Aloitin taas jonkinlaisen tipattoman. Kuinkahan monennen elämässäni, sekä menneessä että olevassa ja kuinkahan tuhoon tuomitun tällä kertaa. En välitä (juuri nyt) koska en ole huolissani juomisestani (juuri nyt), elämä on sitä samaa oli sekaisin tai selvänä, jälkimmäisen kohdalla lähinnä tylsempää jos jotakin.
K laittaa viestiä ja ottaa yhteyttä, nähdään ja ollaan ja hermostutaan toisiimme ja sitten taas alusta sama, puhelin piippaa illalla kertoakseen jotakin ei-mitään kaivaten vastausta enkä minä tiedä mitä se haluaa kuulla, mitä se haluaa minusta. Mietin, olenko voinut tulkita kaiken väärin, olenko nostanut ihastuksen sokaisemat kakkulat silmilleni ja tiiraillut niiden läpi kaiken päin mäenpenkaa, vai näkevätkö tämän muutkin. Heilan mukaan se käyttää minua hyväkseen, että en ole tulkinnut väärin en mitään mutta se saa minusta pönkitystä ja hivelyä, siksi se pitää minusta kiinni ja kokeilee kuinka pitkälle juoksen sormia napsauttamalla kumipallona luoksesi pompin. Naapurin rouva tulkitsee tilannetta niin, että kukaan ei moisesta ruumiinkielestä erehdy ei puolin eikä toisin ja että mitä Hän on seurannut, on ihastuminen selviö vaan ajoitus paskoista paskin ja se siitä siksi sitten. Työtoveri arvelee koko kollia liukkaaksi ja lipeväksi, niitä on kuulema nähty enkä minä sitä epäile, näkemistä siis mutta itse en näe K:ssa samaa. M ei kommentoi mihinkään mitään, käskee nostamaan kisulin pöydälle niin ei tarvitse arvailla. Pragmatismi ei kuitenkaan lohduta romantiikan kaipuista mieltä kuten M toki itsekin hyvin tietää.
Itse arvelen, että koko touhuilussa on kyse ennen muuta lohdusta ja yksinäisyydestä, jonkun itsenäisen ja vankan tuomasta turvasta. Minä olen sellainen jalat maassa ja viisas ja kauhean älykäs ihmisten mielestä, ei sillä ole väliä olenko samaan aikaan sekaisin kuin seinäkello omissa ongelmissani, ei edes sillä että tajuaisi minun olevan sekava sotku, eikä silläkään kuinka ongelmainen tai mänttipäinen koen itse olevani kun oleellista on silloinkin tuikkiva mielen rikkaus ja ajatuksen nopeus. Suurimpana tragediana koenkin usein sen, etten realistisuudeltani kykene näkemään itseäni, toisia ja päällä olevia tilanteita sen kummemmin valoisammassa kuin synkemmässäkään sykkeessä, asiat ovat miten ovat ja minä pelaan armotta niiden realiteettien kanssa. Se vetää monta tuulessa ajautuvaa luokseen, minä olen se myräkän keskellä tyynenä kelluva lautta tai tynnyri, pimeän metsän kutsuva laavu, mikä lie saapuva bussi autiolla maantiellä valokiilassansa kojootti, kettu hipsimässä hiljaisella pihamaalla. Sehän se ihmistä rauhoittaa.
Dr. Phillillä oli joskus muinoin jonkinlainen persoonallisuustesti, jossa ensiksi piti etsiä kynä ja paperi jotta sai kirjattua vastaustensa numerot ylös jotta niiden perusteella sai sitten persoonan palikkansa analyseerattua, ja arvatahan voi että minä luovutin jo siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt etsiä se kynä. Mitä se sitten persoonastani kertookaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti