No voi ny vitun vittu

Niin että kattelemaan juu kun ei muutakaan keksi. Ihan vaan vähän kattelemaan ja silleesti ja kotia maate ajoissa ja turvassa ja ei mitään hilluskeluja eihän. Voi perseen suti sanon minä, sillä se katteleminen päätyi sitten hämärän katkonaisiin muistikuviin totta kai, kun päivän ainoa ateriakin koostui vaan perunakeitosta lounasaikaan, ja vaikka keitto on lempiruokaani monessakin mielessä, ei se kuitenkaan yhden kokonaisen aikuisen ihmisen päivän ruoka-annokseksi ihan kauhean kummoinen pläjäys ole. Johan se pitäisi tietää, että syömättömyys juominkeihin yhdistettynä ei voi tuottaa mitään muuta kun paskaa niskaan, ja sitähän tässä sitten saa niskastaan koko päivän häpeissään siivota.

Lähdinpä nimittäin Pörröiseni matkaan sitten illan päätteeksi hiipimään, ja sitähän se taas oli mitä arvata saattaa, eli alasti heräsin peiton mutkasta aamulla tokkurassa ihmettelemään tätäkin kurvausta elämässäni. Voi jumaliste, miksi vitun vitun vitussa lähdin sen mukaan. Miksi? Miksi en koskaan opi miksi aina teen samoja asioita uudestaan ja uudestaan vielä kerran kerta kiellon päälle aina vaan, vaikka ihan hyvin tiedän mitä siitä seuraa ja mitä on seuraamatta. Miksi olen vajaa kilipää pöljäke? Miksi kaipaan jo heti takaisin toista silittelemään, miksi olen ihoni orja helposti selätettävä mutkalle vääntyvä himosta kiljuva kosketusta huutava hepsankeikka joka muutamasta suudelmasta myisi vaikka mummonsta. No se on kyllä jo kuollut, että eipä taida olla kummoistakaan valuuttaa suukkosista kilpailtaessa.

Siltähän se näyttää, että nyt on mennyt pörröpäällä viimeinkin poikki nipsnaps sen tyttönsä kanssa, sillä aamulla kun hiippailin vaatteitani keräilemässä asunnon nurkista lattioilta tasoilta ja pinnoilta kiinnitin huomioni puolityhjään kirjahyllyyn joka voisi kieliä siitä, että joku ne kirjat on pois kuskannut kuleksimasta muihin hyllyihin. Tuskin mikään kirjavoro kylässä on käynyt, vaikka mistä sitäkään tietää mitä ne vorot puuhailevat ja keiden asuntoihin tunkeutuvat. Posket punasta kuumottaen suudelmista jätin lapun pöydälle että soitellaan ringring, ja solahdin sitten aamun hulinaan vilinään hölinään ja pölinään itseni ihmiseksi rakentamaan.

Ehkäpä tämä riitti taas tätä settiä kummallekin. Nuolen haavani ja hölmöilyni enkä ikinä ikinä koskaan enää milloinkaan missään nimessä missään tapauksessa mistään hinnasta sorru samaan virheeseen.

Enpä vissiin. Vittu. Kuula kalloon poks.

Elämän kysymyksiä

Vaikeaa orientoitua lisääntyneeseen työtilanteeseen. Raha ilahduttaa tai lähinnä asiat, mitä rahalla voi tehdä, päättömien päivien katoaminen ei murehduta koska rutiineissakin on puolensa, mutta miten tasapainotella täysipainoisesti tekemisen ja tekemättömyyden kanssa on se suurempi dilemma. Aika kuluu töissä juu vaan mitä tehdä silloin kun ei ole töitä, kun mikään ei oikein huvita eikä mitään jaksaisi. Maata röhnöttäisi sohvalla? Puistossa? Sängyllä? Tuijottaisi kattoa?

Ongelmani pikkulikasta lähtien on ollut se, ettei minulla ole mitään tekemistä. Kyse ei ole siitä, etteikö tehtäviä asioita ole maailma pullollaan vaan siitä, että sellaisia asioita joiden tekemisestä nauttisin ja jotka todella minua huvittaisivat, on valitettavan vähän. Kaikki muu on suorittamista ja ähkimistä ja puhkimista ja vaivaantumista asioiden x-y-z eteen, enkä minä vain viitsisi. Kun minä en kerta kaikkiaan viitsisi. Ja voilà, siksi minulla ei ole tekemistä. On niin kovin kovin tylsää.

Todellisuudessa ainoa asia, joka minua huvittaisi, on päihtyminen ja mieluusti jossakin seurassa, vaikka käy se yksinkin ihan mallikkaasti. Ei huvita olla selvinpäin, koska on niin kovin tylsää, ja päihtyneenä se tylsyyskin on edes hippasen verran kiinnostavampaa. Muka. Tajuan toki ongelman, koska en ole ihan junttiporsas: jotta aivoni nauttisivat selvistelystä ja löytäisivät mielihyvää muustakin kun sumenevista hetkistä pitäisi minun olla useampi viikko suu tiukalla viivalla sormi ojossa kieltäytymästä nautinnoista, mutta kun hitto vie en keksi yhtään hyvää syytä että miksi. Miksi hitossa? Jotta jaksaisi töitään paremmin luoja paratkoon johan siinä olisi elämän syyt ja seuraukset pahasti häränpyllyä viskomassa. Muuten vain, itseisarvollisesti, koska elämä on parasta huumetta ja paras huume nautitaan kirkkaalla kuupalla, juujuu niin varmaan ei kiinnosta enkä näe syytä moiselle, koska ihan yhtä paljon vituttaa ja kenkuttaa ja kolottaa ja nolottaa oli selvänä tai vähemmän selvänä, sillä ei se elämä itsessään ole mitään, ei yhtään mitään, nada ja nolla, sitähän itse tehdään ja koetaan ja muokataan ja suodatetaan. Ei elämä ole mitään vaan se on minä joka jotakin on, joka on se kokijasubjekti elämän rajattomalle ei-millekään ja kaikelle, ei sitä elämää ole olemassa jonakin itsenäisenä entiteettinä ilman minuutta.

Joten kai minä menen kaljalle sitten vähän katselemaan, kerran ei ole mitään muutakaan tekemistä.

Hellää kirkkautta

Olen melkonen asiat kuntoon -mies nytten, ja virtaa piisaa hymyillä ja iloita ja olla ja tulla ja mennä. Olen hyvällä tuulella, kiitos erinäisten substanssien. Palikat pään sisässä paikalleen niin sanotusti, ja tämä palikoitten uudelleenorganisointi paljasti minulle sen, että asiani ovat oikeastaan aika kivasti ja kivalla tolalla, ja kevään dokaamisputkesta selvisin kuin ihmeen kaupalla nahka ehjänä mieli puhtaana kokemuksia rikkaampana ystävyyttä löytäneenä. Minullahan on homma hanskassa ja hanska hallussa ja sitä hanskaa ei parane pudottaa mihinkään katuojaan ollenkaan. Kesä!

K soittelee ja tahtoo tavata, tämä on nyt sitten tällaista ja sellaista ja yhdessä vonumista, mutta en minä sitä siltä kiellä, koska tilanne on edelleen häikivän kirkkaasti selkeänä edessäni ja minä olen kuin viilipytty zenmestari, mieleni ei järky ei horju ei pelkää ei torju, se on oikeastaan helpottunut. Luulen, että yhteiset tuttumme välttelevät K:n seuraa, sillä liika juopotteleminen alkaa näkyä ja rassata muita ihmisiä jotka ratkaisevat tilanteen olemalla ottamatta yhteyttä ja jättämällä puhelimiin vastaamatta. Se on ikävästi mutta ymmärrettävästi tehty, onhan se helppo tie sillä poissa silmistä poissa sydämestä, mutta itse olen niin sydämellinen ja empaattinen ihminen, etten minä toista jätä huomiotta vaan nostan kissan pöydälle pöydän puhtaaksi sopivan hetken tullen. Sen korkin on mentävä kiinni tai kohta on laiva kivisellä karilla.

Zenpyttyni viileän hallituun pintaan yritti naarmuja raapimaan toinenkin juopposankari, nimittäin pörröpäinen pupulaiseni otti yhteyttä noin vain nipsnaps kun sattumalta samalla hetkellä kävelin samaan kapakkaan taikakepin heilauksesta. Pörröinen on selvistellyt monta kuukautta, se parka on ihan luuta ja nahkaa ja pieni ja hento ja jonnekin pehmoiseen pesäänhän se pitäisi silitellä nukkumaan peiton alle piiloon pahaa maailmaa, vaan en minä lähtenyt mukaan vaikka se pyysi koska mitä sitä siitäkin sitten käteen jäisi. Mitä siitä kumpikaan saisi ja mitä siitä kummallekaan jäisi, se on parempi kun pysytään vain julkisten paikkojen ystävinä. Sillä en minä sitäkään kiellä en torju, tämänkin minä näen kristallinkirkkaana vesimaljana silmissäni, eikä siinä vesimaljassa mikään kultakalan vonkale aarteena uiskentele ei.

Mielen solmuvyyhti on hetkeksi auennut, ja pakko on myöntää että pidän näkemästäni ja tahdon olla sille hyvä. Sille eli minulle eli itselleni, sillä kuka sitä itseyttä eniten hellii ja piiskaa jossei minä ihan itse. Piiskan sijasta hellyyttä olkoon tämän kesän mottoni.

What a drag it is getting old

Välillä on raskasta huomata kuinka aikuinen on ja mitä se tarkoittaa oman elämän hallinnan kannalta. Haluaisin heittäytyä lattialle ja kiukutella, haluaisin kitistä ja vinkua ja toistella että miksi miksi ehkä kuitenkin entä jos näin tai mitenkäpä jos kuitenkin. Miksi miksi miksi en suostu en tästä nouse en en en minä tulen kurahousut jalassa ruokapöytään minä tulen huudan naama punaisena pikkutyttönä kylpyhuoneen ammeessa räkä poskella pipo silmillä. Ei se toiminut silloin, ei se toimi nytkään, ja lattialle heittäytymisen sijaan minä tajuan aivan selkeän kirkkaasti itseni, toisen, muut ja koko tilanteen, ja vaikken haluaisikaan sen olevan näin tiedän samalla, ettei se voisi toisinkaan olla. Näin on ainoa vaihtoehto.

Sillä eihän se K voi alkaa minun kanssani mitään. Toden totta, halusin vain olla sokea sille seikalle, että sekin on aikuinen ja vasta eronnut pitkästä suhteesta, ja jos se nyt rupeaisi milläänsäkään minulle, olisin minä joko yhden illan lupaus, laastarimainen puuduke ja turruke tai toiseen kohdistuvien tunteiden likasanko. Ja vaikka ehkä alussa ajattelinkin, että ainakin kaksi ensimmäistä näistä sopisi minulle ihan mainiosti, sopisi sopisi juujuu, tiedän minäkin koko mittani voimalla että enää ei ole niin, enkä minä suostu enkä voi olla mikään näistä kolmesta vaihtoehdosta sille eikä se suostu eikä voi minusta itsellensä narria tehdä. Koska toden totta, sehän pitää minusta valtavasti, mikä onni ja auvo ja sattumien summa, eikä sellaiselle ihmiselle josta välittää ja jota arvostaa vain kerta kaikkiaan voi tahallaan tehdä mitään sellaista, mikä toisen vetäisi likaan ja tahraan. Minuun se koskisi vain siinä tapauksessa, että ihon pinnalla olisi todellakin herkkää orastavaa rakkautta, ja sitä taas ei voi olla nyt, koska kaikki rakkauden reseptorit ovat vielä kiinni siinä entisessä.

This leaves me kind of nowhere.

Näen tilanteen niin läpikuultavan selvästi edessäni että kipeää tekee, enkä ole surullinen enkä vihainen, ja miten voisinkaan kun tilanne nyt vain on näin, eikä se ole kenenkään käpälissä toiseksi taiottavissa. Jos se entisensä haluaa systeemistään ulos, voi se toki naida kiksauttaa jotakuta uuden alun merkiksi, mutta minä en voi tuo joku satunnainen olla. Olen jo liian lähellä ja liian tärkeä, ja ainoa mihin minulla on sanani sanottavana on, ettei minua sentään tarvitse pyytää viereen katsomaan jonkun hetken lohdun etsintää tai löytämistä. Siitä minä voin kävellä pois ja siihen minua ei voi alistaa.

Ja ulkona ajaa paloauto, äänet kaikuvat talojen seinistä siellä täällä tuolla niin, että suunnat menevät sekaisin eikä voi tietää missä palaa vai palaako missään. Valo siivilöityy äänen mukana sälekaihtimien lävitse sisälle hämärään, kissa kiertää kehää ja haukottelee ja tässä on ihan hyvä olla. Tässä on ihan hyvä olla.