Iskusävelmiä

Saatana kun suuri osa entisaikojen iskelmistä on vastenmielisiä lastenpanemishaaveiluita. Vai mitä pitäs ajatella Jamppa Tuomisesta (Jamppa-vitun-Tuomisesta, jonka muuten aikoinaan piti esiintyä K:n isän hotellissa vaan kultakurkkupa kaatoi kitusiinsa niin paljon liuotinta että lopulta hotellimaakari veti sitä kännisössöä pataan ja pakotti soittamaan lavalla trumpettia) laulaa loilottamassa kuinka kukkasen terälehdet juuri auenneet hän pääsi omistamaan tai Kirkasta hekumoimassa kuinka mukava olisi muuten suukotella kuustoistakesäistä ähäkutti muut äijät. Ja näitä tällasia on ns. ihan vitusti puhumattakaan vaikka esim ihan kaikista muistakin kultturituotteista, ja sitten joku on vielä ihmeissään jaa että mitenkä muka niin about jokanen nainen on kokenut jonkinlaista ahdistelua lapsena, nuorena, aikuisena ja mummonakin vielä saatana, että on muuten kohtuutonta kun nytten niin vainotaan ja syytellään ja ei kaikki miehet ja eihän tässä uskalla enää heipatirallaakaan sanoa. Parempi jättääkin sanomatta.

Sellastakin mietin, että voi kyrpä kun vituttaa tämä talvi.

Pimeä pää

Voi pahus että tästä on vielä pitkä matka valoon, aurinkoon, keveisiin kenkiin ja päällysvaatteettomuuteen tai minnekään mukavaan. Aika hiipii niin hitaasti että se melkein menee takaperin ripirapi ratiriti paska, voi paska huokaisen toistamiseen ja kolmannenkin kerran, eikö tää pääty koskaan. On niin tylsää, niin karmean tylsää ja tympeää eikä mikään jaksa innostaa. Herään aamusta aikaiseen ja ryhdyn vastentahtoisesti töihin, välttelen tai teen tai teen vältellen ja kun kun töiltäni maltan ryhdyn vastentahtoiseen vapaa-aikaan, hiippailen huoneesta toiseen ja huokailen, katselen käsiäni ja mietin joko ne näyttävät ryppyisiltä ja jos näyttävät johtuuko se pakkasesta ja kuivakasta huoneilmasta, suupielen juonteet ainakin taitavat olla painovoiman tekosia ja joskus kun sisuunnun istun suupielet irveessä kohti kattoa, naamajumppaa kato, ja sitten taas istun ja ähkin, olisi tuossa kirja ja vaikka elokuva, uloskin voisin (jollei olisi niin piinaavan pimeää ja liukasta ja sitten ei kuitenkaan oikeasti pimeää vaan kelmeää harmaata) tai ehkä ruokaa, kai sitä voisi sitä tai tätä ja ajatuskin siitä ja tästä ja tuosta saa onnettomaksi, onnettomaksi saa myös hiipparointini ja hiihtelyni. Mitenkään päin ei maita, elämä.

(elämä kuulee ja pistää kissan oksentamaan kiipeilypuun syövereihin, maistas siitä vähän toimintaa nahjukainen, maistapas)

Raato raahautuu huomiseen.

Joulupukki puree ja lyö

Välinpitämättömyys vaivaa niin kuin aina, yläasteella luokkakopla päivitteli matematiikan tunnin aluksi että ei noin vaan tuollainen voi olla, että millään ei muka ole mitään väliä. No onhan asioilla väliä, mutta itse häilyn niin puolinaisesti kuitenkin niiden vaiheilla ilman omakohtaista välittämistä vielä yläasteen jälkeenkin, merkitykset huurustuvat varjokuvina ikkunan pintaan vesinoroiksi eikä niitä alun alkaenkaan kai tuntunut riittämiin olevankaan. Työt, touhut, ajankulutusta hengenpitimiksi tamburiinin rytmissä muiden kanssa leikkien, en näe mieltä en tarkoitusta en merkitystä mutten tiedä minne muuallekaan menisin mitä tekisin, muuttukoo mikään jos tamburiinin vaihtaa nokkahuiluun. Toiset kuulema kärsivät huijarisyndroomasta mutta minä en, aikapäivää sitten ymmärsin ettei kukaan muukaan osaa eikä tiedä sen kummemmin mistään mitään, samanlaisia raakileita hapuilemassa itse kukin mutta osa ehkä enemmän tosissaan kuin toiset tai pahemmin kauhuissaan tämän tyhjyyden edessä. Niinpä elämää kuljetaan läpi tärkeän näköisenä mappi kainalossa kiire kulissina ja tyhjyys tukahdutetaan koneilla laitteilla kamppeilla romppeilla, vauvoilla aatteilla jumalan raameilla, jos vaan riittävästi kuluttaa ja hamstraa esineitä tai ihmisiä niin ehkä se piinaava tyhjä aukko siitä täyttyy. Pimeä ja tylsyys kietoutuvat toisiinsa. Kun mikään ei huvita on vaikea motivoida itseään mihinkään, edes vetelehtimään.