Käänne

Pörröpäinen on eronnut. Det är slut. Kaput. Ohi. Bänksbänksbänksit, ei tyttöystävää vaan surua murhetta sinkkuutta. Vapautta. Olutta. Turtumusta ja pahaa oloa.

Mä en kestä. Mäenkestämäenkestämäenkestä.

Se sanoi silmät sumeena että älä kato mua noin ja hymyili ja suuteli ja käveli ovesta ulos, ja mä tunnen että mun sisällä ritisee riks-räks pahaenteisesti, mun täytyy tunkea laastia niihin railoihin teipata ne kiinni roudarinteipillä, kyllähän se pitää, ei ne halkeemat saa kasvaa liian suuriksi ja revetä auki niin ettei niitä enää voi korjata, parsia kasaan kuroa umpeen.

Mä en kestä. Pörröiseni on vapaa ja niin murheellinen, ja mä vaan haluan soittaa sille että. Että jotain. Ja silittää sen sekaista tukkaa aamulla sängyllä sohvalla kun ulkona sataa vettä ja sielu se kai itsee siinä ohessa vesiputouksen verran, kyllä sen näkee silmistä kun sattuu.

Voi luoja. Mä en kestä. Mitä mä teen? Mä en pysty pysyyn siitä erossa, mä haluun että. Että jotain. Mutta en jotain muuta, en sellasta että millasta jossa jotenkin jotakin äh mä en tiedä, ei sen kanssa ei ei ei mutta kun mun on vaan pakko mä vaan haluun mä seuraan sitä lähden mukaan mä annan kaiken lohdun sylin sydämeni noin vain kas tässä ota ole hyvä.

Vitun vitun vittu, mä en pysty ajatteleen kun sitä. Mä oon kai vähäsen sekasin nytten, kyllä mä tästä toivun, mä pärjään aina. Vaikka mikä olisi.

Repaleinen lokakuu

Mun vatsassa kiertää pakokauhu. Se on kiertäny monta päivää jo, paniikin poikanen, pieni vielä aivan pentu lapsipuoli itämässä kasvamassa täyteen kokoonsa, hyi hitto. Yritän abortoida sen, nitistää alkuunsa, en kuuntele sitä en anna sille huomiota en, en vahingossakaan ja sitten huomaankin vain hoivanneeni sitä koko päivän, tärisseeni sen painon alla sen edessä, ei ole paikkaa minne paeta, voi luoja sentään minne voisin mennä, minne minä voin mennä, miten pääsen pakoon jotakin mikä on minussa itsessäni, minusta lähtöisin, minun ruokkimaani kasvattamaani kokoon taittelemaani, omaa tekoani?

Miksi mä oon tällainen, miksen oo joku toinen ja toisenlainen ja ehkä vähän reippaampikin voisin olla. Mietin monesti Heilan kanssa, että mitenkähän muut ihmiset oikein jaksaa päivästä toiseen, että millasta mahtaa olla jos ei koko ajan ahdista tai että mitä on ne sellaset ihan tavalliset päivät ja ihan hyvä ok kohtuullinen olotila, mitä se on. Ei me kumpikaan tiedetty, sellanen tuntuu ihan joltakin ihmemaalta vaikkei sentään paratiisilta niin joltakin niityltä nyt kumminkin.

Sain Punaisen ihanaisen söpöläisen viereeni taas yhdeksi yöksi, luin sille aamulla kolumneja ja kerroin mun päiväkirjoista ja jouluista ja töistä ja asioista, ja se silitti mun hiuksia ja kertoi, että kaikki menee ihan hyvin, ihan hyvin menee kaikki, ihan hyvin. Sitten oli mun vuoro lohduttaa sitä. Krapulassa se menee niin, on hyvä olla jonkun vieressä ja tarvitsee vähän paijaamista ja hellimistä ja pehmeitä käsiä pitämässä todellisuuden reunat kasassa mutta samalla venyvinä. Sen vieressä oli niin hyvä olla, mä en päästä sitä elämästäni ikinä pois vaan paketoin ja liisteröin sen itseeni ja elämääni peruuttamattomasti kiinni. Liian harvoin liian vähän tapaa ihmisiä jotka on omia, jotka vaan on suoraan ja heti ja kyseenalaistamattomasti itseä varten, joten jos sellaisen tapaa, on sitä vaalittava ja selitettävä sille toisellekin että tajuuksä hei miten harvinaista tämä on, tajuuksä. Kyllä mä sille selitin, ehkä se tajuskin, ainakin mä nyt jo uskallan välillä ajatella sen olevan olemassa senkin jälkeen, kun mun ovi painuu kiinni ja syksy kuljettaa kummankin omille teilleen.

Talvi on edessä. Pitkän pitkä, pimeä ja kylmä, loppuja ja alkuja ja epävarmuutta. Selviänkö siitä hengissä?

Seinämällä

Punaraidalliset villasukat lämmittää, jalkaterissä tuntuu mukavan pehmeältä ja koko kroppa valuu pitkin vihreitä lakanoita syvemmälle ja syvemmälle rypyt siloittavaan pumpuliin, josta ei oikeastaan viitsisi palata liian kirkkaisiin valoihin ja väreihin, vaikkei näin loppusyksystä kai liikaa kirkkautta ole missään kun kaikki kietoutuu hämärään ja pimeään eikä ääriviivoja ole. Haluaisin upottautua villapaidan sisälle, mielellään jonkun toisen villapaidan, tuntea ihoani vasten jonkun toisen lämpöisen ihon ja varastoida sitä lämpöä sisälleni niin paljon, ettei jatkuvasti palelisi luita ja ytimiä myöten kuten sanonta kuuluu.

On niin kylmä.

Samalla kun haluan olla kotona villojen sisällä, en voi sietää kotiani enkä paikoillaan olemista, milli milliltä vartaloni hiipii lähemmäs ulko-ovea ja sitten olenkin jo pihalla taas vaikkei se kannata. Tai en minä tiedä mikä kannattaa ja mikä ei, kun joka paikka tuntuu kuitenkin niin väärältä jollei päätään turruta paksun sankan sumukerroksen alle. Minä itse tunnun niin väärältä, niin vääränlaiselta ja vieraalta, ja samalla kipeän tutulta tutkitulta nähdyltä jo, so last season.

Ei taas oikein suju. Uuvuttaa. En jaksaisi olla jaksamatta, en jaksaisi olla kiukkuinen ja kärttyinen ja hermostunut, en jaksaisi olla tyytymätön ja levoton ja jotakin suurempaa, uudempaa, ihmeellisempää odottava. Ainako vain tätä samaa rataa ylämäki-alamäki-ylämäki-alamäki yhdessä kulkien.

Ehkä laitan peiton alle majan itselleni ja kissoille, tulen sieltä vasta kun seuraava ylämäki alkaa. Vai onko se alamäki se parempi vaihe. Ylämäki-alamäki. Kumpaa haluan: kiivetä kivirekenä vuoren huipulle vai lasketella alaspäin kohti pohjaa?