Aurinko paistaa ja päivät ovat viimeinkin pitkiä. Sateiden jälkeen pystyy jo hengittämään mutta näkökentän laitamilla riippuu surkeuden pilvi mustana ja vaanivana niin kuin aina ennenkin. Olen varmaan sympannut liikaa melankolisia synkeitä masentuneita lannistuneita ajatuskulkuja koko elämäni, kun ne piinaavat minua elämäntilanteesta toiseen ja ehkä estävät kokonaan jopa siirtymästä tilanteista toisiin. Tai sitten olen vaan edelleenkin niin masentunut, etten kykene näkemään värejä ja iloa ja helpotusta oikein kunnolla missään, aina painaa ja repii ja ahdistaa joku ja se pitää minua tiukasti hyppysissään painaa maahan. Joku kirjoitti, ettei tiennyt parantumisen olevan niin hidas ja raskas prosessi, koko ajan pitää olla lohduttamassa itseään ja antaa armoa ja jaksaa ja yrittää, ja allekirjoitan tuon niin täysin, haluaisin vain niin kovasti voida paremmin vähän vähemmällä vaivalla ja vähän lihavammilla tuloksilla.
Jos vain jaksaisin kävellä kirjastoon ja jos vain jaksaisin sitä ennen maksaa kirjastosakkojani pois, hakisin jonkun self help -oppaan ja kokeilisin. Samaan aikaan jokin ääni kuiskuttaa korvissani, että tiedän edelleen ihan tasan tarkkaan mistä tämä alakulo johtuu ja se ongelma ei ratkea vaikka kuinka joogaisin ja joisin teetä ja kuuntelisin hengitystä ja meditoisin olisin rauhottuisin, sen läpi on vain pakko kulkea vaikka pahaa tekee niin että rinnasta ottaa. Mutta voiko rauhoittumisesta nyt ainakaan haittaakaan sellaisella kulkutiellä olla häh.
K istuu vieressä kun käymme pusikkofestareilla piipahtamassa. Kerran aiemmin samoilla festareilla se puhui kuinka kaikki te sisällyttäen minut listaansa tyttöystävistään, ja minua vieläkin riepoo se huolimaton listaus ja ehkä vielä enemmän se, että kääntelen ja vääntelen näitä samoja keskusteluja ja sanoja päässäni vuodesta toiseen kun ei se auta ja en minä ole sellainen.
You can break my heart in two
but when it heals it beats for you
