tehdä mitä parhaaksi katson. Vitun Naapuri, mitä se nyt taas on vailla pohdiskelin ex-Heilaa uimahallissa nähdessäni ja Heilaa nauratti että no mitäkähän luulet häh, hänellä on kyllä vankka veikkaus ja jos hommat menee tuttujen kaavojen mukaan nii eiköhän se vielä tämän vuoden puolella pyydä minut petiinsä.

Naapurihan se jo vuosia sitten painotti kuinka ei halua suhdetta kanssani eikä tästä sellaista tule, koen jonkinlaista hivelevää kutkutusta siitä, että se on kuitenkin nimenomaan se, joka tässä on lopulta minun perässäni jolkotellut ja luulen, että se tässä sitä osittain kiehtookin, sen päähän ei mahdu etten minä olekaan ravannut sen perässä ottanut yhteyttä toivonut näkemistä halunnut tekemistä. Miksi olisin, Naapuri on kiva ja viihdyn kyllä sen seurassa, muttei mulla ole mitään tarvetta roikkua siinä kiinni, minulla on oma elämä ja omat asiat ja omat murheet ja ehkä se onkin sille sitten vierasta, joku itsenäisyys ja omaehtoisuus joka sitä samalla houkuttaa puoleensa. Tai sitten oon vaan niin hyvin sen kanssa yksiin sopiva petikumppani ettei se siksi saa musta tarpeekseen. Seksipeto, räyh mur.

Suuri Onnen Vuosi koki hormonaalisen kolauksen taantuakseen onnettomaksi syksyksi, mutta mä luulen että nyt alkaa kuulkaa taas iso moottori kumeasti murista ja kehrätä!