Selvistelyn viikko-ohjelmani etenee suunnitelmien mukaisesti. Kaksi tipatonta viime viikolle, kolme tälle viikolle ja jo nyt on yksi päivä takana, kaksi enää edessä. Lisäksi viime viikon ryypiskelyt olivat sikäli laiskanpulskeita, ettei oikein lähtenyt käyntiin ei missään vaiheessa ainakaan kaikkina päivinä ja kaiken lisäksi välttelin kapakoita oikein onnistuneesti (kesä ja piha ja puisto ja kauppa, mitä sitä ihminen muuta tarvitsee paitsi tietenkin vessan, ja sitä jos mitä ihmettelen, että miksi rakennetaan julkisia vessoja jotka kuitenkin ovat kiinni suurimman osan aikaa vuorokaudesta, ketä niiden tarkoitus on palvella ja onko todellakin parempi siivota niitä siivottomien miesten kusilätäköitä talojen nurkilta kuin sen vessan lattialta terveisin nimimerkki kusihätä-ei-kello-kaulassa-tule).
Seuraava osa tämän selvistelyn rutinoittamista on se, että pitäisi keksiä miten kestää tätä tylsyyttä. Miten selvitä päivästä toiseen ja mistä keksiä päivälle mielekästä sisältöä, kun mikään ei varsinaisesti kiinnosta eikä tuota kuitenkaan nautintoa (tai edes pientä ihan kivaa -tunnetta), vaan aamulla jo toivoo olevansa illassa jotta voisi nukkua ja illalla toivoo saavansa unta jotta voisi aamulla herätä. Minun täytyisi taas rakentaa itselleni oma, itsenäinen elämä, sillä tällä hetkellä olen liian kiinni K:ssa ja kaikessa tässä sen kanssa viettämässäni ajassa – hyvänen aika ja muita härrenduudeliksia sentään, tässähän ollaan joku viitisen kuukautta nähty joka vitun viikko kerran kaksi useamminkin, välillä joka päivä päivittäin – eikä sellainen voi jatkua loputtomiin etenkään, kun tämä ihastumiseni tunne ei ota itsestään laatuakseen. Se täytyy siis taltuttaa, ja taltuttelu käy päinsä vain muuta ehjää omaa kokonaisuutta kasaillessa. Siis suomeksi: tartteis tulla toimeen omillaan ja yksikseen. Olla riippumatta toisen, etenkään vain yhden ja ainoan, seurasta, sillä sellainen riippuminen tekee haavoittuvaksi ja jättää minut toisen päähänpistojen armoille murehtimaan puhelimen ääressä kuulumatonta soittoa.
Minullahan oli jo se oma elämäni kasautumassa keväällä. Tunnen ärtymystä siitä, että niin kovin helposti vaihdoin sen tähän päämäärättömään seurailuun ja tapailuun, oleiluun ja olemiseen, koska nyt joudun taas uudelleen itseäni kasaamaan. En mistään riekaleista sentään, mutta kuitenkin toisen ihmisen seuraan tottuneesta ja nojautuneesta yksinäisyydenpelkoisesta uuvatista. Amerikkalaisissa elokuvissa masennuksesta selviää vain ja ainoastaan rakkautta löytämällä, tyttö- tai poikaystävä pistää palaset paikalleen ja niin se mielen pilvimuuri päästääkin valonvälkettä lävitseen, ja hiljalleen ellei jopa yht'äkkiä elämä näyttää mieluisalta, päivässä on jotakin odotettavaa ja maailma on hippasen innostavampi hellempi anteliaampia ja sisältörikkaampi. Tulee sitä mieltä mielettömään.
Tämä tuntuu murheelliselta ajatukselta. Ei niin, etteikö olisi mukavaa toisen ihmisen kautta saada päiviinsä sisältöä vaan niin, että jos se on ainoa tapa sitä sisältöä saada jätetään siinä ensinnäkin hirmuinen taakka toisen ihmisen harteille ja vihjataan samalla, että pariton, puoliskoton, laumaton ihminen on ontto kuori joka kolkkouttaan kopistessaan odottaa vain täyttäjäänsä. Sillä entä jos en enää koskaan löydäkään ketään, ketä rakastaa? Entä jos kukaan ei enää koskaan rakasta minua? Voiko joku väittää ettei moinen huolettaisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti