Ensimmäinen kuukausi

Kävin viikonloppuna pääkaupunkiseudulla juhlissa, tää on nyt yhtä juhlaa juhlan perään koko elämä. Vanha toveri ikääntyi ja valmistui ja kaikkea sitä sietää juhlia, tuollaissa juhlissa minä yleensä ahdistun ja alan ryypätä kun en tiedä mitä ihmisten kanssa pitäisi puhua ja hermostun ja olen tavanomaistakin nopeampi ja piikikkäämpi sanavalinnoissani. Tällä kertaa en, mulla on ollut jo viikkoja, ehkä pari kuukauttakin päällä hyvä taustapuhuri, se kantaa mua keveästi sosiaalisissa tilanteissa ja saa keskustelun soljumaan vaivattomasti ilman turhia teräviä piikkejä ja kärkiä. Niin se teki nytkin, ryyppäsin toki koska juoppohan olen, mutta silti pystyin olemaan aktiivinen ja juttelevainen ja mukava ja ihana, jopa niin ihana että juhlakalun kämppis kymmenen vuoden takaa vei illan päätteksi minut mukanaan petiinsä. Iih ja hih, pelkästään asunto oli niin komea että kyllä kelpasi piipahtaa (mahtavaa muuten että nämä yhden illan silittelyjutut alkaa olla iältään sellaisia, ettei enää tule päädyttyä minkään sotkuisen solukämpän perähuoneen patjalle, jos jotakin iloa on korkeakoulutuksesta niin toiset korkeakoulutetut ja niiden sosiaaliset verkostot varakkaine aikuisineen, aikuisuus miten ihanaa aikaa oletkaan) ja totta kai toisen syli ja kädet ja huulet ja kaikki tuntui taas niin helvetin hyvältä. Että minäkin olen hyvä ja kelpaan, että minä olen oikeasti melkomoisen ihana ja mahtava, minä voin herättää halun toisessa omalla olemuksellani ja se olemus on hyvä. Syksyn kirpakassa ja kauniissa aamussa Skattalta keskustaan kävellessäni en voinut pidättää ilon naurahduksia sisälläni, miten hauskaa voikaan elämä olla. Hauskaa tässä on nimittäin etenkin se, että kymmenen vuotta sitten päädyin tämän samaisen syntymäänsä juhlineen kaverini toisen kämppiksen petiin juuri sinne sen sotkuisen solukämpän perähuoneen patjalle. Molemmat kämppispojat nyt selätetty, check, ruksi seinään ja kippis.

Vaikka elämä tuntuu hyvältä ja etenkin minä itse tunnun hyvältä, riittävältä, miellyttävältä ja rakastettavalta, on mulla samaan aikaan kuitenkin sydäntä särkevä ikävä K:a. Milloin tämä helpottaa, milloin itku toisen perään loppuu. Toinenko kuukausi vielä? Kolmas? Montako miestä on hurmattava, moneltako paidannapit avattava - ei siis niin, että se minua haittaisi, toivoisin oikeastaan aika montaa satunnaista kohtaamista, en minä halua mitään enkä ketään vakavampaa en tietenkään koska ajattelen aamusta iltaan vain K:a, se on niin erityinen ja ainoalaatuinen etten minä jaksa edes uskoa kenenkään toisen olevan mitään. Vasta sitten aikanaan. Aika korjaa lopulta mitä vain, se on vääjäämätöntä, mutta toivoisin sen korjaavan joitakin osa-alueita hiukan nopeammalla tahdilla. Ainakin tämän polttavan ikävän niin, että se jäisi jonnekin taustalle, että se ei olisi mielessä heti herätessä, että maailmassa ei tuntuisi kaiken ihanankin keskellä kuitenkin olevan toisen muotoinen ja tuntuinen aukko, että K ei olisi se ensimmäinen ja tärkein jolle haluaisin kertoa päivän tapahtumista, hassuista ihmisistä, murheistani ja suruistani, onnistumisistani ja peloistani, kaikesta ja en mistään. Että K ei olisi juuri niin mieletön, ainutlaatuinen ja tärkeä että sen korvaaminen elämästä ei kerta kaikkiaan onnistu, koska ainutlaatuiset asiat ovat, noh, ainutlaatuisia ja sellaisen menettämistä ei pysty paikkaamaan. En halua haikeaa murhetta, en halua viiltävä kaipuuta, en halua tuntea tämän suhteen enää mitään. Enkö tässäkään asiassa voi saada haluamaani?

Kuukausi numero kaksi alkaa. Ehkä kohta helpottaa.

Ensimmäinen viikonloppu

Menetys alkaa kääntyä kiukkuun ja vihaan, miten sinä saatoit vedättää minua puolitoista vuotta vaikka tasan tarkkaan tiesit mitä minä sinua kohtaan tunsin mitä minä halusin mitä minä toivoin, miten sinä saatoit sulkea siltä silmäsi ja leikkiä ettei mitään olekaan tässä ollaan vaan ja tullaan juttuun, miten sinä saatoit tehdä minulle niin. Pesen ja hinkkaan vessan kaakeleita, tahra kerrallaan jokainen sana ja jokainen hetki katoaa kauemmaksi ja minä toivotan hyvää matkaa helvettiin, painu helvettiin mun elämästäni äläkä koskaan tule takaisin.

Ikävähän minulla sitä on.

Kuljen levottomasti paikasta toiseen ja hymyilen, hymyilen niin että leukaperiin sattuu koska sitä sinä et minulta saatana soikoon vie, minä käytän kaiken tarmoni eteenpäin tuijottamiseen ja uuden etsimiseen, tästä pääsee yli riisumalla jonkun toisen housut ja hukkumalla jonkun toisen silmiin, ihan sama kenen kunhan se edes hetken tuntuu joltain muulta kuin tympäisevän tylsältä. How sad is this, mä teen eroa miehestä jonka kanssa en edes ollut yhdessä, mä teen eroa jostain jossa minä olin vaan halpaa käyttötavaraa josta ammentaa päivästä toiseen eikä antaa itse mitään tilalle. Miten mä annoin itseäni niin huijata, miten mä kehtasinkin edes toivoa että kerrankin minua kohtaisi joku Rakkaus tai Hyvä tai Ihana, paskaahan kaikki aina on ja toiset ihmiset etenkin, no juujuu ei se ole totta mutta eipä kohdalle näytä tulevan muuta. Paskaa paskan perään ja aina tyhjät kädet jälkikäteen ja minä ihmettelemässä että miten tässä näin kävi. Ehkä mä houkutan ainoastaan sellaisia miehiä, jotka haluaa lytätä mua maahan.

Näin Naapuria, sen kanssa oli kauhean hauskaa ja kun nähtiin K kapakassa ihmetteli se tilanteesta mitään tietämättä että miksi tuo mies suhtautuu siihen niin kireästi, että mikä sitä vaivaa. Hah. Ja ehkä sitä ei tosiaankaan tarvinnut olla mikään Nostradamus tietääkseen miten ilta päättyy, mun täytyy mennä tai tää menee panemiseksi se sanoi aamuyöllä mun keittiössä ja niinhän se menikin, voi luoja miten hyvältä tuntuu kun joku haluaa ja sanoo sen ääneen ja vielä päälle toteuttaa halunsa, voiko mikään paikata kolhuja saanutta itsetuntoa sen tehokkaammin, toimia salvana haavoille ja tuoda lohtua synkkään mieleen, en usko, mikä helvetti maailmassa muka on seksiä ihanampaa, ei mikään. Ei yksinkertaisesti mikään, jos ei nyt sitten seksi rakastuneena. Tämä kelpasi ihan hyvin korvikkeesta, kiellettyys tekee siitä vielä kiihottavampaa, en mä oo koskaan tehny sille näin Naapuri sanoo aamulla rotsia päällensä vetäessään, en mä sitä oo näin pettänyt. Ehkä se potee moraalista krapulaa, en minä tiedä enkä välitä. Miksi mun pitäisi välittää.

Mulla on tämän kuun jokaiselle viikonlopulle jo juhlia juhlien perään eri paikoissa ja jopa kaupungeissa, antaa mennä vaan, hyvä että on kalenteriin täytettä ja eri seurapiirejä seikkailtavaksi, näin mä tehokkaasti hinkkaan itseni puhtaaksi pala kerrallaan enkä katso enää ikinä taaksepäin enkä anna sen tulla vahingossakaan takaisin mun elämään pitämään mua pilkkanaan. En enää ikinä.