Musta on pidemmän aikaa, siis jo vuosia tuntunut siltä, että asiat ovat oikeasti ja perimmiltään yhtä. Kaikki on kaikkea ja kaiken ilmentymä, ja tämä ajatus ajaa minut ahdinkoon sillä tunnen niin kipeästi kuinka vääränlainen yhteiskunta on, kuinka peruuttamatonta vahinkoa tässä tehdään kaikelle, siis itselle, ja kuinka mahdoton tämänkaltaisessa maailmassa on löytää rauhaa ja sopusointua muutoin kuin irtautumalla ja irtisanoutumalla näistä rakenteista ja tavoista olla, ja kuinka mahdotonta sellainen irtautuminen ja irtisanoutuminen on, tai mahdottoman sijaan kenties liian pelottavaa ja kokonaisvaltaista että osaisin ja uskaltaisin niin tehdä. Miten uskaltaisinkaan kun en tohdi vaihtaa elämäni suuntaa edes pienemmissä mittakaavoissa, tehdä toista työtä tai heittäytyä virran vietäväksi, minun on oltava jääräpäisesti kontrollissa vaikka se kontrolli on harhaa ja minä pelkään elämän valuvan ohitse kun jurnutan peloissani jossain rantapusikoissa joista näkymä ei kanna kyyristelyni vuoksi lähimpiä korsia pidemmälle ja tiedän, että jo pelkästään päätä nostamalla jännittyneiden hartioiden välistä näkisin vääjäämättä laajemmalle, näkisin asioita joista en voi mitään nykyisiltä sijoiltani tietää ja silti en saa sitä päätä nostettua, hartioita rentoutettua, kyykistyneitä jalkoja suoristettua.
Kaikki on yhtä, kaikki on kaikkea. Luulen että vikatielle käännyttiin siinä vaiheessa kun joku keksi viljellä maata ja sitä kautta hylätä paratiisin, avata portit orjuuttamiselle ja hyväksikäytölle, ja millä niitä kehityksen rattaita muulla taaksepäin käännetään kuin katastrofeilla ja meteoriiteilla. Mietin Steineria ja teosofeja, zarathustralaisuutta ja Amazonian asukkaita, tunnen viisauden piilevän jossain niin totaalisen toisaalla kuin biteissä ja teknologioissa ja aina vain tehokkaammissa koneissa jotka saavat meidät voimaan aina vain huonommin, norjalaiset teinitytöt miettivät instagramissa itsemurhaa ja tämä ihmisyhteisö on niin läpeensä sairas, tämä yhteiskunta on niin läpeensä sairas että se pulpauttelee paiseita pintaan ahdistuksena masennuksena pakokauhuna, ja syiden sijasta hoidetaan oireita turruttamalla itseä tavalla tai toisella, vaikka paradoksaalisesti sitä itseä ei edes ole olemassa (tai on ja ei, kaikki on yhtä). Mielenrauha löytyy yhteydestä, kosketuksesta ja kuuluvuudesta, ei koneista ja etääntymisestä.
Haluaisin uskaltaa mutta pelkään. Ei kai se niin noloa ole ääneen myöntää, että en välitä niistä asioista joissa olen kiinni eikä ole mitään syytä miksen voisi niitä kiinnikkeitä katkoa paitsi riskien ottamista kaihtava vastaanhangoitteleva mieleni. Ajattelen armoa ja aikaa, mutta käsitettävissäni oleva elämä on kuitenkin rajallinen, ja uskon olevani se joka kuolinhetkellään aivojen dmt-kyydissä kurvaillessaan tuumaa katuvana että hitto vie olisitpa antanut mennä vaan jo aiemmin.
