Tuntuu pahalta. Ja tämä yllätti kenet, käsi ylös reippaasti vaan niin ope antaa oppilaalle omenan. Tai selkään risukimpulla, olen arvaamaton opettaja. Saisin varmaan potkut samoin tein epäpätevien opetusmetodien käyttämisen nojalla. No jaa, olo on siis apea ja synkeä, meinaan pillahtaa itkuun jo nyt eikä kello ole vielä paljon paskaakaan, koko pitkä päivä on vielä ihan edessä päin hipiti hei. Minä toivon olevani jo peiton alla tutisemassa ja mutisemassa kirouksia elämäni päälle. Ehkä olen nimenomaan itse itseni kironnut ja vaikken uskokaan kohtaloon tai ennaltamääräytymiseen, niin silti kummasti houkuttaa ajatus siitä, että jostain minua jotenkin rangaistaan. Kuka rankaisee ja mistä, ne kysymykset jäävät ilmaan roikkumaan niin kuin kaikki minun aikomukseni ja meinaamiseni ja hetkelliset innostumiseni yhtään mistään yhtään koskaan.
Olen niin tuhottoman uupunut. Nukun arkiviikoilla helposti yhdeksän, kymmenenkin tunnin yöunia unilääkkeiden voimalla, mutta aamulla herätessäni olen yhtä itkuinen, vihainen ja väsynyt kuin illalla pään tyynyyn painaessani. Kauheeta elämää. Siis ihan kauheeta, hirvee paniikki jyskii mun sisällä tän kaiken kauheuden edessä enkä mä pääse sitä tälläkään kertaa minnekään pakoon. Mun elämä on just niin hirveetä kun miltä se tuntuukin ja just niin uuvuttavaa kun mitä tämä väsymys kertoo, enkä mä keksi yhden yhtäkään asiaa mitä voisin kaikelle tälle kauheudelle tehdä. Mä en tiedä, missä ja miten mun olis hyvä olla, vaikka tiedän että ainakaan tässä ei ole. Aina tätä samaa: tiedän mitä en halua ja tiedän mistä en pidä, mutta en saa otetta niistä asioista joista pitäisin. En saa niitä hahmotettua, ja hahmottomaksi sitten koko päätön ravaamiseni jääkin.
Kahden viikon päästä olisi viimein vapaata. Koko syksy on mennyt ylipitkiä työviikkoja tehdessä, keikkatöitä haaliessa, jatkuvassa paineessa ja sen vastapainona surkean liioitellussa päihteilyssä kun ei kerran sitten vähinä vapainaan voi vain ollakaan, olisi pakko mennä ja tehdä ja päästä pakoon kotiseiniä. Ne kaatuu niin herkästi herkkänä olevan mielen päälle. Kahden viikon päästä ei ole mitään, on jouluviikko eikä silloin ole missään mitään, ei missään ketään, ja se kuulostaa taivaalliselta. Tiedän kyllä, että valtava määrä toisenlaisia rästihommia olisi jemmaamassa itseään sille viikolle, mutta toivon niidenkin hommien sijaan vain nukkuvani ja itkeväni koko viikon putkeen, tyhjentäväni itseni kaikesta surusta, pahasta mielestä, uupumuksesta ja toivottomuudesta niin, että kun uusi vuosi sitten alkaa tyhjänä edessäni, olisin minäkin kuin tyhjä taulu johon paremmat lupaukset voi kirjoittaa.
Miten tämä vuosi vain vilahti ohi, vasta äskenhän oli helmikuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti