Paheneva tilanne

Paniikkia puskee. Aivan kaiken allensa syövää pakokauhua, huutavaa repivää kynsivää ahdistusta, joka ei mene pois mene pois mene nyt helvetti pois kun mä luhistun tämän alle jollet nyt jo mene. Oon syöny rauhottaviani ykskakskolmeviis en minä tiedä mutta tarpeeks niin, että olo on toki rauhallinen ja pystyn ikään kuin toimimaan, mutta ahdistus ei ota vain talttuakseen silti vaan mä tunnen kuinka se liikkuu rintalastan alla, koska siinä kohdassa on sen pesä, kyllä ahdistujat sen tietänee kuinka se siinä tarraa kiinni johonkin syvälle ja litistää mun henkitorven ruokatorven koko hela vitun hoidon, ja saa haukkoon henkee ja oksentamaan ja kyyneleet on täysin jossain tuolla kallonpohjan perukalla lukossa pikku paketissa, vaikka voi nekin tulla, eilenkin aloin itkeä kauapan pakastealtaan vieressä. Piti mennä pois, se siitä ruuan ostamisesta, en vaan pysynyt ku siellä on ihmisiä ja liikaa tavaroita ja mistä helvetistä sitä olis edes tietyy mitä haluua, kun ei halua mitään mutta kun ei halua myöskään ei mitään.

Ja mä mietin kun tätä epämäärästä ahistuspaskaa on taas ollu jo pitkään ilmassa, vaikka väliin on mahtunu miellyttävä loma ja kaikki, ja ehkä se loma olikin vaan lomaa omasta elämästä osittain, että onko se nyt pakko sitten jo taas käydä jonku Herr eller Frau Tohtooriksen luona sanomassa että kaikki ei nyt oo ihan hyvin, tai että jos tää on se hyvin miten asioittenkin pitäs olla, niin mää oon sitten vaan jotenkin viallinen koska kohta en enää kestä. Mitä mä en kestä? Itteeni elämääni yhteiskuntaa maailmaa, en oo ajatuksissani niin pitkällä, koska kaikki on tiukoilla solmuilla jossakin, ja ainoo mitä mulla takoo päässä on pakene pakene pakene, joku paha on jotenkin jossakin ihan mun vieressä hengittää niskaan ja mun täytyis päästä sitä pakoon jollakin tavalla. Ja mun pakoreitit kiertyy ikävästi mutta perinteisesti tietynlaisten syö pääs eli päätäpä toi elämäs -kelailuiden ympärille

Oonko taas tulossa hulluxi? Viimeksi kun olin niin sehän se olikin rattoisaa, mut kun emmä jaksa enkä haluu enkä mä ennen kaikkea usko, että kukaan vois auttaa. Mutta kun en mä yksinkään näytä pärjäävän tämän sekasen sisäsotkuni kanssa. Nimittäin täysin sisäinen sotku tää on, ei tämä ole kenenkään muun syy eikä edes välillisesti jonkun tai joidenkin aiheuttama, tai jostain tapahtumasta johtuva. Voi luoja kun oliskin niin kaikki olis niin kovin helppoa koska syy ja seuraus. Mä en ole mikää Rinsessa joka itkeä tuhertaa kun joku ei tekstaa tai ota yhtyettä ja sitten vaikka viiltelis vähän kinttuunsa ku tuntuu tiätteks niin pahalta, kun on niin kauheen turha kaikilee eikä kukaan välitä nyyh sitä on niin yhdentekevä. Vaikka paskanko oikeus mulla tosin mitään tollastakaan on arvostella, vittuuko sillekään sitten voi jos on uliseva muissa roikkuja luonteeltaan, ehkä mun just pitäski olla enemmän sellanen eikä tällanen Suuri Pärjääjä, jolla ei koskaan mene huonosti ennen kun ollaan viimein selkä taas seinää vasten hirttonaru kourassa.

Nyt taitaa olla vähän vaikeet ajat käynnissä. Dear Eki, onx kaikilla tällästä? Oonx normaali? Ps. kuva olis kiva.

Selkiintymättömän äärellä

Se projekti, jonka aloitin kauan kauan sitten, tai ainakin tuntuu että sen aloittamisesta on jo pieni ihmisikä vähintäänkin, etenee vääjämättömään loppuunsa tic-toc-tic naksahdus kerrallaan kuin juna raiteillaan. Aika valuu sormien lävitse, miten tässä näin kävi? Ja ennen kaikkea, miten minulle käy tämän projektin jälkeen, mitä minä sitten teen? Tälläistähän tämä on kuulema juu tämä akateeminen pätkätyöläisyys, projektista toiseen sitä loikitaan kun mehiläinen kukkakedolla surrur surrur unen satujen maata päin. Surisevalla pikkuautolla, sillä nukkumatin vekottimella, sateenvarjo repsikan paikalla suuntaa antamassa kerrankin hiljainen apukuski.

Onko kevääni vapaa ja huoleton, sen kun olisin vaan ja katselisin maailmaa tai edes tätä kaupunkiani, vai päinvastoin, raskas ja tukala ja ainainen pelko persiissä kytemässä tuli hännän alla selkää puskemassa. Kyllä elämä kantaa, ne sanoo, katsohan taivaan lintuja kun eivät ne kylvä eivätkä niitä ja silti niilläkin on elämä omansa mittainen vailla huolen häivää. Mistä senkin sitten tietää mitä lintuset murehtii, epäilen ettei niidenkään elämä varsin kepeä ja huoleton kuitenkaan ole, päivästä toiseen lehahtelua ympäriämpäri ja yötkin pihalla palellen.

Vaikea uskoa maailman kannattelevan jos minä päästäisin sen reunoista huoleni harmailla sormilla irti.

Ja joutessani lueskelen nuorten tyttöjen foorumeita, pitää pysyä kärryillä nuorisosta, seurata ja olla utelias ja aina oppia uutta, se pitää mielen joustavana ja avoimena, eikä ihminen ole enää kuin kumiseva kuori siinä vaiheessa, kun oman joustamattomuutensa sallii laiskuutensa vuoksi ja naamioi sen paheksunnan kuorella iän tuomaksi arvokkuudeksi. Minä en siihen suostu. Lukiessani mietin, että onko tosiaan niin, että uuskonservatismi valtaa alaa lettinauha kerrallaan, vai ovatko nuoret aina mustavalkoisuudessaan ankaran ehdottomia silotakseen niistä terävimmistä särmistään elämän aallokoissa aikanaan, kuten joka sukupolvi toisensa jälkeen sallien ja suvaiten ehkä aina hitusen edellistään enemmän? Opin, ettei veljeksiä saa panna, sillä siinä voi mennä perheet rikki. Hups, olenpa ollut siis perheistä piittaamaton tuhmeliini.

Sunnuntaidarra

Tosi outo ja hölmö olo, oon ollu viikon surusta kipeenä Heilan perään, pyytäny siinä sivussa Jänösen treffeille saaden suostuvan vastauksen, tanssinu jalkani kipeeksi Abbaa Kirjailijan kanssa ja haaveillu mieleni haavoille Punaisesta söpöläisestä sekä ohimennen vielä käynyt panemassa PJ:n kanssa, joka lauettuaan lakanoilleni (luojan kiitos niille eikä pehmoisemman lämpimälle tarjolla oleelle sisuskalulle sielulle sisimmälle, vitsi mikä herrasmies) pyysi anteeksi vaillinaista nautintoa pukien housujaan jalkaansa käärien tupakan kotimatkan varalle tyttöystävän viereen kulkeakseen, enkä mä kun suudellu sitä ja sanoin että soitellaan, ja mä oon niin tyhjä ja tyhjää täynnä. Mitä mä oon minne mä meen mistä mä saan mitään mikä pitää mut liikkeessä ja miksi hyvänen aika miksi mä elän ja mitä mä oikein haluan tehdä tällä elämälläni?

Tosi outo olo on se tila joka monesti pistää mut tekemään asioita ja sellaisia karvaisia pieniä ehkä sinivihreitä tekosia, joita ihmettelen vielä viikkojen, kuukausien ja joskus jopa vuosien päästä. Enkä mä viittis palata omaan elämääni tästä taaskaan, onkohan ihan pakko jos vaan ei mene.