Koiria ja kissoja

Kun kuuntelen radiota tai katselen muita medioita, kuulen huminaa ja kolinaa ja kilinää ja kohkaamista päivästä toiseen, tekoälylle opetetaan suomea ja robottikoirille tuoksuja, ja minä mietin että missä vaiheessa (vaiko aina) kysymys siitä pitäisikö jotain tehdä kävi tarpeettomaksi. Insinööri on sellainen, että se ei pysähdy miettimään syitä tai seurauksia, se kipuaa edeltäjiensä harteille ja kurottaa pidemmälle eikä uhraa ajatustakaan sille, onko ollenkaan hyväksi tehdä jotain, pitäisikö olla jotain, mitä on hyvä ja tavoittelemisen arvoinen, sillä ainoa mittari on se että voiko jotain tehdä. Ja jos voi, se on jo tehty. Ja se siitä, kurotetaan kohti seuraavaa. Päässäni kaikuu dudu-duddudu ja mietin punasilmäistä Schwarzeneggeriä ja iloitsen että sentään joskus lapsuuden sankaria voi vielä aikuisenakin ihailla.

Käytän insinööriä usein synonyymina kaikelle pahalle, lyhytnäköiselle, epäinhimilliselle ja valtavassa hybriksessä pullistelevalle (rahalle, vallalle, rahavallalle) jollekin, joka sotkee päät ja saa maailman yskimään tuskissaan. Ja sellainen on ollut arvossaan pitkään, Neuvostoliitto kun romahti katosi maailmasta esteet häikäilemättömyydelle ja tätä ei pidä lukea niin että näkisin Neuvostoliiton hyvänä ja inhimillisenä, tuskinpa vaan, vaan kun maailmanpoliittisesti varteenotettava vastavoima katosi, ei insinöörin markkinoita estänyt enää mikään. Katsokaa elämää kolmisenkymmentä vuotta taaksepäin niin havaitsette saman sokean teknologiauskon hurmoshengen. Ja mitä se on meille tuonut: helvetisti piliseviä laitteita ja koneita ja välkkyviä valoja, masennusta oksennusta lihomista apatiaa. Eikö kukaan sano, että keisarilla ei toden totta ole vaatteita?

Äidillä on syöpä. Jotkut koirat haistavat senkin, ja kissat lähenevän kuoleman.