Päivä kaksi. Ei muutosta olotilassa. Masentaa, päässä tuntuu harmaalta ja suupielet nuokkuvat varmasti kohti lattiaa. Yritän nostaa niitä, alkaa särkeä päätä. Olkoot alhaalla. Käytin eilisen masennuspäiväni siivoamiseen. Pudistelin matot, imuroin lattiat, pesin nurkkia myöten, tiskasin astiat, vein roskat ja pahvit ja biojätteet ja putsasin kissojen peitteetkin. Sen jälkeen olo oli tyhjä ja masentunut. Tässäkö tämä oli, nyt on koti siisti. Muttei tarpeeksi siisti, tai ei tarpeeksi koti, jotakin puuttuu enkä minä tiedä mitä. Tuijotin aikani seinää ja menin sitten nukkumaan kemikaalikopautuksen avulla yhdeksältä. Yksitoista tuntia myöhemmin heräsin jos mahdollista vielä väsyneempänä ja harmaampana.
Tuntuu, taas kerran, tämä on niin tuttua, aina tämä on tätä samaa, tuntuu tuntuu, mutten tiedä miltä. Ei tunnu hyvältä ainakaan, mutta vaikka miten pohdin ja käännän ja väännän, en löydä erityisempää syytä tälle ei-hyvälle, tälle harmaudelle ja surumielisyydelle, kiukkuiselle hermostuneisuudelle, kireälle vetäytyville hermoille ja kaukaisuuteen tuijottaville silmille, ja kun en löydä oikein mitään syytä, en löydä myöskään oikein mitään ulospääsyä. Ainoa, mikä oloa varmasti helpottaisi, olisi raha. On ihan paskapuhetta väittää, ettei raha tuo onnea, se on sellaista vakavaraisessa asemassa olevien ihmisten hourailua, jotka ovat niin etuoikeutetussa asemassa ettei niiden edes tarvitse ymmärtää etuoikeutettuutensa laajuuttaa. Etteikö raha tuo onnea, paskan vitut, rahattomuus tuo takuuvarmalla epäonnea, onnettomuutta, surullisuutta, pakokauhua, paniikkia ja pahaa. Jos minulla olisi rahaa, niin sitten kyllä -leikin aloitan päässäni aina uudestaan ja uudestaan, ja mietin, millaista auvoa esimerkiksi turvattu asuminen mahtaisi elämään tuoda, millaista voisikaan elämä olla jollei jokaikisen kuukauden ikuisesti kestävä murhe olisi asumiskustannusten kattaminen. Oma koti liian kallis, vassarinuorikin sen tietää mikä tässä maassa mättää, tulonsiirrot valtiolta rikkaiden asunnonomistajien taskuihin asumistukien muodossa on pääsääntöisesti typeryyttä. Vaan eihän sitä toimeentuleva ihminen tajua, millaista suota köyhä rämpii, millaista elämä on, kun kaikki on kiinni kympeistä ja penneistä ja ihan pikkuhiluista, ja elämän risukasa voi todellakin romahtaa kissan ripuliin tai talvitakin ratkeamiseen.
Ikuisten rahamurheideni lisäksi koen tyhjyyttä ja hiljaisuutta. Tähänkään en keksi vaihtoehtoa, ja juuri se minua eniten surettaakin. Että voinkin olla niin saamaton vesisanko, etten osaa edes kuvitella muuta, etten osaa edes keksiä, mikä voisi olla toisin ja mikä minut tekisi iloiseksi. Ei auta kuin jäädä odottamaan kerran en aktivoitusmismahdollisuuksiani osaa purkaa edes haaveiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti