Olen mennyt ihastumaan tukkaani myöten jalat alta sydän syrjälleen suin päin rähmälleni. Kyseessä on se K, joka soitti kuin soittikin, ja joka tapaaminen tapaamiselta vaikuttaa aina vain ihastuttavammalta. Tämä on sitä monesti kuvattua klassista: en pysty nukkumaan, ruoka ei pysy sisällä, en voi keskittyä mihinkään en kehenkään enkä ajatella mitään muuta, en tiedä miten pän olisin ja mihin menisin ja etenkään mitä se toinen mahtaa ajatella vai mahtaako mitään ja sekös on omiaan aiheuttamaan unettomia öitä, ruokahaluttomuutta, keskittymiskyvyttömyyttä ja ympäri ämpäri kierros kierrokselta taas sitä mennään.
En ole enää ihan eilisen puun linnunpöntöstä tipahtanut tipunen, joten tiedostan toki tällaisen hullaantumisen mahdollisen hetkellisyyden, epätodellisuuden ja etenkin vastakaikuasaamattomuuden. Lähinnä haluan tai oikeammin minun on pakko kirjata tämä tunnekuohu ylös, sillä näin tajunviepää ihastumista ei ole tapahtunut viimeksi kuin Heilan kanssa, vaikka senkin jälkeen olen tottahan toki varsin ihastuttavia, kiinnostavia ja ehdottoman puoleensavetäviä herrahenkilöitä tavannut ja tapaillut, jokseenkin kaveripohjalla toki ja pääosin seksuaalisten aktien merkeissä, mutta kuitenkin. Että en nyt missään tunnekylmiössä ole elänyt ja nyt PAM rakastunut roihuten. Tai ehkä olen, mutta oleellista on se, että jos vaikka tästä ei minkäänlaista jatkuvampaa, pidempää tai edes alkuunsa etenevää kohtaamista syntyisikään, niin muistaisin tulevaisuudessakin, että sellaiset vauhdilla mukanaan vievät totaalisen joka paikassa tuntuvat tunteet ovat kuitenkin minunkin kohdallani mahdollisia, enkä ole aina rationaalisen laskelmoiva mulkku, joka tappaa itsekin itseltään ilon liian varhain eikä edes ehdi ihastumiseen mukaan.
Tätä kyseistä K:ta en ole pitänyt edes kädestä, ja silti olen jo mennyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti