K on vaisu ja meidän tapaamiset on aikuisen asiallisia, jutellaan eräästä yhteisestä projektista ja sovitaan tapaamisia vain sen tiimoilta, se vetäytyy kotiinsa eikä pyydä mukaansa tupakalle kaljalle kävelylle istumaan olemaan katsomaan enkä mä kerro sille missä oon ollu mitä tehny ketä tavannu mitä ajatellu viime aikoina, ja oon niin murheellinen että sydäntä kuristaa. Mä katson ratikan ikkunasta ulos kun treffaan Tavallista Miestä ja jokainen ohi vilahtava talo muistuttaa mua K:sta vaikkei siihen ole mitään syytä, ei meillä ole siihen kaupunkiin liittyviä yhteisiä mitään, ei meillä ole muutenkaan yhteistä mitään mitä tässä surra ja silti mua surettaa. Itkettää ja väsyttää, junassa kotimatkalla tuijotan koko matkan ikkunasta ulos sateiseen maisemaan ja mun sisällä näyttää samalta, märältä ja ryteikköiseltä ja ihan tavalliselta.
Katselen työpaikkailmoituksia ulkomailta ja pohjoisesta, mitä kauempana sen parempaa. Psykiatrini oli aikanaan varmasti oikeassa kun sanoi että jos rakkaasi jättää sinut lähde niin nopeasti kuin mahdollista niin kauas kuin mahdollista. Oon miettiny ja makustellu sitä monesti sen jälkeen, ja siitä on sentään jo vuosikausia siitä katastrofaalisesta elämäntilanteesta. Ehkä tämä koko kaupunki hitto koko valtio on mulle enää raunio koska mun sydän värittää joka helvetin paikan sellaseksi raunioksi eikä päästä mua vapaaksi, kurittaa ja rankaisee varastetuista onnen hetkistä, ehkä tässä ei ole sydämestä edes kyse ollenkaan vaan masokismista itserääkkäyksestä tuhosta soimaamisesta I'm only happy when it rains. Pidän kiinni omasta onnettomasta olostani härkäpäisesti kaksinkäsin kynsin hampain rystyset verillä, hoivaan ja vahvistan sitä kun en toisinkaan muka osaa olla. Muutos on aina vaikeinta.
Juuri se hiljainen hiipuminen ja värien haalistuminen mitä pelkäsinkin. Se on tässä ja nyt pitää viimeinkin päästää irti.
