Sua vasten painaudun

Tule jo kun minä odotan ja minähän tulen niin nopeasti kun vaan töistäni pääsen tänään ja eilen ja joka päivä kun pyydät. Ja lopulta: huulet vasten huulia kerran, kaksi, seuraavana iltana kolmannen. Kevyesti pehmeästi kuin siiven hipaisu tai kissan hännänhuisku, ohi ennen kuin alkaakaan, arasti varovasti yhteenpainuen.

Ja kun perään tulee sanoja joiden merkityksestä ei pitäisi voida erehtyä, en uskalla ottaa niitä todesta kun niin monesti aiemminkin sanat ovat olleet vain sanoja, se ainoa suudelmakin merkityksetön, jokainen aamu ja päivä tabula rasa kun illat ja yöt katoavat jättämättä mitään pysyvää minulle joten pyydän, että ei sellaisia jos ne ovat vain biisejä biisien joukossa, saat jalkani tutisemaan niin kuin tiiät, ja hän vastaa että sinulle nämä vain ovat. Voiko tämä viimein olla totta? Pelkään meneväni niin kauhean pieniksi sirusiksi murusiksi joista ei enää kasata minkäänlaista ehjää mitään jos tämä on vain jotain harmitonta huvittelua.

Mikä on se maailma, jossa tämä ei tarkoita mitään. Pelkään niin lujaa eläväni juuri siinä maailmassa.

En pelkää sua laisinkaan
saat jalkani kantamaan
tuut itsekin huomaamaan
kuinka pieni mä oon.

Sattuu ja surettaa

Kuukautiset särkee selkää ja lanteita ja vihloo oikeaa reittä pitkin polveen asti. Puhumattakaan kipeistä rinnoista, kipeästä mahasta, sekaisista suolista ja päänsärystä joka iskee varoittamatta ja saa olon kiukkuiseksi tai itkuiseksi tai itkukiukkuiseksi. Laskin joskus, että vuodan verta noin kolme kuukautta vuodessa. Miettikääpä sitä kaikki miehet, tällaista tämä on hyvin monen kohdullisen elämä, ja puhutaanko ääneen tai otetaanko tätä vakavasti niin e-heijei heh heh höh röh siellä se kiukuttelee, taitaa olla puolukkapäivät. Voisi tunnelma muuttua jos edes joskus jollain tavoin joutuisivat tämän kokemaan. Maailmassa olisi kerran kuussa kansallinen vapaaviikko, jos kuukautiset olisivat miesten juttu.

Tai että kuinka monen menkat tälläkin hetkellä alkavat jossain slummeissa ja röttelöissä, aavikoilla erämailla sodissa ja kauhussa, eikä ole välttämättä ketään, joka auttaisi. Jos missään koskaan joutuisin pulaan, valitsisin auttajakseni aina naisen tai naiseksi olettamani henkilön ihan juuri siitä syystä, että jos ei muuta niin kuukautiskokemukset meitä toisiimme sitoo, niitä läpikäyneet ymmärtävät yksityisyyden, herkkyyden, nolouden ja piilottelun päälle, niitä läpikäyneet vääjäämättä tietävät miltä tuntuu aivastaa kesken kaiken kuukausikierron ja miksi se aivastaminen ei aina ole hyvä idea.

Suosittelen kaikille myös kuukuppia.

Kuukautisten ohella sorkin aivojani juomalla koko viikonlopun K:n kanssa kaljaa ja olo on kuin katujyrän alla ja itkettää, itkeä pillitin eilen ja tänään ja tietenkin heti työpuhelin soi ja pitää jaksaa hoitaa ja olla ja hymyillä ja selvitää ja kun minä en halua mitään muuta kuin K:n, en mitään. Taas siitä meidän välisestämme useaankin otteeseen kommentoitiin, mutta kun ei se koskaan etene mihinkään eikä tule sanoiksi puhutuksi niin nyt minun on pakko luvata itselleni tämä: ennen kuin kesä menee ohi niin asia on puhuttava selväksi eli halkipoikkipinoon, ehkä ennen loman alkua että voin itkeä sitten lomani rauhassa ilman toisten uteliaita katseita ja kysymyksiä. Olen aiemminkin tainnut kirjoittaa olevani niitä eläimiä, jotka hiipivät jonnekin kiven koloon piiloon haavojansa nuolemaan, sieltä tulee joko kuolema tai pelastus mutta yksin se on tehtävä.

Voi myös olla, että tuo kuvaus haavan nuoleskelemisesta on Lassie palaa kotiin -kirjasta, jossa pitkin saarta kotiin palaava koira joutuu kaikenlaisiin kohtaamisiin ja minkä lie haavankin vielä tassuunsa repäisee reuhtoessaan. On vaikea muistaa ja tietää mistä kaikesta on napannut sanoja ja sanontoja, äänenpainoja nyansseja ilmauksia ja tarinoita, ne kietoutuvat yhteen ja muodostavat lopulta jonkun oman uuden sanaleikkiviidakkonsa.

Miksi vittu saatanan on niin, että minä olen tärkeintä mitä sillä on, mutta se ei sitten kuitenkaan ole rakkautta? Pitäisi kysyä. En haluaisi, koska jos asiasta ei puhu, jättää se mahdollisuuksia, puhuttu asia taas on läpikäyty ja siitä on silloin toiveet karsittu. (Paitsi oikeasti aina ei ole koska asiat myös elävät ja muuttuvat, ja siksi kai luulen aiempien tyrmäysten olleen jotain entisten aikojen hölmöyksiä hänen puoleltaan vaikka todellisuudessa ihmiset eivät juuri koskaan juuri millään tavalla muutu näissä asioissa. Tulen tekemään itsestäni taas kerran pellen, mutta jos tällä kertaa sitten lopullisesti tämän suhteen lopettaen). Toiveet eivät ihan helpolla nimittäin karsiudu ja pelkään, että tämä kipu jota kannan nyt saattaa sitten kuitenkin paljastua siedettävämmäksi kuin se kipu jota tulen tuntemaan kun sielunkumppaniani lähden ehdoin tahdoin kivun pelossa hylkäämään. Että oonko ihan aasi, moni ei elämässään ikinä saa mitään tällaista mitä tämä meillä oleva on, eikä moni saa edes palasta tästä. Miksi aina pitää haluta ahmia kaikki heti tänne (heti, no heh ei tässä ollakaan kuin viidettä vuotta parkumassa), eikö voisi tyytyä vähempään. En tiiä, kun en yhtään tiiä mitään mistään paitsi sen, ettei tämän kanssa tosiaan kukaan voi auttaa, ei edes Lassie.

Särkee ja lujaa, pitäisi mennä kauppaan hakemaan kissalle ruokaa ja itkettää sekin. Aina pitää sitä, pitää tätä, enkä minä mitään sieltä kaupastakaan halua.

Yllättäen mietin sekä siltoja että kivopainoja taas aamuisin ja iltaisin.

Mörköjahti

Yritän sanoittaa ja tavoittaa sen, mikä painaa ja kalvaa. Kutsun ahdistusta paniikkia itsesoimausta syyllisyyttä ja häpeää lietsovaa sisäistä ääntäni Pirjoksi ja komennan kiertäviä kehiä huomatessani että Pirjo pää kii kita kii leipäläpi umpeen. Huonosti se kuuntelee, mutta treenaustahan kaikki vaatii.

Se mitä pelkään on (taas, johan tästä olen aiemminkin samat sanat saanut esiinkaivettua tätä samaa pelkoa kuvaamaan) että K ei tarvitse minua enää. Jos asiat nyt alkavat luistaa, niin sen sijaan että siitä seuraisi minulle hyvää siitä seuraakin minulle paitsio ja vaihtopenkki, että en enää olekaan elämässä tärkeä kun aikaa ja energiaa riittää muille. Pelkään siis, että kelpaan huonojen aikojen tueksi ja turvaksi, ja kun maa alkaa kantaa jalkojen alla, ei minulle olekaan enää käyttöä vaan muut ihmiset saavat ne hyvien aikojen riemut ja ilot. Että minä jään ilman! Että minulle suodaan vain se synkkä ja masentunut ja ahdistunut K, ja elämäniloinen jaksava rakastava nauttiva K meneekin muille jakoon.

Ja että sitä rakkautta ainakaan ei heru minulle.

Tämän kai pitäisi jotenkin auttaa ja helpottaa, että saa sanottua ääneen sen, mitä pelkää ja mikä huolettaa. En ymmärrä, että miten tämä mitään auttaisi, eihän se osin relevantti huoli siitä yhtään mihinkään poistu vaikka ääneen sitä rallattelisin menemään päivät pitkät ja hitto vuodet toisensa perään. Kaikenlaiset terapiaohjeet ja oppaat tuntuvat olettavan, että ihminen on jotenkin hölmö. Että esimerkiksi joku tällainen pelko ja ahdistus olisi jokin tuntematon mörökölli, että siitä suurin osa olisi jonkun hämärän peitossa ja että jos sitä valoa tarpeaksi mörköä kohtaan sihdataan niin sitten se pienenisi piiskuiseksi mönkiäiseksi jonka voi tallata kengänkoron alle tai ainakin leuan alta kutitella leppeäksi leikkikaveriksi. Tai että ne pelot olisivat jotenkin epätodellisia ja epärealistisia, kuvitteellisia hölmöilyitä, ja tällainen ahaa-elämys syntyisi kun ääneen pelkonsa kuuluville kajauttaisi. Vaan kun ne möröt ovat ihan oikeita ja olemassa, kyllä minä ymmärrän mikä pelottaa ja miksi, eikä tämä ymmärrys sen ahdistuksen määrää saa laantumaan.

Ehkä en tätäkään nyt osaa jotenkaan oikein. Pirjo, oles hiljaa nyt taas.

I fink U freeky and I like you a lot.