Talvi

Ja sitten mä tuun kotiin tanssitunnilla ja jo matkalla sataa lunta naamaan ja jalat painaa joka askeleella enemmän ja kotona pitää riisua talvivaatteet ja hikiset jumppavaatteet ja minä en jaksa, sen sijaan makaan sängyllä ja tuijotan kattoa ja kissa nuolee kehräten hupparin narua, pitää sitä emonaan, maiskuttelee ja polkee tassuillaan polo, en jaksa mitään ei siksi, että olisi fyysisesti väsynyt ja siten tyydyttynyt, vaan en jaksa mitään siksi, että mikään ei ole jaksamisen väärti. En haluaisi tehdä yhtään mitään, en mitään edes niin yksinkertaista kuin kääntää kylkeä. Tunne ei ole mukava, ei sellainen että tässä olen ja kaikki on hyvin vaan ankeampi, tässä olen enkä halua olla tässä mutten halua olla missään muuallakaan, en jaksa haluta mitään koska en pysty ajattelemaan että mikään olisi mitään.

Kaikki kääntyy aina niin nopeasti ympäri. Ulkona on pimeää ja tätä kestää vielä niin kauan että meinaan itkeä pelkästä ajatuksesta. Älä ajattele mitään. Älä ajattele mitään.

Ne tahtoisin niin elää uudelleen

Päivät kuluvat nopeasti mutta viikot hitaasti. Yritän selvitä vuorena edessäni kohoavan kevään tarttumatta pulloon sillä pelkään, että liuottimet tekevät minut ilkeäksi, kärttyiseksi, ahdistuneeksi ja turpeaksi. Hiivin nurkissa, yritän ehtiä kaiken sovitun, heittäydyn huokaisten sohvalle ja sytytän jointin, vapailla haukkaan piriä, pelkotiloissa popsin pameja.

Olo on hyvä, enkä usko mistään muista apuvälineistä olevan mitään haittaa niin kauan kunhan se korkki pysyy kiinni. Ja se pysyy, kunhan pysyn poissa vaunukansan kansoittamista junavaunuista, ne saavat minut herkeämättä kaipaamaan mehupurkkiin kaadettua vodkapullollista ja välinpitämätöntä suhtautumista omaan itseen, kanssaihmisiin ja ympäröivään todellisuuteen. Voi niitä aikoja.

Härkäviikkoja

Selaan paniikissa avoimia työpaikkoja (taas) ja mietin lähtöä (taas) ja stressaan (taas) ja olen ihan samassa pisteessä kuin aina ennenkin. Minä en ole muuttunut mihinkään ehkä ikinä. Minä en saa tehtyä mitään ehkä ikinä.

Elämä tuntuu ansalta. Ei sen tarvitsisi tuntua, voisi tehdä ihan mitä vaan. Voi kun saisi tehtyä jotain ihan mitä vaan.

Talvi ahdistaa ihan perkeleesti. En oikein jaksaisi olla yksin ja haluaisin tukea ja apua, sellaisen läheisen ihmissuhteen missä nojautua toista vasten vastavuoroisesti, sillä tavalla pysytellä pystyssä pää pinnalla. Mun haaveet on taas näitä toisiin ihmisiin aina liittyviä, mistä saisi sitä voimaa olla niin riippumaton että jaksaisi yksinäistä elämäänsä eikä jumittaisi juttujaan 24/7.

Realiteettitsekkaukseni on horjunut uuden vuosikymmeneni vuosina. Epäilen itseäni jatkuvasti enkä oikein luota kehenkään enkä mihinkään. Saisipa jonkun positiivisen ja kantavan kokemuksen, ettei jatkuvasti tätä kyräilyä ja epäluuloa. Vaikeahan on olla, jos ei mitään usko eikä ymmärrä.

Kaamos

Mikä hitto näissä illoissa on että pitää olla niin peloissaan ja onneton? Heh komea riimiki sattumalta. Aamulla heräsin virkeänä ja kävin uimassa ja olin iloinen ja taivaskin näytti kauniilta ja söin hyvän lounaan ja näin ystävää ja kävelin kaupungilla ja kun tulin kotiin, iski vastaan tyhjyys pimeys hiljaisuus pakene pakene pakene en uskalla lukea mitään en katsoa mitään en ryhtyä mihinkään kun vaivaa ja huolettaa ja pyörii mahassa, ja se hyvä lounaskin taitaa tulla ylös kun sisäelimet kiertyvät solmuun sydän jyskyttää korvissa varpaat hikoavat kylmää nihkeää palelee.

En ymmärrä tätä. Ehkä se on tuo pimeys mikä pelottaa. Harmittaa, että hyvänä ja mukavana alkanut päivä kääntyy synkkyyteen ja itkuun kerta toisensa jälkeen. Ei nukkumaankaan voi vielä mennä, ja kun suljen silmäni näen vääristyviä kasvoja ja hämähäkkejä ja petoeläinten hampaita.

Askarruttaa staalot ja niiden koirat. En uskalla ottaa niistä liikaa selkoa, pimeässä ei tiedä mikä lopulta vastaan tulee.