Jouluradio

Tuntuu että makaan aallonpohjassa. Luen kirjoja ja kaikki herkistää, kyyneleet valuvat ja kun kissa rikkoi kukkaruukun huusin sille turhautumistani ja sekös vasta itkettikin heti perään niin että lopulta istuin vessan lattialla kissalta anteeksiantoa itkemässä.

Pahinta on, ettei voi kuunnella radiota. En pidä joululauluista enkä jaksa kuunnella jouluterveisiä, haluaisin vaan jotakin metsäradiota tai muuta ihan tavallista toimittettua ohjelmaa mutta sitä ei ole nyt tarjolla. Sanovat, että pitää kämmenellä tai edes sormenpäillä hipaista pohjaa ennen kuin voi alkaa pyrkiä kohti pintaa. Se pelottaa ihan kamalasti, että mitä kauheaa hirveyttä tässä vielä pitäisi potea ja kokea ja tapahtua että olisi siellä pohjalla, tämä minun olemiseni kun on vaan tätä tasaisen kamalaa vollotusta niin miksei tämä jo riitä, minä mieluusti polskuttelisin pintavesiin jo happea haukkaamaan. En tiedä tietävätkö pohjakosketuspuhelijat mistään mitään, tai ajattelevatko ainakaan sanomisiaan ihan loppuun saakka. Sitä on niin monenlaista oman elämänsä sankaria neuvotukku kourassa touhuamassa turuilla ja toreilla, että tarkkana saa olla ettei helppoheikin huijaamaksi joudu.

Kun elämä ei tunnu hyvältä, on tärkeää tehdä jotakin toisin. Aloittaa voi pienistä asioista, kunhan nyt jotakin muuttaa ja toisin toimii. Minä en haluaisi tehdään mitään yhtään millään tavalla. Jos viikon saisin levättyä ja nukuttua ja itkettyä tätä itkua vähän sisältäni pois, niin ehkä sitten pystyn muuttamaan vaikka hiusten värin. Siinä radikaaleimmat muutokset mitä uskallan ajatellakaan, olen niin lopenuupunut ja väsytynyt ja turhautunut kaikkeen mitä olen ja tiedän kyllä, ettei parempaakaan tule jollen itse sitä tee. Miten tässä taas näin kävi, missä vaiheessa ja miksi hyvät tuulet kääntyvät alaspäin painaviksi puhureiksi ja tönivät minut naamalleni kuraan?

Ruokaostoksilla

Syöminen on vaikeaa ja kaikki maistuu tuhkalta. Ole armollinen ole armollinen huokailen itselleni kun joka päivä rutiinit taas viidesti luuppaa ja pitää vaihtaa kissanhiekat antaa ruokaa tiskata ja pestä, ja silti ei ikinä ole edes siistiä vai onko, en tiedä koska en tiedä mihin verrata. Ostan ruokatarvikkeita ja teen keittoja ja patoja ja sitten katselen niitä jääkaapissa ja lopulta joudun heittämään homehtuneet pois kun en pysty siihen syömiseen, ei ole mitään ruokaa mitä mieleni tekisi. Armollisuuden hokijat sanovat että on ok syödä sitä mitä voi, mutta eihän se niin yksinkertaista ole, minä saan syötyä lähinnä nuudeleita ja keskikaljaa ja se kyllä näkyy jos siihen itsensä päästää, jokaisella armolla on aina hintansa. Tyydyn käyttämään hillitysti päihteitä ja märehtimään olotilojani ja odottamaan vapaapäiviä kuin sitä kuuluisaa kuuta nousevaa. Työ vie niin liian paljon aikaa elämästä, että mihinkään muuhun minusta ei enää riitä, ei edes siihen syömiseen.

Syödä eivät osaa muutkaan, Sairaanhoitaja on laihtunut puoleen entisestään ja puhuu jatkuvasti ruuasta ja viinistä ja tökkii haarukalla kurkunsiivuja lautasellaan eestaas eestaas laiva keinuu seilaa silmissä sumenee, mutta juujuu kuusi kertaa päivässä syödään ja italianpatapussi riittää viikon kaikille aterioille. No mitäpä minä siitä, jokaisella on ne omat juttunsa ja syömishäiriöt ovat raskaita mielenterveysongelmia, en osaa enkä jaksa ottaa niitäkin vaivoja vielä tähän muitten jatkoksi käsiteltäväksi joten ajattelen tylysti että tämä on nyt se Jonkun Toisen Ongelma enkä sano mitään. Kukin kaivaa kontrollinsa siitä purkista joka hyllyllä sattuu olemaan, hänelle se oli sitten tuollainen piparipurkki avioeron käsittelemiseksi. Ehkä työyhteisö komentaa jossain vaiheessa letkuruokintaan.

Päivällä käyn kirkossa ja katson kun körttiläinen tekee tiliä jumalansa kanssa yöllisen hairahduksen jälkeen. Protestantti ei pääse piinasta tunnustamalla ja katumalla, henkilökohtainen jumalsuhde antaa vastalahjaksi ankaran omatunnon jonka sointia ei saa satakaan avemariaa hiljenemään. Tunnen myötätuntoa, mutten pysty auttamaan sen paremmin ruumillista kuin henkistäkään itseruoskijaa pälkähästään.

Tuliaisiksi ostan minttuviinaa ja purkin salmiakkia.

Sohvalla

Pikkujouluja tai muuten vaan joulubileitä on luvassa ainakin neljät, enkä jaksaisi mennä yksiinkään. Istun sohvalla ja mietin että voisinpa jäädä kotiin ja syödä rauhoittavia ja opiaatteja ja nuokkua torkkua läpi joulujen ja uusien vuosien ja vuosien alkujen ja sitten ehkä joskus herätä kun kaikki onkin hyvin, ja tiedän ettei sitä sellaista päivää taida tulla, ei tämä ole ohimenevää vaan tämä on minä ja minun taisteluni ja voi luoja että se on masentavaa uuvuttavaa niin puuduttavaa että haluaisin ulvoa, töihin kävellessä katselen silloilta alas ja mietin vapahtajaa.

Ei ne masennuksissaan itsemurhailijat taidakaan tekojansa tehdä psykoosien tai syvien vesien uiskenteluiden seurauksena, vaan siinä vaiheessa kun huomaavat että tosiaan kappas, tämähän ei muuten pääty ei ollenkaan koskaan ennen kuolemaa. Jos joku hyvä jakso tuleekin, on jossain aina vaanimassa jo se seuraava paha, ja se on silkka persoonallisuuskysymys eikä mitään sen ihmeempää. Ei tässä ole salaisuutta, ei sairautta. Johan niiltä kallioilta loikki kivikauden kaimatkin, läpi vuosisatojen aina on hypitty ja hukuttu ja pois nukuttu.

Hain pyykit kuivumasta viime viikolla, mutten jaksa laittaa niitä vaatekaappiin. Kaikki asiat elämässäni ovat toisteisia, jotain sellaista jota pitää ja täytyy ja jaksaa ja sitten taas uudestaan, ja olen niin kovin uupunut kun ei tälle ole mitään päämäärää. Eli ihan tätä samaa mitä ennenkin. Aina.

Piilolinssit raapii luomia, voikohan linssi kadota silmään?

Kohta nousen.