Jouluradio

Tuntuu että makaan aallonpohjassa. Luen kirjoja ja kaikki herkistää, kyyneleet valuvat ja kun kissa rikkoi kukkaruukun huusin sille turhautumistani ja sekös vasta itkettikin heti perään niin että lopulta istuin vessan lattialla kissalta anteeksiantoa itkemässä.

Pahinta on, ettei voi kuunnella radiota. En pidä joululauluista enkä jaksa kuunnella jouluterveisiä, haluaisin vaan jotakin metsäradiota tai muuta ihan tavallista toimittettua ohjelmaa mutta sitä ei ole nyt tarjolla. Sanovat, että pitää kämmenellä tai edes sormenpäillä hipaista pohjaa ennen kuin voi alkaa pyrkiä kohti pintaa. Se pelottaa ihan kamalasti, että mitä kauheaa hirveyttä tässä vielä pitäisi potea ja kokea ja tapahtua että olisi siellä pohjalla, tämä minun olemiseni kun on vaan tätä tasaisen kamalaa vollotusta niin miksei tämä jo riitä, minä mieluusti polskuttelisin pintavesiin jo happea haukkaamaan. En tiedä tietävätkö pohjakosketuspuhelijat mistään mitään, tai ajattelevatko ainakaan sanomisiaan ihan loppuun saakka. Sitä on niin monenlaista oman elämänsä sankaria neuvotukku kourassa touhuamassa turuilla ja toreilla, että tarkkana saa olla ettei helppoheikin huijaamaksi joudu.

Kun elämä ei tunnu hyvältä, on tärkeää tehdä jotakin toisin. Aloittaa voi pienistä asioista, kunhan nyt jotakin muuttaa ja toisin toimii. Minä en haluaisi tehdään mitään yhtään millään tavalla. Jos viikon saisin levättyä ja nukuttua ja itkettyä tätä itkua vähän sisältäni pois, niin ehkä sitten pystyn muuttamaan vaikka hiusten värin. Siinä radikaaleimmat muutokset mitä uskallan ajatellakaan, olen niin lopenuupunut ja väsytynyt ja turhautunut kaikkeen mitä olen ja tiedän kyllä, ettei parempaakaan tule jollen itse sitä tee. Miten tässä taas näin kävi, missä vaiheessa ja miksi hyvät tuulet kääntyvät alaspäin painaviksi puhureiksi ja tönivät minut naamalleni kuraan?

Ruokaostoksilla

Syöminen on vaikeaa ja kaikki maistuu tuhkalta. Ole armollinen ole armollinen huokailen itselleni kun joka päivä rutiinit taas viidesti luuppaa ja pitää vaihtaa kissanhiekat antaa ruokaa tiskata ja pestä, ja silti ei ikinä ole edes siistiä vai onko, en tiedä koska en tiedä mihin verrata. Ostan ruokatarvikkeita ja teen keittoja ja patoja ja sitten katselen niitä jääkaapissa ja lopulta joudun heittämään homehtuneet pois kun en pysty siihen syömiseen, ei ole mitään ruokaa mitä mieleni tekisi. Armollisuuden hokijat sanovat että on ok syödä sitä mitä voi, mutta eihän se niin yksinkertaista ole, minä saan syötyä lähinnä nuudeleita ja keskikaljaa ja se kyllä näkyy jos siihen itsensä päästää, jokaisella armolla on aina hintansa. Tyydyn käyttämään hillitysti päihteitä ja märehtimään olotilojani ja odottamaan vapaapäiviä kuin sitä kuuluisaa kuuta nousevaa. Työ vie niin liian paljon aikaa elämästä, että mihinkään muuhun minusta ei enää riitä, ei edes siihen syömiseen.

Syödä eivät osaa muutkaan, Sairaanhoitaja on laihtunut puoleen entisestään ja puhuu jatkuvasti ruuasta ja viinistä ja tökkii haarukalla kurkunsiivuja lautasellaan eestaas eestaas laiva keinuu seilaa silmissä sumenee, mutta juujuu kuusi kertaa päivässä syödään ja italianpatapussi riittää viikon kaikille aterioille. No mitäpä minä siitä, jokaisella on ne omat juttunsa ja syömishäiriöt ovat raskaita mielenterveysongelmia, en osaa enkä jaksa ottaa niitäkin vaivoja vielä tähän muitten jatkoksi käsiteltäväksi joten ajattelen tylysti että tämä on nyt se Jonkun Toisen Ongelma enkä sano mitään. Kukin kaivaa kontrollinsa siitä purkista joka hyllyllä sattuu olemaan, hänelle se oli sitten tuollainen piparipurkki avioeron käsittelemiseksi. Ehkä työyhteisö komentaa jossain vaiheessa letkuruokintaan.

Päivällä käyn kirkossa ja katson kun körttiläinen tekee tiliä jumalansa kanssa yöllisen hairahduksen jälkeen. Protestantti ei pääse piinasta tunnustamalla ja katumalla, henkilökohtainen jumalsuhde antaa vastalahjaksi ankaran omatunnon jonka sointia ei saa satakaan avemariaa hiljenemään. Tunnen myötätuntoa, mutten pysty auttamaan sen paremmin ruumillista kuin henkistäkään itseruoskijaa pälkähästään.

Tuliaisiksi ostan minttuviinaa ja purkin salmiakkia.

Sohvalla

Pikkujouluja tai muuten vaan joulubileitä on luvassa ainakin neljät, enkä jaksaisi mennä yksiinkään. Istun sohvalla ja mietin että voisinpa jäädä kotiin ja syödä rauhoittavia ja opiaatteja ja nuokkua torkkua läpi joulujen ja uusien vuosien ja vuosien alkujen ja sitten ehkä joskus herätä kun kaikki onkin hyvin, ja tiedän ettei sitä sellaista päivää taida tulla, ei tämä ole ohimenevää vaan tämä on minä ja minun taisteluni ja voi luoja että se on masentavaa uuvuttavaa niin puuduttavaa että haluaisin ulvoa, töihin kävellessä katselen silloilta alas ja mietin vapahtajaa.

Ei ne masennuksissaan itsemurhailijat taidakaan tekojansa tehdä psykoosien tai syvien vesien uiskenteluiden seurauksena, vaan siinä vaiheessa kun huomaavat että tosiaan kappas, tämähän ei muuten pääty ei ollenkaan koskaan ennen kuolemaa. Jos joku hyvä jakso tuleekin, on jossain aina vaanimassa jo se seuraava paha, ja se on silkka persoonallisuuskysymys eikä mitään sen ihmeempää. Ei tässä ole salaisuutta, ei sairautta. Johan niiltä kallioilta loikki kivikauden kaimatkin, läpi vuosisatojen aina on hypitty ja hukuttu ja pois nukuttu.

Hain pyykit kuivumasta viime viikolla, mutten jaksa laittaa niitä vaatekaappiin. Kaikki asiat elämässäni ovat toisteisia, jotain sellaista jota pitää ja täytyy ja jaksaa ja sitten taas uudestaan, ja olen niin kovin uupunut kun ei tälle ole mitään päämäärää. Eli ihan tätä samaa mitä ennenkin. Aina.

Piilolinssit raapii luomia, voikohan linssi kadota silmään?

Kohta nousen.

Lauantai-iltana ravintolaan

Flunssa runtelee kehoa ja päätä. Juuri kun sain kaikki liikunnat ja työt ja muut balanssiin, niin keho pistää vastaan ja kaataa petiin viikoksi, syön sipsiä ja pullaa ja vaaleaa leipää ja höttöntöttöä telkkarista ja tunnen oloni paskaksi. Neuroottisena epäilen, että olen saanut vatsahaavan tai jonkun muun kumman, jo useamman kerran eri paikoissa erilaisten syömisen jälkeen on iskenyt niin rajut pahoinvoinnit että oksennan tunnin ja tärisen kivusta vessan lattialla henkeä haukkoen kyyneleet kuolaan sekoittuen. Ruokamyrkytys joo, mutta että näin usein? Ehkä vastustuskykyni on vain heikoilla syksyn antibioottikuurien jäljiltä, ehkä iskevät bakteerit ovat nykyään jo niin vastustuskykyisiä kaikelle, että sisääni on tehnyt pesän joku sellainen, joka hylkii pois ravinnot. Euroopassa kuolee jo tuhansittain tai ehkä kymmentuhansittain ihmisiä vuosittain tavallisiin tulehduksiin, joita ei enää antibiooteilla bakteereiden vastustuskyvyn vuoksi nujerretakaan. Sen siitä saa kun niitä popsitaan Välimerellä kuin karamellia ja syötetään kaikenmaailman elukoillekin, joita sitten vielä popsitaan kuin karamelliä. Kaljaa tämä bakteerini ei hylji, sillähän sitä likaisten vesien vuosisadoilla armeijatkin marssitettiin pitkin poikin mannerta.

TM viestittelee vaikka pistettiin poikki jo kuukausi sitten. Lähdin sen seuraksi kuitenkin kaupunkilomalle taas kerran koska niillä meillä on aina hauskaa ja niin oli tälläkin kertaa ja taas mietin että ehkä kaikki muuttuisi toiseksi, vääjäämättä toiseksi jos vain muuttaisin ja jättäisin taakseni kaikki nämä asiat ja hiertävät palaset jotka minua täällä pitävät. Työ ja K, siinä ne syyt ovat ja jälkimmäinen on ensimmäistä isompi tekijä. Pussaillaan TM:n kanssa joen rannalla ja kuljetaan käsikädessä ja mietin puolet matkasta silti K:a niin kuin aina. Yli neljään vuoteen ei ole tainnut kulua päivääkään ettenkö olisi sitä miettinyt ja jos päivän on saanut kulumaankin on yö ollut sitten värejä ja käsiä ja ihoa ja hengitystä täynnä. Vieras kaupunki on kaunis ja joki kutsuva, eikä mikään siellä oleva voi ainakaan tätä onnettomammaksi minua tehdä ja perään mietin että voiko sittenkin, entä jos itken sielläkin K:a enkä tapaa enää koskaan ketään enkä saa ystäviä, sosiaalista verkostoa joka kuitenkin on täällä, mitä vanhemmaksi tulee sen vaikeampaa on aloittaa kaikki alusta, ei ihmisiin niin vain tutustuta eikä varsinkaan mitään syvempää eikä luottamuksellista luoda, entä jos olisin siellä aivan yksin ja toisaalta, entä jos juuri se olisikin hyvä. Olla ihan yksin, jättää muitten ihmisten tuottamat pettymykset taakseen ja olla riippumatta kenestäkään.

Tänään lähden vanhan työkaverin kanssa miesmetsälle pikkujouluhumuun. Hän on fiksu ja nätti, mutta eipä se hänelläkään kukaan vierellä pysy muutamaa kuukautta pidempään. Itse ajattelen olevani se rumempi wingman, joka voi madaltaa jonkun körilään kynnystä tulla juttelemaan. En usko kostuvani reissusta kuin rahanmenoa ja humalan, mutta onhan sitä siinäkin jo ihan riittävästi asioita yhdelle lauantaille. En yksinkertaisesti usko löytäväni enää ketään josta jaksaisin kiinnostua. Toiset osaavat vaihtaa miehiä ja suhteita kuin sukkia ja suorastaan kärsivät siitä, kun joka paikassa miehet heitä haluavat ja vonkaavat. Itse jumitan yhteen kuin turvavilttiin, eikä ikinä ole ollut pelkoa siitä, että minut nähtäisiin potentiaalisena kumppanina tai edes patjana. Enkä tiedä, mikä niitä toisia naisia siinä harmittaa, että heidät niin seksuaalisen haluttavina kumppaneina havaitaan, ystävyyttäkö he kaikenlaisten kollien kanssa kaipaisivat? Ehkä osalle ystävyys on yhtä hankalasti saavutettavissa oleva haavekuva kuin toisille rakkaussuhteet, ja siksi pitää kerta toisensa jälkeen yrittää ystävystyä selkeästi rakkaudenjanoisten miehepuolikkaiden kanssa. Note to all: ihmiset yleensäkin kaipaavat syvää ystävyyttä varsin harvoin ja varsin vähän. Jos joku (mies) jotakin on tyttöystävämateriaaliksi kerta toisensa jälkeen noteeratusta naisesta vailla, se on aina seksi tai rakkaus tai molemmat. Säästäkää kaikkien vaivaa ja unohtakaa kaveeraus oman ikäistenne kanssa, hakekaa ne ystävyyssuhteet sitten vaikka papparaisista. Tosin ei sekään tie välttämättä ole mutkaton.

Seksiakti on toiminto, jolla kestää ympäröivän maailma ja tuskan, kertoo radiossa vakavan kuuloinen nainen Suomen seksiriippuvaisten tilanteesta. Riippuvuuksien ja niiden murehtimisten sijaan olisi syytä pohtia aivosolut sauhuten miksi tämä maailma on niin vastenmielinen, että ihmiset masentuvat, päihtyvät, panevat, pelaavat, tappelevat ja turruttavat tavalla tai toisella itseään enenevän reilulla otteella kun ilmankaan eivät kestä olla. Kun katson ulos ikkunasta, en näe mitään, mitä haluaisin vaalia. Tervehdin laskevia syntyvyyslukuja ilolla, en ole yksin.

Samat murheet

Murmelin läheinen kuoli. Olen käynyt hoitamassa sen lapsia välillä ja seurannut niiden kujeita ja eleitä ja kujerruksia, hellyttävän suloisia natiaisia mukuloita, ja aina kun tulen kotiin itken katkerasti jo kotimatkalla pyörän selässä kaupassa kissanruokaa hakiessa, minua surettaa niin sen minullekin tutun läheisen kuolema kuin ne lapsetkin ja kaikki ne murheet mitä ne tuottavat vanhemmilleen ja vanhempansa niille ja nekin murheet jotka sen kummemmin kenenkään tuottamatta kuitenkin kaikkien osalle koituvat, enkä osaa vieläkään nähdä oikein iloittavaa ja nautittavaa elämässä joka odottaa kun kaikki on niin väliaikaista ja kivuliasta ja ihan hirvittävän hirvittävän murheellista. Ja sitten suren sitäkin, että näen kaiken niin murheellisena vaikka toisinkin voisi ja liitän sen mielessäni K:on joka laittoi lapsenhoitokeikan aikana viestiä paniikkikohtauksestaan jota kuitenkin aikoo lääkitä juomalla kaljaa jonkun vanhan työkaverinsa kanssa ja tulen onnettomaksi siitäkin, minua harmittaa se paniikki ja myös se etten minä kelpaa lohduksi ja tiedän että jos kelpaisin lohduksi niin sekin harmittaisi ja miettisin, että olenko vain vaikeiden aikojen nojapuu tuki ja turva, meri josta ammentaa ja johon heittää takaisin vain roskaa ja sitten tulen murheelliseksi että ajattelen tästä suhteesta näin murheellisesti enkä lopulta tiedä mikä on ylös ja mikä alas, mitkä reaktiot ovat normaaleita ja mitä epänormaaleita ja millä on väliä ja millä ei, ja hartioihin jää takomaan ainoastaan se, että itken taas ja olen itkenyt jo monta vuotta ja epäilen, ettei voi olla niin että kaikki muutkin tai edes osa itkeä tihuuttaa näin murheellisena kaikesta kaiken aikaa.

Käsi kädessä laitakaupungilla

Sitten se pitkästä aikaa taas ottaa mua kädestä kii. Ollaan seikkailulla kaupungin laitamilla ja keskikaljamies kysyy aiotaanko perustaa perhe ja pidä tuosta naisesta kiinni ja sitä samaa mitä aina ja kaikki tuollaisissa paikoissa meistä kommentoi (kai se näkyy naamasta kilometrien päähän kuinka paljon minä rakastan, ei sellainen voi jäädä huomaamatta), ja K pistää Kenttiä soimaan ja ottaa mun kädet omiinsa ja silitellään siinä sitten toisiamme ja kumpikin hymyilee ja tuntuu että aika pysähtyy eikä ole ketään  muuta kuin me ja

...ja sitten se ei ole kuitenkaan mitään. Tämä näyttää ankalta, kuulostaa ankalta ja tuntuu ankalta mutta K:n mukaan se on kai koira joka ulvoa ulistelee ulkohäkissä parka poloinen marrashyhmästä kärsien. Tulen taas kärsimään tästä ja välillä kyllä iltaisin itkettää, mutta en pysty en voi kääntyä tästä pois, olen niin varma ja rakastuneet ovat kuuroja ja sokeita ja hölmöjä enkä kai osaa kuin hölmöillä tässä kunnes tulee jokin sellainen hetki että...

Kierrän taas kehää kuten ennenkin. Rakkaus, olet kohdalleni ollut julma ja ankara isäntä. Aamuyöllä yläkerran partapotso panna ryskyttää menemään niin että sängyn päädyt seinään kolkkaa ja kumeat nautinnon urahdukset kiljahdukset läähätykset huohotukset kuuluvat suoraan tyhjään syliin tyhjään petiin ja panen korvatulpat korviin. Unissani on murhaaja vapaana.

Traktorikaupoilla

Nuoruus jatkuu pidempään kuin koskaan, ja valinnanmahdollisuuksien paljous luo onnettomuutta, merkityksettömyyttä ja hukassa olemista eikä identiteettiä ole eikä tule. Päämäärä. Jokin, mitä kohti mennä. Sen ihminen tarvitsee, mutta mistä sen löytää, kipuilen tätä edelleen vuosikausia sen jälkeen kun. Kaikkialla kerrotaan, että pitää selvittää itselleen mitä haluaa, mutta mistään en löydä ohjeita siihen miten selvittää mitä haluaa. Vähän kuin lueskelisi satoja nettisivuja couperosa-ihosta, jota kehoitetaan hoitamaan ja hoitamaan ja vielä kerran hoitamaan ettei tule ruusufinnitiilikaisnenä, mutta missään ei kerrota miten sitä tulisi hoitaa.

Mutta ehkei kukaan muukaan tiedä. Aiemmin kirjoitin blogien sisällyksettömästä sisällöntuotannosta, ja sitä kai kaikki on, ei millään tarvitse olla merkityksiä tai väliä tai sisältöä tai tarkoitusta enää, riittää että täyttää elämää ja maailmaa tyhjänpäiväisillä kuvilla ja sössötyksellä. Sitä sössötystä tulee niin saatanasti joka paikasta, että olen alkanut istua hiljaa kotona seinää tuijottaen kun en kestä kuunnella enää edes radiosta sitä samaa sössöttelyn riemuvoittoa.

Tai no jotein kestän, pidän toimitetuista ohjelmista ja mietityistä sanoista ja asioista, joilla halutaan kertoa ja välittää jotakin toiselle ihmiselle. Miten on käynyt niin, että se on väistynyt kaiken sen kuvallisen ei-minkään tieltä, että tyhjyys on se uusi musta ja must ja mitä tyhjempää tyhmempää pehmoista hattaraa sitä parempaa, minkään ei kai kuulukaan olla aitoa, jumala on kuollut ja postmoderni mennyt ja jäljellä on tukehduttava tyhjyys. Että ihmekös jos masentaa ja maailma on merkkejä vailla, jos purkkapallot täyttävät korvakäytävät ja mielekkyyden mitta on kauniisti kuvatut ruoka-annokset. Juma-vitun-ruoka-annokset.

Ostin traktoripörssilehden huoltoasemalta ja olen lueskellut sieltä Massikoiden Ferkkujen Zetoreitten ja niitten näitten myynti-ilmoituksia, ja koen saavani vitoselleni ja mielelleni vastinetta etenmmän kuin mistään aikoihin.

Loskaa ja vesieläimiä

Kolea hiipii vaatteiden alle. En ole tyytyväinen kroppaani. En päähäni, en jalkoihini, en vatsaani enkä rintoihin (selkä ja perse on ok, sitä en näe mutta istuessa se tuntuu mukavalta ja se kai on persauksen tarkoitus läpsyttelyn lisäksi, ja selkää on mukava hivellä), kaikki on jotenkin väärin ja näyttää väärältä ja minulla on piinaavan tietoinen olo vääränlaisuudestani lähes koko ajan. Miten nauttia mistään jos tuntee olonsa vääräksi? Ja juu ei niin tarvitsisi tuntea ja onnellinen voi olla tässä ja nyt, mutta ei se onni käskemällä tule eikä edes sillä, että ymmärtää ihan oikeaksi tässä ja nyt -toteamuksen, järki ei käänny tunteeksi vaikka mitenkä vääntäisi.

Mietin taas iltaisin välillä ja salaa ja vähemmän salaa peilistä itseäni vilkaistessa bussissa istuessa uima-altaassa tanssitunnilla pumppaamassa jumppaamassa kaupassa ruokahyllyjen ääressä että ehkä tässä on se syy, ehkä olen onneton ja ahdistunut ja piina vaivaa kaivaa kuoppaa Kiinaan asti ihan siksi vain että olen ruma ja tanakka ja väärin ja paskaa, silkkaa paskaa loskaa roskaa. Että ei siihen kummempaa tarvita.

Ja siksi K ei halua minua eikä tule koskaan haluamaan jollen, jollen jollen jollen jne.

Ja paitsi että olen väärin ja vääränlainen ja väärän näköinen olen ehkä myös muutenkin väärinkurin nurinperin, kuuntelin yöllä kauniin nuoren naisen karaokelaulua ja hän oli varmaan juuri oikein ja oikeanlainen ja sellaisen K haluaisi ja kuka vain muukin ja minäkin ja näin yksinkertaista se on. Jokainen laiha kaunis ihminen on vääjämättä onnellinen, koska hän saa olla onneton muista kuin kehollisuuden asioista, ja vaikka hän olisi mitä silkkoa sisältä tai niistä kehoasioistakin murheissaan niin häntä halutaan kuitenkin aina enemmän kuin minua koskaan (ja tiedän ettei asia ole näin eikä ihmisen arvo ole muiden halujen määrästä kiinni, mutta eihän tämä mikään totuuden aapinen tämä paikka olekaan ja aina välillä on uuvuttavaa pienentää onnettomia surujaan järkeilyllä ja ymmärtämisellä).

Olen sen ennenkin kirjoittanut. Mies valitsee viereensä milloin tahansa mieluumin kehräävän kauniin tyhjäpäisenkin kissimirrin kuin sanavalmiin kipakan minkä, piisamin? Edes se mukava piisami ei ole kenenkään ensivalinta. Olen pörheä vanha piisami matkalla talviunille ja paikkani on kaakeliuunin perukoilla maailmalle murjottamassa.

Days turn to years
Years turn to stone
Dog will chase the bone
Where ever it's been thrown
Days turn to years
And years turn to stone

Varmuutta

Kun on jonkun kanssa, niin tuntuu että ei haluakaan, että haluaisi olla vapaa ja yksin tai jonkun muun kanssa tai mitä vaan. Ja sitten kun ei ole sen jonkun kanssa, niin tuntuu että haluaisikin, että ei haluaisi olla vapaa ja yksin eikä kenenkään muunkaan kanssa ainakaan.

Kaikki tunteet on niin mahdottomia käsittää. Miten voi luottaa mihinkään, kun mistään ei ole takeita ja aina haluaa sitä mitä ei ole ja kun sen saa haluaa jo jotain muuta mitä ei ole. Tämä koskee niin ihmissuhteita kuin töitäkin, musta tuntuu että mä oon aina kaipaamassa jonnekin muualle ja jotakin muuta ja kärsin ja oon ahdistunut ja sitten oon kärsivän ahdistunut vaikka tekisinkin jotain muuta ja olisin jossain muualla.

Mä kaipaan eniten varmuutta. Että tulis ja olis joskus sellanen tunne, että nyt, nyt on selvää että tämän minä haluan, eikä yhtään muttaa ehkää jospaa entäs tai mitään muutakaan takaportin raolleen jättävää sanaa tarvitsisi lisätä siihen sen varmuuden perään. Että olisin varma.

(No olin K:sta ja kuinkas siinä kävikään.)

Oon jotenkin väsynyt ja onneton, aina vaan. Miten mä jaksan elää tätä elämää vielä ainakin toisen mokoman yhtä kauan kun oon jo elänyt, jos musta tuntuu aina vaan näin ankealta?

Oon myös alkanu syödä rauhoittavia ihan liikaa koska en vaan jaksa olla niin onneton ja paniikissa niin koko ajan.

Pahimpia on illat

Joku on muuttunut, nimittäin ennen aamut olivat vaikeita ja piti itkeä tovi tai toinenkin ennen kuin saattoi lähteä mihinkään. Nykyään on toista ja toisinpäin, aamut sujuvat ja päiväkin, ja iltapäivästä alkaen onkin sitten alamäkeä kohti illan kauhua ja sydämen jyskytystä ja pelkoa paniikkia kauhua hätää, aika hurjat ahdistukset hakkaa mua nykyisin sohvalla puoli yhdeksältä, enkä minä edes katso uutisia.

Pelottaa sinänsä vailla mitään syytä, että oon pilannu (jotenkin) kaiken. On tunne, että joku kauhea katastrofi jollakin tavalla uhkaa kaatua päälle ihan just kohta nyt. Pelkään luhistumista, pelkään tonkia tätä kauhua yhtään syvemmälle koska pelkään etten siitä nouse ja pelkään että apua ei ole missään millään tavalla saatavilla. Pelkään että en jaksa.

Enkä tiedä mitä muka pitäisi jaksaa, mihin muka tarvitsisin apua, mikä muka uhkaisi ja mikä olisi pilalla, mutta se kiihtyvä paniikki illansuussa on niin todellinen, että en kuule enää edes television ääntä korvissa kuohuvan verisuonten kohinan ja laukkaavan sydämen alta.

On kyllä nyt niin perseestä tämä että. Yritän kestää ja hengittää ja ajatella, että tämä on joku vaihe. Mutta entä jos tämä "vaihe" on mun elämä? Hitto kun on ahdistanut jo reilusti yli puolet elämästä. Jotenkinhan tähän täytyisi saada stoppi vaan miten?

Satunnaisia kohtauksia

Lounastauolla istuin puistossa ja poltin tupakkaa ja katselin hanhia ja puita ja vettä, missä vaiheessa pitää kuivata silmät ei vielä, vielä on aikaa. Lukea maistelin Risto Rasan runoja, Rasa on lohduttanut minua jo toistakymmentä vuotta ja palaan sen lohdun äärelle kerta toisensa jälkeen mielihyvin itkemään. On mukava ajatella, että joku jossain lohduttaa vaikkei tunne minua enkä minä häntä eikä meitä toisiimme yhdistä mikään jollei sitten joku surumielisyys jonka minä poimin, tarkoituksella tai tahattomasti sanoihin upotettuna niistä ammennettuna.

Olisi kai niitä lohduttajia lähempänäkin, myös niitä jotka ovat lihaa ja verta ja joista saa kiinni ja jotka ottaisivat kiinni, mutta kun minä en anna enkä saa jotain kaipaamaani vaikka kuinka yritän puristaa ja lämmetä. K häilyy ajatusten reunoilla kun käännän satunnaiselle naiselle ostarin terassilla ranskasta suomeksi nettihuijarin rakkausviestejä, nauraa räkätämme ja leikimme mukana, rahaa ei tipu rontti tule Suomeen vaan tule. Juomme oluen ja toisenkin, nainen kertoo tarinoita erikoisista työpaikoistaan ja minä kuuntelen. Tuntemattomat ihmiset usein puhuvat minulle mielellään ja sen minä mielelläni heille suon.

Myöhemmin näin Naapuria pitkästä aikaa, sitä masentaa ja uusi tyttöystäväkin sillä on, on asunto ja työtä ja kesämökkejä kai jopa kaksin kappalein, mutta ei löydy onni materiasta eikä sitten kai läheisyydestäkään eikä kenelläkään tunnu olevan asiat hyvin kaikesta tästä hyvästä huolimatta mikä meitä syleilee. Hetken mielijohteesta pyysin Naapurin työkaverin kanssani taidenäyttelyä katsomaan, kaipaan jotakin uusia ihmisiä ja uutta seuraa, ja pyyntöni päälle pahoitin mieleni kun hän alleviivaa lähtemisen olevan sitten vain kaveruutta. Enhän minä muuta ehdottanutkaan, miksi se pitää erikseen alleviivata jollei siksi, että syystä tai toisesta minä en koskaan ole kenellekään sellainen nainen jota voisi ajatella haluavansa, ja joka jostain syystä on sellainen nainen jolle on tarpeen kertoa heti kärkeen etten muuten ole sinua sitten haluamassa ettäs tiedät.

Ymmärrän itsekin ajatuskehäni naurettavuuden ja valheellisuuden, mutta kaiken turhautumisen ja itkemisen keskellä asia silti ärsytti ja juttu on niin, että samperi soikoon sentään ärsyyntyä saan ihan mistä itse lystää.

Onnen syksy

Asiat on niin hyvin ettei ehkä ikinä. Sain tuosta noin vaan uuden, vakinaisen työpaikan johon en hakenut vaan johon pyydettiin, sain roiman palkankorotuksen ja tilaisuuden opiskella työnantajan laskuun, sain ison ystäväjoukon koolle juhlimaan elokuun iltaa ja sain lähdettyä kuntosalille uimaan tanssitunneille ja kirjapinojakin kasvattamaan, on juhlaa toisensa perään yhdessä kahdessa ja kolmannessakin porukassa ja K halailee kun nähdään, kaikki iloitsee mun puolesta ja mäkin kai kanssa ja...

...ja silti itkettää. Mä tuun näistä asioista kotiin ja istun sohvalle ja musta tuntuu niin tyhjältä ja yksinäiseltä ja pelottaa ja harmittaakin, enkä mä tiedä että mikä kun kaikki on niin tosi hyvin, niin hyvin että ansaitsenko mä edes tällasta kun en osaa riemuita siitä juhlahattu päässä töttöröpilli suussa voileipäkakkua pullaa puustia skumppaa ja kampaviinereitä, avaan kaljan ja mietin etten kai saisi, menen minne vaan ajattelen että saankohan voinkohan, onko tämä minua varten eikä mikään ole koska en ota paikkaani, en ole niitä jotka tulevat näkevät ja voittavat, siellä nurkassa surkuttelen jonkun rättini kanssa kyynel silmäkulmassa.

On tämä ihmeellistä. Kyllä minä yritän olla armollinen, kyllä minä tiedän asiat ja taustat mistä tämä(kin) johtuu ja yritän ajatella, että ei ihminen ole kone eikä mikään tunnereaktio automaatio eikä toisaalta kiellettykään, ei kaikkien tarvitse itkeä tai nauraa sosiaalisesti soveliaissa kohdissa vaan meitä on koko joukko muitakin omituisia, jokaisella on ne omat taistelunsa mörököllinsä ja muut mönkiäisensä, enkä minä tiedä niistä niin kuin ei muutkaan minun moisistani. Että on lupa olla ihan just sellainen kun on.

Silti. Voi vittu kun voisi edes joskus olla ihan vähän helpompi ja kivampi ja parempi ja mukavampi. Ihan joskus vaan.

Forever and ever

Hellettä on kestänyt niin kauan, että eräänä aamuna heräisin vihaisena ja olen ollut vihainen siitä saakka. Läkähdyttää, kutittaa ja hiostaa, ja koko oma nahka tuntuu liian ahtaalta ja typerältä paikalta olla. Koko oma elämä on liian ahdas ja liian typerä paikka olla. Odotan pakokauhulla paluuta töihin ja jokainen solu huutaa ei helvetti en halua, mutta luullakseni ne huutaisivat minkä vain työn kohdalla näin joten yritän olla kuuntelematta, koska tiedän työni olevan erittäin joustavaa erittäin hauskaa erittäin helppoakin kun sen vain oikein osaa ottaa. Siinä onkin ongelmani, en oikein osaa ottaa mitään ja tunnen, että sietokykyni rajat tulivat vastaan kaiken kanssa jo muutamia vuosia sitten, ja sen jälkeen pieninkin asia on saanut kamelin selän katkemaan ruohon korren tuulessa väpäjämään hermot menemään niin, että seurauksena on kiukkuinen vihainen ärtynyt minä joka ei näe valoa minkään tunnelin päässä. Myyrä matkalla maan alla kohti alati piteneviä ja syveneviä onkaloita.

Kävin K:n kanssa ajelemassa lähiseuduilla, ja pysähdyimme ykköskaljalle 70-luvulle. Sen kädet on niin kauniit, kaikki siinä on niin kaunista ja samaan aikaan tiedän, ettei yksikään kaverini voisi tätä käsittää eikä sitä ihmistä sietää kun ne tietää mitä se minulle tekee. Tämähän on klassinen esimerkki tilanteesta, josta pitäisi peruuttaa pois: jos oma lähipiiri varoittaa vaarallisesta ihmissuhteesta, olisi kuunneltava lähipiiriä eikä sydäntä. Sydän värisee ja huokailee ja autossa nauramme samoille sanoille samoille jutuille samoille ohikulkijoille tienviitoille pilvenhattaroille mielikuville, jopa samalle 14 vuotta vanhalle kesähitille joka kummallekin tulee samaan aikaan mieleen jostain samasta asiasta. En tiedä miten voisin luopua tästä lumoavasta yhteydestä toiseen ihmiseen.

Ystäväni Sairaanhoitaja erosi viime vuonna pitkän pitkästä avioliitosta ja totesi, että elämä tapaa mennä niin, ettei sitä saa kenet haluaa ja sitä ei halua kenet saa. Onko tämä lopulta tosiaan niin, ja suurin osa ihmisten ihmissuhteista on tyytymistä johonkin sellaiseen, minkä saa ja elämistä sen kivun kanssa niistä haaveista, jotka eivät täyttyneetkään? Onko minun tyytyminen tähän yhteyteen mikä K:n kanssa on ja vain nieltävä se kipu joka koskettamattomuudesta ja fyysisen rakkauden puutteesta jää nakertamaan mieleni reunoja, ja otettava vastaan ne elämän osa-alueet muualta, muista ihmisistä ja suhteista ja tilanteista?

Jos en päästä irti, olen tässä ikuisesti. Autossa istuessani toivoin, että saisin olla tässä ikuisesti.

Kohti elämänhallintaa

Aurinko paistaa ja päivät ovat viimeinkin pitkiä. Sateiden jälkeen pystyy jo hengittämään mutta näkökentän laitamilla riippuu surkeuden pilvi mustana ja vaanivana niin kuin aina ennenkin. Olen varmaan sympannut liikaa melankolisia synkeitä masentuneita lannistuneita ajatuskulkuja koko elämäni, kun ne piinaavat minua elämäntilanteesta toiseen ja ehkä estävät kokonaan jopa siirtymästä tilanteista toisiin. Tai sitten olen vaan edelleenkin niin masentunut, etten kykene näkemään värejä ja iloa ja helpotusta oikein kunnolla missään, aina painaa ja repii ja ahdistaa joku ja se pitää minua tiukasti hyppysissään painaa maahan. Joku kirjoitti, ettei tiennyt parantumisen olevan niin hidas ja raskas prosessi, koko ajan pitää olla lohduttamassa itseään ja antaa armoa ja jaksaa ja yrittää, ja allekirjoitan tuon niin täysin, haluaisin vain niin kovasti voida paremmin vähän vähemmällä vaivalla ja vähän lihavammilla tuloksilla.

Jos vain jaksaisin kävellä kirjastoon ja jos vain jaksaisin sitä ennen maksaa kirjastosakkojani pois, hakisin jonkun self help -oppaan ja kokeilisin. Samaan aikaan jokin ääni kuiskuttaa korvissani, että tiedän edelleen ihan tasan tarkkaan mistä tämä alakulo johtuu ja se ongelma ei ratkea vaikka kuinka joogaisin ja joisin teetä ja kuuntelisin hengitystä ja meditoisin olisin rauhottuisin, sen läpi on vain pakko kulkea vaikka pahaa tekee niin että rinnasta ottaa. Mutta voiko rauhoittumisesta nyt ainakaan haittaakaan sellaisella kulkutiellä olla häh.

K istuu vieressä kun käymme pusikkofestareilla piipahtamassa. Kerran aiemmin samoilla festareilla se puhui kuinka kaikki te sisällyttäen minut listaansa tyttöystävistään, ja minua vieläkin riepoo se huolimaton listaus ja ehkä vielä enemmän se, että kääntelen ja vääntelen näitä samoja keskusteluja ja sanoja päässäni vuodesta toiseen kun ei se auta ja en minä ole sellainen.

You can break my heart in two
but when it heals it beats for you

Päivästä toiseen

Herään kuudelta. Ei tunnu hyvältä, jokin painaa mutten pysty paikantamaan mikä, epämääräisesti huono olo ja ärsyttää. Juon vettä.

Menen töihin, käyn varastossa, tuijotan näyttöpäätettä, juon kahvia, kirjoitan jotain tuijotan jotain, työkaveri huomauttaa kun sanon kolmannen kerran olisipa perjantai. Kohta se jo on toteaa toinen joka jää taas sairaslomalle, seitsemäs vai kahdeksas kerta tänä vuonna mutta sairaseläkkeelle ei pääse eikä uusia palkata. Juon lisää kahvia, käyn lounaalla, autan tarvitsevaa pelaan pasianssia kirjoitan työhakemuksen, en lähetä sitä. Ei tunnu hyvältä, en pysty paikantamaan mikä ei tunnu.

Käyn luovuttamassa verta, makaan käsivarsi ojossa puristan harsorullaa katson neulaa vaaka keikkuu. Juon kahvia. Syön mehujään. Tuijotan kelloa, seinää, esitteitä, tapettia. Minuutti naksahtaa, ei pyörrytä, karautan kurkkua sanon moi lähden kotiin.

Avaan radion, kuuntelen uutisia ohjelmia musiikkia, kertovat abortin olevan vaikea asia naisten tarvitsevan apua tukea kuuntelijaa, toimittaja nyökkää huokaa empatiaa sympatiaa, viisaita huolia viisaita sanoja elämä on lahja eikä missään vaiheessa tehdä selväksi, että tämä pyyteetön auttajataho on kristillinen järjestö eikä mikään sosiaali- ja terveyshuollon palvelu, toisten elämä on tärkeämpi kuin toisten. Ei tunnu hyvältä, juon oluen. Imuroin, pesen tiskit istun sohvalla käyn vessassa katson seinää luen kirjaa, sivulla 119 tajuan etten tajua mitään ja palaan tuijottamaan seinää. Juon vettä. Kissa nuolee pullonsuuta.

On liian aikaista mennä nukkumaan. En tiedä mitä tehdä, en halua olla en voi olla olematta. Miten tämä voi olla näin vaikeaa?

Kesäjuhlissa

Kävin sukujuhlissa joissa juhlan aihe ja syy oli varsin onnellinen, kesä on kukassaan ja aurinko paistaa, paljaat varpaat tepastelevat nurmikolla hikikarpalot juoksevat niskassa ja minä reagoin olemalla murheellinen, mietin elämän ohikiitävyyttä lyhyyttä ja turhuutta, autioituvaa maaseutua hylättyjä taloja, kaiken tarkoituksettomuutta lapsettomuutta hiekkaan valuvia toiveita ja haaveita joita jokainen elämäänsä lataa ja jotka jonnekin hiipuvat elämän mittaan, syöpää ja kuolemaa ja vanhuutta ja murheita, kuolemaa ja kuolemaa ja kuolemaa ja olen niin valtavan surullinen ja auringon valossa kaikki näyttää vanhalta valokuvalta, kaikki vain henkäyksen päässä katoamisesta. Lapsena mietin, miksi kukaan koskaan ostaa taloa koska kuitenkin kuollaan, miksi panostaa johonkin sellaiseen joka tässä ohikiitävyydessä jää hetkelliseksi eikä välttämättä siirry kellekään eikä millekään ja omenapuiden alla koko elämän raskas paino saa hartiat lysyyn kyyneleet silmäkulmiin ja mietin, että minun mielessäni on todellakin jotakin vikaa. Kun palaan kotiin makaan sohvalla ja kuuntelen radiota jossa jokainen toivebiisivalinta on loputtoman melankolinen eikä elämän kauneimmatkaan hetket ole muuta kuin harso loputtoman puutteen murheen surun päällä ja avaan oluen.

Kauan katsoin
katsoin ja ajattelin

Tovin verran

Oon miettiny jo hyvän tovin eli varmaan ainakin vuosia, koska mun tovit on melko pitkiä aikoja eikä asioiden kanssa parane hötkyllä, kattolamppuni meni rikki vuonna 2007 ja tässä vieläkin harkitsen millaisen uuden hankkisin enkä ehkä hanki koska mitäpä minä sillä kerran ilmankin olen pärjännyt. Samoin voileipäkakun tekemistä olen tässä ajatellut säännöllisen silloin tällöin nelisen vuotta nyt. Se mitä hyvän tovin mietiskelin on, että Erno Paasilinnan kuuluisa toteamus siitä, että jotta voi kirjoittaa pitää elää sellainen elämä mistä sitä kirjoitettavaa piisaa, on kovasti väärinymmärretty. Yksinkertaisempi ystävämmehän nimittäin mieltää sen niin, että E.P. tarkoittaisi jotakin villin hurjaa elämää tai ainakin sellaista jossa käänteitä iloja suruja satumuksia kohelluksia oivalluksia tai yleensäkin tekemistä on kurvit väärällään, mutta itse en ole ollenkaan varma, että toteamuksella sitä tarkoitettaisiin. Eihän kirjoittaa voi kuin elävä ihminen, ja näin ollen sen elävän elämän on oltava sellaista, joka saa kirjoittamaan. Kaikista elämistä ei kumpua kirjoittavaa minuutta, eikä kaikki elämäntilanteet ruoki kirjoittamista sillä kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan sanoi sitten taas toinen tunnettu kirjaheebeli. Onni ja seesteisyys eivät ole liikkeelle paneva voima oikein missään asiassa eivätkä ainakaan luovissa asioissa. Jossain panemisissa kyllä heh heh. Miksi luoda mitään, jos elämä on hyvin ja kaikki kohdallaan?

No enhän minä oikeasti tiedä mitä se Paasilinna tai T meinasivat, kunhan pähkäilen kun omalla kohdallani sellainen tyytyväisyys tai edes tasaisuus eivät tuota mitään sanottavaa mistään. Koko kevät on ollut aika paska mitäänsanomattomalla tavalla, musta tuntuu ettei mulla ole enää yhtään kenenkään kanssa yhtään mitään puhuttavaa koska kaikki on niin mitäänsanomatonta ja tämä se vasta onkin tovin jo kestänyt. Huomaatteko ongelman, miten voi sanoittaa sellaista mistä ei ole mitään sanottavaa! Nurja puoli puhumattomuuden ongelmassa on myös se, etten saa otetta kuuntelustakaan, mikään ei tartu ei kosketa joten minkään kuulemisessakaan ei ole mitään mieltä.

Mieli hukassa, kaikki on niin turhaa terveisin peikkopoika kasikuus.

Ps. en oo peikko en poika enkä kasikuuskaan.

Melankolian kukkuloilla

Luovutin sitten kuitenkin kun ei mahakaan enää kestänyt olla sekaisin. Kaikki loksahti kohdalleen ja pari päivää olin kovin onnellinen ihan vain siinä seurassa olemisesta ja paistattelemisesta, pelkkä vilkaisu siihen ihmiseen ja sisällä kaikki jäämöhkäleet sulaa litisten lätäköiksi, miten yhden ihmisen seura voikin olla se joku taika mikä muuttaa maailman toiseksi ja paremmaksi. You can't choose who your heart wants sanoi telkkarisarjassa mies joka halusi panna siskoaan, hankalampi tilanne siinä on käsillä kuin tässä mutta yhtä julma ja mahdoton, en minä voi siihen vaikuttaa ja yhtä vähän hän kai sitten siihen että sydän ei halua.

Well, you can't get what you want
but you can get me
So let's set up and see
'Cause you are my medicine
When you're close to me

Kuukausista julmin

En oo kuullu K:sta mitään kolmeen viikkoon ja mun vatsaa vääntää ikävä ja murhe ja kaikki sellainen niin että oon jatkuvasti ripulilla. Kroppani elää kauniisti mukana jokaisen paniikin ahdistuksen murheen ja kivun, iloihin se ei kyllä tunnu suhtautuvan kevenevin askelin vaan niistäkin se lannistuu. Vai oliko sekin mielen temppuja, se iloihin masentumalla reagoiminen.

Itsehän en tietenkään voi ottaa yhteyttä koska se olisi luovuttamista ja itsensä tyrkyttämistä ja anelemista ja vinkumista, joten ripuloin sitten päivästä toiseen ja olen alakuloinen ja asiat kiinnostavat niin vähän etten muista viimeisestä viikosta oikeastaan mitään muuta kuin siellä pöntöllä istumista ja muuten vaan pinnistelyä että pysyn pinnalla enkä jää sänkyyni makaamaan, no enhän minä koskaan sillä minä menen ja teen ja lähden ja hoidan, kotiin on moni kuollut ja mitä sekään auttaisi, mikään ei auta koska se ihminen ei tarvitse eikä kaipaa minua niin eihän siihen hitto mikään auta mitä teen tai olen tekemättä. Suruuni join kaljaa ja kattelin niitä yhden kaveripiirin insinöörejä taas sillä silmällä että pitäisikö niitä koeajaa paremman tekemisen puutteessa mutta joinkin sitten vaan kaljaa kiskoin piriä poltin pilveä rouskin rauhoittavia ja aattelin että ihan sama, ihan sama koska mikään ei kuitenkaan tunnu miltään.

Hyh miten noloa mutta niin se on, ei vaan oikeen mikään tunnu miltään eikä kiinnosta, siksi kai nää asiat onkin mulle sitten tällasia ihan valtavia vuoria koska sen kerran kun joku kolahtaa niin se kolisee sitten niin lujaa että kaikki omat suojarakenteet pettää rymisten, että se on niinku sata tai ei mitään, ja melkeen aina se on lähinnä että ei mitään. Eikä tätä tyhjyyden tunnetta sitten täytä mikään, joten ei sitä insinööriä kai kannata kokeilla paitti että ehkä sitten kuitenkin vähän koska eihän sitä tyhjyyttä täytä kokeilemattomuuskaan, edelleenkin sinne kotiin on moni kuollut ja yolo sekä ismo.

No jospa se kesä tulisi ja auttaisi tähänkin onnettomuuteen.

Kurkkua kuivaa

Janottaa. Janottaa niin vietävästi etten muista milloin viimeksi mahtoi olla tällainen kevät että halusin vain juoda. Joka aamu vituttaa ja joka päivä tekisi mieli lähteä läiskimään ja mennä liottamaan aivojaan jossain sammiossa muitten samanlaisten kanssa mihin tahansa kaupungin kapakoista. Ja jatkaa sitä seuraavana päivänä, ja sitä seuraavana, ja niin edelleen kunnes jossain vaiheessa ei enää janota. Joskus aloitin sellaisen touhun helmikuussa ja havahduin heinäkuussa päänsärkyyn. Enää ei kroppa eikä mieli moista kestäisi, mutta jännästi näköjään vanhat mieliteot istuvat tiukassa kuin syylä tai muu ikävä paise ihossa jota ei saa peittoon vaikka kuinka koettaisi peitepuikolla sohia. Isompana se vaan siellä alla olla möllöttää.

Vihaan kevättä niin etteivät sanat riitä kertomaan.

Kun mietin zombi-maailmanloppua, jota muuten mietin aika usein sillä on syytä olla jonkinlainen selviytymissuunnitelma epämukavan epidemian muuttuessa pandemiaksi ja ihmiskunnan tuhoutuessa kauheassa kaaoksessa, eniten kannan huolta ajokortittomuudestani sillä entä jos minun vastuulleni jääkin ajaa pakoautoa ensimmäisten merkkien ilmaantuessa katukuvaan, nyt on mentävä ei ole aikaa ihmetellä ja siihen se sitten jää, minun osaamattomien kaasujalkojeni epäonnistumiseen. Hävettää ajatuskin ja mietin pitäisikö ajaa se ajokortti ihan vaan siksi että jos ja tuskin siitä haittaakaan olisi, mutta en sitten kuitenkaan vähiä pennosiani viitsi käyttää siihen niin kuin en mihinkään muuhunkaan valmistautumiseen yhtään mihinkään, eläkesäästäminen vesivarannon kerääminen sähkökatkoon varautuminen oman pesän turvaaminen kaikki on minulle ihan yhtä puuduttavaa ja uuvuttavaa, en kerta kaikkiaan jaksa enkä saa aikaiseksi joten tulkoon maailmanloppu ja tukahduttakoot minut sitten vaikka ensimmäisten joukossa (ajattelen nyt, ja paskan osuessa tuulettimeen oletettavasti kiroan että miksi en voinut sittenkin olla vähän pitkäjänteisempi ja edes jollain tavalla ajatella tulevaisuuden minääni joka kiittäisi kaukonäköisyydestä ja selviäisi hiukan pidempään, elämänjano on sellainen mikä ei hevillä sammu edes tilanteen ollessa epätoivoisimmillaan) ja kun siis ajattelen zombeja ja maailmanloppua ja itseäni pakoautoa haalimassa, niin haluaisin mukaani K:n enkä ehkä ketään muuta.

Ja siinä kai onkin sitten janon ohella kaikki oleellinen siitä, että miltä mikään tuntuu nyt ja miltä mikään on tuntunut moneen vuoteen.

Surettaa

Ja sitten illalla K:lta tulee viesti, jossa se kertoo kuinka sitä houkuteltiin johonkin seksiseikkailuihin mukaan ja että huh ja mitähän siitä pitäisi ajatella, ja mun vatsaa vääntää ja sydäntä särkee ja silmiä kutittaa ja puristaa ja on pakko räpytellä yks-kaks-kolme kertaa sekunnissa kun väkisin alkaa jotain puskea pihalle että mitenkä tämä voi aina vaan olla näin ja mitenkä se ihminen voi aina vaan sattua mua niin pahuksen paljon, että vaikka ajattelen olevani jo pitkällä toipumisessa ja ehkä tosiaan oonkin, niin sitten kuitenkin tuntuu että se pinta hajoaa yhdestäkin hipaisusta tuhansiksi palasiksi, valahtaa tomuksi maahan ja sen alla kaikki on sittenkin edelleen kipeää vereslihaa joka ei kestä yhtään tökkäsyä ei raapasua.

Ja siks kai se noita mulle kertoo kun mä oon vissiin sen bff mutkun haluaisin olla bae heh voi luoja tätä surun avomerta missä seilaan eikä navigaatio oikein ota sujuakseen.

Suututtaa

On jumalattoman kylmä ja ikkunoiden tiivisteitä kuvannut remppaukkeli sanoi että joka pahuksen ruudusta keittiötä lukuunottamatta vuotaa ja vetää, no kiitti vitusti Sherlock enpä olis arvannu ku tukka heiluu päässä tuulen puhaltaessa kun koetan mennä petiini yöunille. On vituttanut ja kiukuttanut koko viikon aamusta iltaan, vihaisena hereille vihaisena nukkumaan ja välissä vihaista naputtelua töissä ja vihaista lojumista kotona ja vihaista jumppaamista pumppaamista uimista ja puimista eikä mikään saatana auta vaikka mitenkä päin olisi. Voisin mennä baariin mutten halua, voisin lukea kirjaa mutten halua, voisin katsoa elokuvaa silittää kissaa nostella painoja kuunnella musiikkia mutta en jumavitunlauta halua.

Voisi loppua jo tämä, kiukusta kihiseminen ilman mitään helpotustietä on paitsi kuluttavaa myös äärettömän turhauttavaa. Kauheaa jos tällainen jää päälle loppuelämäksi loputtomaksi loopiksi loppujen lopuksi lohduttomaksi lopetukseksi.

Liikkeelle

Naapurissa musiikki jankkaa samaa basso- ja rumpukuviota, biisit vaihtuu mutta ei näitä toisistaan erota eikä erota kai naapurin teinityttökään koska vaihtelee kappaleita toisiin samanlaisiin kesken kaiken, keskittymiskyky nolla. Ex-heila joutui taas mielisairaalaan ja lähden katsomaan sitä ihan kohta, pitää ostaa vähän karkkia mukaan jotta on jotain mitä viedä. Pidän sairaaloista, niiden maailma on mukavan strukturoitu ja selkeä, jokainen hoitaa omaa tiettyä tarkkaa osaansa eikä rajojen yli hypellä, hierarkia on selvä ja koneisto rullaa. Voisin kuljeskella sairaaloiden käytäviä päivät pitkät, kurkistella osastoille leikkureihin toimistoihin varastoihin, ei siellä kukaan huomaisi etten kuulu siihen kuvioon. Liikaa väkeä, liikaa kiirettä, liikaa kasvoja tunnistettavaksi.

Noh, ehkä vierailijan rooli on tällä kertaa riittävä.

Paistoin aamupalaksi lettuja ja mietin miksi K. Enkä jatka sitä ajatusta pidemmälle, onhan ne kaikki jo kelattu ja purettu ja avattu ja kääritty kasaan niin moneen kertaan, ettei mitään uutta sanottavaa voi enää olla, ja kun se haluaa kädenvääntämisen nojalla koskettaa mua niin huokaan alistuneesti enää vain pääni sisällä enkä ajattele siitäkään mitään. Kaikki kaikkialla on johtanut mua harhaan enkä enää tiedä mitä ihmisten käytöksestä, sanoista tai toiminnasta voi lukea. Ehkä ei mitään, kaikki voi kuitenkin olla sitä ei-mitään.

Toivon niin kovasti jo kesää. En jaksa tätä pimeää ja kylmää, en keksi mitään mukavaa (paitsi ryyppääminen) joka houkuttaisi näinä kuukauksina ja keksimiäni mukavia en saa toteuttaa koska ikääntyvä keho ja vanheneva mieli eivät niitä huvituksia enää tahdo jaksaa. Suu supussa jalat ristissä.

TM vie minut reissuun ensi viikolla, määränpää on yllätys. Eikä sillä minulle väliä olekaan, pääasia että sinne on tarpeeksi pitkä matka (minnekään ei ole ikinä) ja että saan katsella kuinka maisemat vaihtuu tienviitat muuttuu ja radio pauhaa omiaan. Jos olisin Loimaan lottovoittoja, maksaisin K:n velat pois kas näin sitä ostetaan rakkautta pliis rakkautta, ostaisin asunnon vuokrattavaksi ja lähtisin liikkeelle katsomaan kuinka kauan kestää ennen kuin haluan taas asettua aloilleni. Enkä usko, että se tapahtuisi ihan äkkiä.

Kuinka korkeita on aallot?

Aallot on jossain kuuskytmetrii korkeat.

Tylsyyden tammikuu

Voi jeesus maaria kun on tylsää. Herään aamuisin ennen kuutta, että ehdin töihin mahdollisimman aikaisin päästäkseni sieltä mahdollisimman aikaisin myös pois. Käyn joogassa ja uimassa ja tanssitunneilla, syön keittoja ja luen kirjoja, katson leffoja ja nukun enkä juo kaljaa polta tupakkaa vedä huumeitä käytä päihteitä.

On niin tylsää että tekee mieli kiskoa hiuksia ja kiroilla.

Koetan silti kestää, ehkä joku palkinto on luvassa tai edes rahaa säästyy, suunnittelen jo kuinka pakenen lopulta koittavia työttömyyden päiviä tässä säästämilläni rahoilla johonkin ankeaan paikkaan Itä-Euroopassa tai Afrikassa, kaukana poissa länsimainen hankala maailma. Todellisuudessa en luultavasti lähde yhtään minnekään koska kärsivällisyys ei riitä pitkän tähtäimen toimiin eikä ennen kaikkea kiinnostusta löydy tarpeeksi, en jaksa panostaa koska kaikki tuntuu aina niin samantekevältä ja näin ollen aidan matalimmasta kohdasta ylimeneminen on ihan yhtä hyvä kuin korkeammallekin kipuaminen, kummastakaan ei kokemukseni mukaan seuraa mielihyvää tai palkkioita, ei synapsit napsu ja reseptorit pauku kuten ei minkään muunkaan suhteen.

Yöllä näin unta että poltin Naapurin ja raggarinuorison kanssa jointteja metsämökin portailla ja katselin kun muut juoksivat poliisia pakoon. Positiivista on ehkä se, että ainakaan K ei unissa kummittele.